Simsalabim

Eilinen toiveeni toteutui. Taivaan vesiluukut aukesivat yön pimeydessä. Kuin ämpäristä olisi kaatanut. Taivas välkehti laajasti. Joko olen menettänyt kuuloni tai sitten ne olivat elosalamia.

Aina uudelleen ja uudelleen vajosin unimaailmoihin puoli seitsemän jälkeen, jolloin olin ensimmäisen kerran hereillä. Aamukahvin jälkeen lähden haistelemaan, onko ilma raikastunut. Ei taida sataa enää, vaikka lasit ovat pisaroissa ja tie on tumma kosteudesta.

Raikasta oloa ja eloa!

.

Yön viileys viipyy viel’

Kaksikymmentäviisi kertoo mittari. Samanlämpöinen on aamun viileys kuin vesi läheisellä uimarannalla Suolijärvessä. Tällaisen lukeman olen pystynyt säilyttämään asunnossakin viime päiviin saakka. Mutta en enää. Asteen pari lämpö nousee päivän aikana. Odotan vapahduttavaa ukkoskuuroa.

Elementtitalon seinät ovat taatusti lämmenneet viime päivien läkähdyttävässä helteessä. Silti sisällä on helpompi olla. Ulkona läkähdyn läköttävässä liikkumattomassa lämmössä, enää ei apua tuo kadun varjoinen puoli eikä metsäkään. Alkaa ahdistaa, en saa henkeä, päässä jyskyttää. Koiran kieli roikkuu maahan, se yrittää pinnistellä eteenpäin, haluaisi jäädä makaamaan. Vedän sitä perässäni. Hengitys tihenee. Nostan uupuneen koiran syliini. Porraskäytävässä helpottaa, kuumuus on jäänyt lukitun ulko-oven taakse.

KUMISAAPPAAT

– Äiti kato. Tuo iski suoraan Saimaaseen!

En kerennyt kolmeen laskea, kun pamahti. Jyrinä täytti pään, jaloissa tärähti. Koivut taipuivat.

– Ukko Jumala vetää taivaassa kivirekeä, äiti huusi myrskyn läpi.

Seisoimme kumisaappaat jalassa Parantolan Keittiönpäässä. Siitä näki parhaiten Tiurun selälle eikä salama voinut iskeä päähän, kun oli saappaat. Vielä ei satanut, mutta mustat pilvet vyöryivät taivaan halki. Kohta tulisi vettä ja me juoksisimme takaisin kotiin.