Pääsiäistä odotellessa

On vain aloitettava. Kirjoitettava ensimmäiset sanat, vaikka varsinaista aihetta ei olekaan mielessä. Monta ajatusta risteilee, ainoaankaan en pysähdy. Keittiön ikkunasta näen parvekkeen, joka on lähes keittiön kokoinen. Tällä kertaa se on täynnä tavaraa. Laidasta laitaan ja lattiapinnasta ylöspäin. Jotain tarpeellista, mutta myös paljon poisheitettävää.

Olen antanut itseni suostua tyhjennyshaasteeseen. Se vähän hermostuttaa. Parvekelasihuoltajat saapuvat 4.4. aamulla. Ei minun olisi tarvinnut suostua, joudun maksamaankin siitä operaatiosta. Toimeen on pakko tarttua, ellen peruuta.

Aikaisempina vuosina, kun tavaraa ei ollut näin paljon, siivosin parvekkeen aina pääsiäiseksi. Säät alkoivat olla jo niin lämpimiä, että siivotulla parvekkeella oli ihana nauttia rahkapiirakkaa ja kahvia. Muutamana viime vuotena olen vain raivannut polun pöydän ääreen ja kahvitellut toki.

Aloitan tyhjennyksen heti, kun muilta kiireiltäni joudan. En tänään enkä huomenna. Ehkä pääsiäisenä.

Aku Ankka trauma

Olen alkanut purkaa arkistoja. Vihdoinkin olen siinä vaiheessa elämää, että pystyn pikkuhiljaa edistämään säilyttämieni papereiden ja tavaroiden hävittämistä. Mikä riesa ne tulisivatkaan olemaan jälkipolville. Eilisessä puhelussa kouluaikainen kaverini kutsui tätä kuolinsiivoukseksi. Hänkin on aloittelemassa.

Äitini teki kuolinsiivousta monta vuotta. Hän oli onneksi jättänyt dokumentteja, valokuvia ja muutakin tavaraa, vaikka mielestäni oli hävittänyt liikaakin. Olisin halunnut äidin säilyttävän kaikki isän kirjoittamat lehtiartikkelit. Ehkä äiti ei arvostanut sanomalehtiä tai ehkä isäni ei ollut säilyttänyt niitä. Tyhjentäessämme siskon kanssa äidin asuntoa päivittelimme tavaroiden määrää ja ihmettelimme, mitä hän oli muka hävittänyt. Onneksi sain hillittyä hävitysvimmamme ja siirsimme osan arkistoista omiin koteihimme.

Tiedän, että minun lapseni eivät ala arkistoja penkoa, vaan tilaavat siirtolavan pihaan ja heittävät kaiken pois. Niin he ovat ainakin sanoneet. Olen jättänyt jokaiselle lapselleni heidän omia koulumuistojaan, ne ovat vielä muovikasseissa ja hyllyillä. Äiti oli arkistonut meille jokaiselle kolmelle lapselle yhden ison pahvilaatikollisen muistoja. Löysimme jopa herbaariomme. Pahvilaatikkoaarrearkku oli suurenmoinen teko äidiltäni, joka muutti arkistojen kanssa sairaalan virkasuhdeasunnosta kerrostalokaksioon. Siellä hänellä oli onneksi iso varastotila. Oli ihana löytää laskentovihkoja, piirustuksia, kirjoituksia ja jokunen koulukirjakin pahvilaatikosta.

Kuolintyhjennykseni tai paremminkin elintilan raivaukseni etenee. Ensimmäinen hävityksen kohteeni olivat kirjaani liittyvät paperit. Sen olin päättänyt tehdä heti ensimmäiseksi, kun saan kirjan käsistäni. Kaksi muovikassillista tulostettuja papereita, muistiinpanoja, sanomalehtikopioita yms. tyhjensin kirjailijan kammiostani. Siitä alkoi prosessi, jonka syntymistä olen odottanut hyvän tovin. Ensin töytäisin vaate- ja kenkävarastoihin. Se prosessi ei ole vielä lopussa, mieheni huone on tyhjentämättä. Hän ei ole kahteen ja puoleen vuoteen asunut täällä, mutta on vielä hengissä. Hetken tuumailtuani päätin keskittyä omiin arkistoihini ennenkuin siirryn tuon toisen jemmarin tavaroihin.

Huomasin, että aloin siirrellä tavaroita paikasta toiseen. En vielä parempaan pystynyt. Ajattelin, että tämä ei kerta kaikkiaan vetele ja tartuin vaatehuoneen lehtiarkistoihin. Olen jo kolme päivää järjestänyt Aku Ankka -lehtiä neljältä vuosikymmeneltä numeroittain vuosipinoihin. Olen kirjoittanut päälle laput, mitä numeroita pinosta puuttuu tai mitä niissä on vv. 1971-2004. Olen nyt pystynyt heittämään sellaiset lehdet pois, jotka ovat kertakaikkisen risoja, nekin olivat arkistoituna. Lisäksi on taskareita, Roope-setä lukemistoja ja muita sarjakuvalehtiä. Seuraavaksi aion selvittää, olisiko joku kiinnostunut ottamaan nämä, ehkäpä vähän maksamaankin. Tai jos joku kierrätys- tai hyväntekeväisyyskirpputori ottaisi lehdet. Minun on tosi vaikea heittää näitä lehtiroskiin. Tälle vaikeudelle on olemassa selityskin: minulla on Aku Ankka -trauma.

