Pääsiäistä odotellessa

On vain aloitettava. Kirjoitettava ensimmäiset sanat, vaikka varsinaista aihetta ei olekaan mielessä. Monta ajatusta risteilee, ainoaankaan en pysähdy. Keittiön ikkunasta näen parvekkeen, joka on lähes keittiön kokoinen. Tällä kertaa se on täynnä tavaraa. Laidasta laitaan ja lattiapinnasta ylöspäin. Jotain tarpeellista, mutta myös paljon poisheitettävää.

Olen antanut itseni suostua tyhjennyshaasteeseen. Se vähän hermostuttaa. Parvekelasihuoltajat saapuvat 4.4. aamulla. Ei minun olisi tarvinnut suostua, joudun maksamaankin siitä operaatiosta. Toimeen on pakko tarttua, ellen peruuta.

Aikaisempina vuosina, kun tavaraa ei ollut näin paljon, siivosin parvekkeen aina pääsiäiseksi. Säät alkoivat olla jo niin lämpimiä, että siivotulla parvekkeella oli ihana nauttia rahkapiirakkaa ja kahvia. Muutamana viime vuotena olen vain raivannut polun pöydän ääreen ja kahvitellut toki.

Aloitan tyhjennyksen heti, kun muilta kiireiltäni joudan. En tänään enkä huomenna. Ehkä pääsiäisenä.

Mainokset

Aku Ankka trauma

Olen alkanut purkaa arkistoja. Vihdoinkin olen siinä vaiheessa elämää, että pystyn pikkuhiljaa edistämään säilyttämieni papereiden ja tavaroiden hävittämistä. Mikä riesa ne tulisivatkaan olemaan jälkipolville. Eilisessä puhelussa kouluaikainen kaverini kutsui tätä kuolinsiivoukseksi. Hänkin on aloittelemassa.

Äitini teki kuolinsiivousta monta vuotta. Hän oli onneksi jättänyt dokumentteja, valokuvia ja muutakin tavaraa, vaikka mielestäni oli hävittänyt liikaakin. Olisin halunnut äidin säilyttävän kaikki isän kirjoittamat lehtiartikkelit. Ehkä äiti ei arvostanut sanomalehtiä tai ehkä isäni ei ollut säilyttänyt niitä. Tyhjentäessämme siskon kanssa äidin asuntoa päivittelimme tavaroiden määrää ja ihmettelimme, mitä hän oli muka hävittänyt. Onneksi sain hillittyä hävitysvimmamme ja siirsimme osan arkistoista omiin koteihimme.

Tiedän, että minun lapseni eivät ala arkistoja penkoa, vaan tilaavat siirtolavan pihaan ja heittävät kaiken pois. Niin he ovat ainakin sanoneet. Olen jättänyt jokaiselle lapselleni heidän omia koulumuistojaan, ne ovat vielä muovikasseissa ja hyllyillä. Äiti oli arkistonut meille jokaiselle kolmelle lapselle yhden ison pahvilaatikollisen muistoja. Löysimme jopa herbaariomme. Pahvilaatikkoaarrearkku oli suurenmoinen teko äidiltäni, joka muutti arkistojen kanssa sairaalan virkasuhdeasunnosta kerrostalokaksioon. Siellä hänellä oli onneksi iso varastotila. Oli ihana löytää laskentovihkoja, piirustuksia, kirjoituksia ja jokunen koulukirjakin pahvilaatikosta.

Kuolintyhjennykseni tai paremminkin elintilan raivaukseni etenee. Ensimmäinen hävityksen kohteeni olivat kirjaani liittyvät paperit. Sen olin päättänyt tehdä heti ensimmäiseksi, kun saan kirjan käsistäni. Kaksi muovikassillista tulostettuja papereita, muistiinpanoja, sanomalehtikopioita yms. tyhjensin kirjailijan kammiostani. Siitä alkoi prosessi, jonka syntymistä olen odottanut hyvän tovin. Ensin töytäisin vaate- ja kenkävarastoihin. Se prosessi ei ole vielä lopussa, mieheni huone on tyhjentämättä. Hän ei ole kahteen ja puoleen vuoteen asunut täällä, mutta on vielä hengissä. Hetken tuumailtuani päätin keskittyä omiin arkistoihini ennenkuin siirryn tuon toisen jemmarin tavaroihin.

Huomasin, että aloin siirrellä tavaroita paikasta toiseen. En vielä parempaan pystynyt. Ajattelin, että tämä ei kerta kaikkiaan vetele ja tartuin vaatehuoneen lehtiarkistoihin. Olen jo kolme päivää järjestänyt Aku Ankka -lehtiä neljältä vuosikymmeneltä numeroittain vuosipinoihin. Olen kirjoittanut päälle laput, mitä numeroita pinosta puuttuu tai mitä niissä on vv. 1971-2004. Olen nyt pystynyt heittämään sellaiset lehdet pois, jotka ovat kertakaikkisen risoja, nekin olivat arkistoituna. Lisäksi on taskareita, Roope-setä lukemistoja ja muita sarjakuvalehtiä. Seuraavaksi aion selvittää, olisiko joku kiinnostunut ottamaan nämä, ehkäpä vähän maksamaankin. Tai jos joku kierrätys- tai hyväntekeväisyyskirpputori ottaisi lehdet. Minun on tosi vaikea heittää näitä lehtiroskiin. Tälle vaikeudelle on olemassa selityskin: minulla on Aku Ankka -trauma.

