Uneton

Se kun herää yöllä eikä saa enää unta. Laittaa Tulenkantaja -palkinnon saaneen Natasha Rasi-Koskisen REC-äänikirjan päälle ja toivoo, että nukahtaisi siihen niin kuin edellisenäkin yönä ja aamulla selaisi kirjan siihen kohtaan, johon se jäisi ennen nukahtamista.

Metron alle ehkä jäänyt tyttö alkoikin kaivaa mieltä ja kuuntelin herkeämättä myös REC – STOP – REC – PAUSE – STOP koko litanian. Näkemiin unet.

Tunnin kuluttua vaihdoin kirjaa. Laura Honkasalon ”Kaapin henki, tavaravaivaisen tunnustuksia” ei ollut sen nukuttavampi.

Vain nämä kaksi olivat äänikirjakirjastossani tällä kertaa. Nousin ylös ja jatkoin conmarituksen kuuntelemista.

Jo aikaisemmin aloittaessani Honkasalon kirjaa unilukemisena totesin, ettei se ole unikirja… silloin kuten nytkin aloin suunnitella, kuinka hävittäisin turhia tavaroitani. Jospa hankkisin 100 litran muovisäkkejä ja tyhjentäisin hyllyjä katsomatta mitä säkkiin laitan. Voisin tehdä samoin myös kirpputorikasalleni. Kylläpä olinkin rohkea, mutta vain ajatuksissani. Ehkä olen vähän edistynyt, kun voin edes ajatella totaalihävitystä. Olen joutunut tähän mennessä harkitsemaan jokaisen esineen, tavaran ja paperin kohdalla, voisiko tätä vielä käyttää, voisiko kierrättää.

Nyt mietin, voisinko viedä kaatopaikalle ongelmatavaroilla täytetyn pahvilaatikon jonkun toisen selvitettäväksi.

Yökyöpelöintiä ja unia

Kuukausi on sujahtanut vikkelään. Oikeasti on jo toista kuukautta edellisestä kirjoituksestani. Nyt on yö, olen pyöriskellyt sängyssäni unettomana, lukenut kirjaa, pyöriskellyt taas eikä uni ota tullakseen. Noustessani mielessä ei ollut blogi, mutta sama se – kirjoitan nyt tätä, kun en untakaan saa.

Unimaailmani on vilkasta. Sukuasioista kirjoittaminen nostaa alitajunnasta kuolleet sukulaiset. He ovat unissani eläviä eivätkä edes näytä kuolleilta. Olen nähnyt myös aivan uudenlaisia unia. Aprikoin, miksi näen sellaisia. Viimeisin oli karhu-uni ja sitä ennen käärmeuni. Molemmat eläimet ovat olleet erittäin suuria ja lempeitä enkä ole pelännyt heitä ollenkaan. Lämminihoinen, paksu ja iso käärme kiemurteli jaloissani, aukaisi suunsa ja loksautti hampaansa pohkeeseeni kevyesti ja lempeästi. Jälkeenpäin se lepuutti leukaansa reidelläni ja hymyili minulle. Tunsin hänen lämpönsä säärieni ympärillä. Kuljin metsässä, kun äkisti tunsin, että joku seisoo takanani. Pyörähdin. Se oli valtavan iso karhu. Mietin hetken mitä minun pitääkään tehdä, kun näen karhun. Koska en pelännyt sitä, hymyilin sille. Karhu lähestyi minua ja painoi poskensa poskeeni. Sitten hän katsoi takanaan tulevia kolmea pientä karhunpoikasta.

Taidan mennä yrittämään unta. Kello on jo puoli kolme ja olen valvonut kolme tuntia, tosin ne alku-unet olivat harmillisesti vain tunnin, puolitoista.

Ensimmäinen työpäivä

Näin viime yönä ihanan keveää unta, vaikka siinä olikin paljon jännitysmomentteja. Unessa esiintyivät minun lisäkseni ensimmäinen kenkätehtaan pomoni Lasse, hänen vaimonsa ja puhelimen päässä sisareni.

Uni tapahtui vanhojen puutalojen kylässä tai kaupungissa, jossa olen aikaisemminkn ollut sekä unissani että hereillä. Se oli ehkä varhaislapsuuteni Imatra. Ikäänkuin olisin kävellyt Imatrankosken sillan ylikin idästä länteen. Oli kevät. Aurinko paistoi alhaalta, sulavat lumet muodostivat puroja tielle ja jalkakäytäville.

Olin ollut jossain päivän kestävässä työssä, kun minulle ilmoitettiin puhelimitse, että minun pitäisi nyt heti mennä ilmoittautumaan toiseen työpaikkaan. Tämän uuden työpaikan avainkortti oli jätetty asunnolleni, joka oli erään puutalon yläkerrassa.  Olin linja-autossa, viime tipassa painoin pysähtymisnappia, kukaan muu ei ollut sitä painanutkaan, vaikka niin oletin.

Tien reunassa, vanhan talon edessä kaivoin käsilaukkuani enkä löytänyt minkäänlaisia avainkortteja. Olin antanut ne siskolleni, joka oli kylässä luonani. Siis saan ne kotoa. Oven ulkopuolella huomasin, että en pääse edes taloon sisälle ilman korttia ja soitin siskolle. Hän olikin lähtenyt asioille ja kaikki kortit olivat hänen mukanaan. Suutahdin, että hän oli ottanut myös uuden työpaikkani kortin.

Sisko oli mennyt katsomaan veljeämme sairaalaan eikä voinut tulla heti, kun hänen piti viedä ruokaostokset. En kysellyt, miksi veli oli sairaalaan joutunut. Seisoin talon sisäpihan ulkoportaikon ylätasanteella kaiteen vieressä. Siinä puhellessa huomasin, että uusi työpaikkani oli viereisen talon sisäpihalla.

Yllätyin, kun huoneessa olivat Lasse ja hänen vaimonsa. Olin jo myöhässä ja aloin selittää, miksi. Lasse katsoi minua valkoisessa takissaan tutkivasti ja vaimo sanoi hymyillen, että ei tämä pitkä elämä yhdestä päivästä ole kiinni eikä tarvitse olla huolissaan, kaikki järjestyy.

Istuimme hyvin pienessä tilassa pöydän ääressä. Minä vaimon kanssa seinän vieressä vierekkäin ja toisella puolella Lasse. Pöytä täyttyi hyvinvoivan näköisistä herroista tummissa puvuissaan ja kravateissaan. Heillä oli tärkeä kokous kenkätehtaan johtajan kanssa. Ymmärsin, että meidän naisten tehtävä oli kahvinkeitto. Hoikka kevyt vaimo hyppäsi pöydästä kaikkien yli ja minä jäin sinne ahtauteen isomahaisen herran viereen. Yritin päästä hänen ohitseen, vaan en päässyt. Hänen oli pakko nousta ylös. Selviydyin pois vatsat hipoen.

Vaimo hyräili hyvällä tuulella pienessä pimeässä keittiössä. Sanoin ensi töikseni, että Lasse oli myös siellä edellisessä tämän päivän työpaikassa. Niin olikin, hän vastasi ja nosti eteeni pienen pieniä pulloja. Pullojen korkit olivat egyptiläisten jumalien ja hallitsijoiden kuvia. Kun tartuin Kleopatraan, sen kaula meni poikki. Vaimo vain naureskeli, ne ovat vanhoja ja hauraita, ei se mitään haittaa. Kaada juomaa pikareihin.