Riemuylioppilasjuhla – mitä tapahtui

83 abiturienttia valmistui ylioppilaiksi Imatran Yhteislyseosta vuonna 1965, joukostamme oli poistunut kahdeksan, nyt 50 vuotta myöhemmin meitä oli mukana 35.  Koimme iloisia jälleentapaamisia ja onnellista oloa. Suunnittelutyöryhmä (Päivi, Tommi, Raija, Eeva ja Pirjo) oli hoitanut oman osuutensa juhlan onnistumiseksi. Imatran Kylpylä oli hienosti toteuttanut puitteet toivomustemme mukaisesti.

Tuomo avasi juhlan lyhyellä katsauksella kouluun ja kirjoituksiin silloin ennen ja nykypäivänä. 1965 ylioppilaiksi valmistui 10 % ikäluokasta, kun vastaava luku nykyään on 55 %.

Timo piti pienen muistopuheen poisnukkuneille kutsuen heidät mukaan tähän hetkeen. Hiljennyimme muistelemaan koulukavereitamme.

Kahvin ja mansikkakermakakun kera aloitimme tutustumisen toisiimme. (huom. kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

kylpylallaJokaiselle luettiin caronccalaulu, jonka seitsemäsluokkalaiset olivat 50 vuotta sitten runoilleet ja sen jälkeen laulun kohteella oli mahdollisuus lyhyesti kertoa omasta elämästään koulun päätyttyä. Suosituksena oli yhden minuutin puheenvuoro, mutta harva pystyi sanomisensa tiivistämään niin pieneen pakettiin. Niinpä menikin iltaan saakka, kunnes jokainen oli saanut käyttää puheenvuoron.

Vuoksi-WilleVuoksi-Willen maisema-ajelu oli sopiva katkos iltapäiväohjelmaan. Bongailimme vanhaa maamerkkiä, yhteenkasvaneita mäntyjä. Ihmettelimme hiljaista ja tyhjentynyttä Vuoksenniskaa. Muistelimme Torikatu seiskaa, joka vielä meidän nuoruudessamme oli suosittu tanssipaikka.vuoksi2Vuoksi on ennallaan ja aina yhtä vaikuttava. Ikäänkuin sen merkitys olisi lisääntynyt vuosien myötä.

vuoksi3  Tätä siltaa kulki monen koulutie niin minunkin

Koulu oli tärkeä pysähdyspaikka. Kamerat räpsyivät, vaikka vanha lukiorakennus oli huputettu remonttia varten. Ehkä joskus pääsemme katsomaan, millainen siitä on tullut.koululla

Asetuimme vanhan vakaan Valtionhotellin portaille yhteiskuvaan ja jotkut kävivät katsomassa koskinäytöstä. Muutamat tapasivat vanhoja tuttuja Kuohussa. Se oli siinä, missä nuoruutemme Maijan kioski.

kuohussa

linkatTältä aukiolta lähtivät ennenvanhaan linja-autot. Eräät muistelivat kaiholla, kuinka useiden vuosien ajan tähän nousi heinäkuun ensimmäisellä viikolla Big Band festareiden teltta.

Juhlassamme leijui hyvä henki, siinä jäin olemaan monta päivää juhlan jälkeen. Vieläkin hymyilen onnellisena.

 

Mainokset

Abiturientin tavoitteita

Edelliseen postaukseeni Ainekirjoitusta 1960-luvulla sain Heliltä kommentin, että hän olisi kiinnostunut eräästä kahdeksannen luokan aineestani. Ovatko samat asiat 70-vuotiaana tavoittelemisen arvoisia? Tai mitä on muuttunut?

On varmaan parempi, etten etukäteen arvota tekstiäni, vaan julkaisen sen rohkeasti. Ehkä näin pääsemme keskustelun alkuun.

Mitä pidän tavoittelemisen arvoisena elämässä

Pikkutyttönä oli haaveenani näyttelijättären ammatti. Kun minulta nyt kysytään, mitä aion opiskella saatuani koulun päätökseen, en osaa vastata. En ole ajatellut opiskelemista ollenkaan. Haaveenani ei ole saada ammattitaitoa mihinkään, ainakaan rahan takia. Jos joskus innostun opiskeluun ja onnistun saamaan hyvätuloisen työpaikan, niin hyvä on.

Kaikilla ihmisillä on tavoitteita; toisilla ylioppilaslakki, toisilla juuri sellainen mainetta ja rahaa tuottava ammatti. Minun tavoitteenani ei ole kumpikaan. En niin suuresti piittaa tuosta valkeasta kunnialakista; en kurkottele hienoa arvonimeä. Haluaisin, että joskus voisin olla hyvä aviovaimo ja äiti. Jos saisin kanssaihmisieni kunnioituksen ja voisin olla hyvä ajatuksissani ja teoissani, olisin saavuttanut, mitä haluan.

Hyvyyttä on niin vähän nyky-yhteiskunnassa. Se on tukahtunut koneiden pauhuun, ihmisten tärkeyteen ja tavattomaan kiireeseen. Mutta hyvyys on kuitenkin tärkeää. Se on yhtä tärkeää suurelle valtiomiehelle kuin pienelle lapselle. Valtiomiehen täytyisi olla hyvä, ja pienen lapsen täytyisi saada hyvyyttä. Jos kaikkien valtakuntien päämiehet rakastaisivat kansaansa ja myös muita kansoja ihmisinä, ei vain massana, joka tekee kuten he haluavat, kuinka paljon sydämellisempää olisi myös alamaisten rakkaus päämiestänsä kohtaan!

Entä jos tuollainen pikkuruinen lapsi jää ilman rakkautta; jos hänen täytyy tuntea olevansa ei-toivottu? Silloin hänessä olisi ainesta tulla isoksi ja suureksi päämieheksi, joka vihaa kaikkea vielä suurempaa.

Jokainen meistä haluaa hyvyyttä ja rakkautta. Useat tahtoisivat itsekin olla hyviä, mutta tämä maailma on niin kylmä. Kukaan ei tunnusta, että sellaistakin vielä tarvitaan – tarvitaan vain hyviä koneita ja erinomaisia johtajia. Mutta tarvitaan enemmän hyviä aviovaimoja ja –miehiä. Ennen kaikkea tarvitaan äitejä, jotka opettavat lapsilleen, ettei hyvyys ole vielä aivan kokonaan tukahtunut.

Pelkkä hyvyys ei minua elätä, siispä tavoitteeni on pelkkä illuusio. Se kompastuu kylmien tosiasioiden edessä. Haavekuva hyvästä maailmasta on vain haavekuva. Mutta silti voin itse pitää hyvyyttä tavoitteena, vaikka sen rinnalle olisi otettavakin jotain todellista ja kouriintuntuvaa.