Kirjapohdintaa

Luin aamun aloitukseksi joitakin tänne kirjoittamiani vanhoja tekstejä. Yhtäkkiä ne tuntuvatkin aika kiinnostavilta. Mielestäni olen onnistunut niiden kirjoittamisessa ehkä paremminkin kuin kirjan tekstien. Olen antanut itselleni vapauden kirjoittaa lennokkaasti. Kirjassa saattaa olla samoja asioita, mutta eri tavalla käsiteltyinä.

Onko kirja itseisarvo? Onko pakko saada tekstinsä kansien väliin? Nykyään useat ihmiset lukevat kirjoja Netistä. – Jos oikein olen ymmärtänyt. Olen joitakin ilmaiskirjoja ladannut koneelleni, yrittänyt lukea, mutta olen huomannut, etten osaa lukea näyttöruudulta. En ole tottunut äänikirjoihinkaan, jotkut ystävät pitävät niistä.

Otin kerran kirjastosta yhden äänikirjan, laitoin sen soittimeen ja otin käsityön esiin. Ajattelin lyödä useamman kärpäsen yhdellä iskulla. Alku meni hyvin. Jossain vaiheessa huomasin, että olin täysin pudonnut tarinasta ja ajatukseni harhailivat ihan omilla teillään. Yritin kyllä muutaman kerran kuunnella, mutta sama ilmiö toistui. En pystynyt kuuntelemaan. Jotkut jopa siivoavat kuulokkeet korvilla.

Istuin eilen kirjani esilukijan kanssa kapakassa. Kahvila, johon olimme sopineet treffit, oli lopetettu. Kaksi muuta kahvilaa niillä paikkeilla eivät olleet sunnuntaisin auki. Menimme siis kulmakuppilaan. Kello oli puoli neljä, pubissa oli aika tyhjää ja vielä rauhallista. Kuuteen saakka käsittelimme käsikirjoitusta, sitten alkoi pubivisa. Siihenkin osallistuimme, huonolla menestyksellä tosin.

Käsikirjoitus sai myönteisen yleisarvion ja lukija koki varsinkin kässärin keskivaiheen yhtenäiseksi ja kiinnostavaksi. Hän oli lukenut sitä kuin valmista kirjaa. Se ilahdutti minua suuresti. Sain todella hyviä vinkkejä häneltä, esim. ajankuvaan liittyviä ja myös sellaisia, mihin hän kaipasi lisätietoa. Minulle tuli korjattavaa ja lisättävää.

On kyllä niin ihanaa, että löytyy ihmisiä, jotka auttavat minua tällä tiellä, jolle olen lähtenyt. Vaude! Nyt taas uusin innoin eteenpäin. Vaikka jouluhan tässä nyt olisi tärkeämpi.

Yksitoista vuotta nettipäiväkirjaa

Marraskuussa 2005 keksin hienon bloginimen Tanssiva Harmaa Pantteri. Siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän pitänyt nettipäiväkirjoja, joita minulla on ollut useampia. Viime aikoina olen päivittänyt vain tätä WordPress -päiväkirjaa. Kaikki edelliset ovat olleet ja ovat edelleenkin Vuodatuksessa.

Yksitoista vuotta sitten olin aktiivinen. Kirjoitin varmaankin joka päivä. Se oli hienoa aikaa, etenkin kun alkoi tulla ”tuttuja”. Yhdessä vaiheessa vastasin vain valokuvahaasteisiin. Harrastin valokuvausta, nyt se on enempi räpsintää älypyhelimella. Kaikki käy niin nopeaan. Kun puhelimesta lähettää kuvan Facebookiin, niin pian jo saa kommentteja.

Vaikka en nyt viime aikoina kovin aktiivisesti ole päiväkirjaa pitänytkään, niin kirjoitan niin monena päivänä kuin voin. Kirjoitan kirjaani ja korjaan siihen tulevia vanhoja tekstejä. Välillä tuntuu, että rämmin suossa. Välillä päämäärä on kirkkaana mielessä.

Heräämisen aika

Aina välillä elämässä tulee hetkiä, jolloin on tehtävä uusia valintoja. On asetettava itsensä alttiiksi muutoksille. On nähtävä uusia mahdollisuuksia.

Olen ollut kolossani jo kauan. Se on ollut yhtä aikaa kipeää ja parantavaa. Tänään en meinannut päästä sängystä ylös. Uni nappasi aina takaisin absurdiin maailmaan. Kaikki miehet ympärilläni pukeutuivat naisiksi ja minun piti sanoa, että ovatpa he ovat kauniita ja ihania. Itse en tiennyt kuka olin, en ainakaan heidän veroisensa. En liittynyt heidän joukkoonsa.

Kun keitin aamukahvini puoli yksitoista, olin vakuuttunut, että jatkan keskeytynyttä kirjoitustani. Tähän saakka olin sanonut itselleni, etten pysty – en jaksa. Leikattu lonkka ei anna kulkea niitä rappusia enkä ole vielä bussiinkaan mennyt. Nostin läppärin kannen ja hain työväenopiston kurssiluettelosta sopivan, aikomuksiani tukevan ryhmän. Se ei ollutkaan täysi, olin saanut kurssipaikan.

Seuraavaksi katsoin eläkeläisyhdistyksen harrastussivut. Siellä olen kolme-neljä vuotta vetänyt kahta liikuntaryhmää. Nimeni on edelleen siellä ehdollisena kuten olen pyytänytkin. Tänään en pysty päättämään, jatkanko ohjaajana vai sanonko, etten enää halua. Eläkkeelle jäätyäni olen kokenut itseni tosi, tosi vanhaksi. Olen halunnut olla vanhus ja annoin itselleni siihen luvan. Joitakin ikätovereitani tämä kauhistutti, he kun eivät itseään vanhaksi tunteneet. Tämän uuden lonkan myötä minulta on pudonnut vuosia. Sellainen tuntemus on tullut heti leikkauksen jälkeen. En olekaan enää kepillä köpöttelevä mummo, vaan uskon todellakin tanssivani vielä muutakin kuin senioritanssia.

Miksi tuollainen artikkelikuva. Olen ollut jo kauan jäisessä vankilassani, joka varsinkin viimeisen vuoden aikana on minut kuristanut. Nyt on heräämisen aika.

Sisäänpäin

Joskus kymmeniä vuosia sitten eräs ystäväpsykologi teki minulle testin. Siitä ilmeni jännällä tavalla, että olen introvertti ja ekstrovertti. Tähän mennessä elämässäni en ole kohdannut omaa sisäänpäin kääntyneisyyttäni. Ennenkuin nyt. Ehkä pieninä vilauksina sellaisina hetkinä, kun olen ollut yksin mökillä.

Nyt kun olen jättäytynyt kotiin tämän kiputilani kanssa, huomaan, että yksinolo on monta vertaa luovempi tila kuin jatkuva ihmisten kanssa tekemisissä oleminen. Joka aamu herään eloisana ja uteliaana päivään. Edellyttäen, ettei romuna oleva lonkkani vie huomiotani kipuun. En avaa radiota enkä televisiota. Minulle ei tule päivän lehtiä.

Joskus aikanaan tein paljon käsitöitä. Ompelin, kudoin, virkkasin, neuloin, askartelin monenmoista. Kun se aika meni ohi, en kuitenkaan hävittänyt tarvikkeita ja laitteita enkä edes käsityölehtiä. Nyt olen löytänyt uudelleen sen puolen itsestäni. Käsityöt. Tänä aamun pilvisenä hetkenä mietin, että juuri kun olen tämän kahvikupillisen nauttinut, istun nahkanojatuoliini virkkuun pariin. En Mandalan, koska se on valmis. Vaan itse kehittelemäni pienemmän mallin pariin.

Käsityöt ovat tulleet kirjoittamisen tilalle, joka on taustalla. Joinain aamuina huomaan ajattelevani tekeillä olevaa kirjaani.

 

 

Houkutuksia

Niin paljon mukavia menoja tänäkin kesänä. En anna niiden haitata. Keskityn olennaiseen. Siitä tuli yhä vaikeampaa, kun sisko meni mökille. Lupasi siivota mökin, jos tulisin. Sanoin, etten tule. Liian pitkä matka, liian pitkät portaat enkä veneeseenkään pääsisi. Metsät mustikoita täynnä. Hyvä sato tänä kesänä, olen kuullut kerrottavan. Sieniäkin tulee kuin sateella, olosuhteet erinomaiset.

Kaupungissakin houkutuksia. Konsertteja, näytöksiä, veneretkiä, kesäteatteria… marjat jäävät  pensaisiin, omenat puiden alle. Koukussa voisin olla taas kirjoittamiseen koukussa ja Amalfin kirjoitusmatkasta voin vain unelmoida.

Sanon kaikille houkutuksille ´kiitos ei´niinkuin tuollekin lehden myyjälle, joka juuri keskeytti ajatukseni. Hän tarjosi Kodin Kuvalehden kylkiäisiä. Kurjaa olisi olla lehden myyjänä näinä aikoina, kun ei kaikkien raha riitä edes ruokaan.

Lokakuussa joudun asettamaan vaakakuppiin, otanko lainaa keittiöremonttiin vai matkustamiseen. Eurojackpot -voitotkin ovat olleet kympin luokkaa eikä lotosta tule mitään. Tässä pienesti eläessäni olen alkanut haaveilla Amerikan matkasta. Ja syksyllä tulee eteen mahdollisuus lähteä kaukomatkalle Thaimaan Koh Tao -saarelle.

Uudella lonkalla tulee uusia mahdollisuuksia. Ja kirjakin on vielä kirjoittamatta.