Kirjapohdintaa

Luin aamun aloitukseksi joitakin tänne kirjoittamiani vanhoja tekstejä. Yhtäkkiä ne tuntuvatkin aika kiinnostavilta. Mielestäni olen onnistunut niiden kirjoittamisessa ehkä paremminkin kuin kirjan tekstien. Olen antanut itselleni vapauden kirjoittaa lennokkaasti. Kirjassa saattaa olla samoja asioita, mutta eri tavalla käsiteltyinä.

Onko kirja itseisarvo? Onko pakko saada tekstinsä kansien väliin? Nykyään useat ihmiset lukevat kirjoja Netistä. – Jos oikein olen ymmärtänyt. Olen joitakin ilmaiskirjoja ladannut koneelleni, yrittänyt lukea, mutta olen huomannut, etten osaa lukea näyttöruudulta. En ole tottunut äänikirjoihinkaan, jotkut ystävät pitävät niistä.

Otin kerran kirjastosta yhden äänikirjan, laitoin sen soittimeen ja otin käsityön esiin. Ajattelin lyödä useamman kärpäsen yhdellä iskulla. Alku meni hyvin. Jossain vaiheessa huomasin, että olin täysin pudonnut tarinasta ja ajatukseni harhailivat ihan omilla teillään. Yritin kyllä muutaman kerran kuunnella, mutta sama ilmiö toistui. En pystynyt kuuntelemaan. Jotkut jopa siivoavat kuulokkeet korvilla.

Istuin eilen kirjani esilukijan kanssa kapakassa. Kahvila, johon olimme sopineet treffit, oli lopetettu. Kaksi muuta kahvilaa niillä paikkeilla eivät olleet sunnuntaisin auki. Menimme siis kulmakuppilaan. Kello oli puoli neljä, pubissa oli aika tyhjää ja vielä rauhallista. Kuuteen saakka käsittelimme käsikirjoitusta, sitten alkoi pubivisa. Siihenkin osallistuimme, huonolla menestyksellä tosin.

Käsikirjoitus sai myönteisen yleisarvion ja lukija koki varsinkin kässärin keskivaiheen yhtenäiseksi ja kiinnostavaksi. Hän oli lukenut sitä kuin valmista kirjaa. Se ilahdutti minua suuresti. Sain todella hyviä vinkkejä häneltä, esim. ajankuvaan liittyviä ja myös sellaisia, mihin hän kaipasi lisätietoa. Minulle tuli korjattavaa ja lisättävää.

On kyllä niin ihanaa, että löytyy ihmisiä, jotka auttavat minua tällä tiellä, jolle olen lähtenyt. Vaude! Nyt taas uusin innoin eteenpäin. Vaikka jouluhan tässä nyt olisi tärkeämpi.

Yksitoista vuotta nettipäiväkirjaa

Marraskuussa 2005 keksin hienon bloginimen Tanssiva Harmaa Pantteri. Siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän pitänyt nettipäiväkirjoja, joita minulla on ollut useampia. Viime aikoina olen päivittänyt vain tätä WordPress -päiväkirjaa. Kaikki edelliset ovat olleet ja ovat edelleenkin Vuodatuksessa.

Yksitoista vuotta sitten olin aktiivinen. Kirjoitin varmaankin joka päivä. Se oli hienoa aikaa, etenkin kun alkoi tulla ”tuttuja”. Yhdessä vaiheessa vastasin vain valokuvahaasteisiin. Harrastin valokuvausta, nyt se on enempi räpsintää älypyhelimella. Kaikki käy niin nopeaan. Kun puhelimesta lähettää kuvan Facebookiin, niin pian jo saa kommentteja.

Vaikka en nyt viime aikoina kovin aktiivisesti ole päiväkirjaa pitänytkään, niin kirjoitan niin monena päivänä kuin voin. Kirjoitan kirjaani ja korjaan siihen tulevia vanhoja tekstejä. Välillä tuntuu, että rämmin suossa. Välillä päämäärä on kirkkaana mielessä.

Heräämisen aika

Aina välillä elämässä tulee hetkiä, jolloin on tehtävä uusia valintoja. On asetettava itsensä alttiiksi muutoksille. On nähtävä uusia mahdollisuuksia.

Olen ollut kolossani jo kauan. Se on ollut yhtä aikaa kipeää ja parantavaa. Tänään en meinannut päästä sängystä ylös. Uni nappasi aina takaisin absurdiin maailmaan. Kaikki miehet ympärilläni pukeutuivat naisiksi ja minun piti sanoa, että ovatpa he ovat kauniita ja ihania. Itse en tiennyt kuka olin, en ainakaan heidän veroisensa. En liittynyt heidän joukkoonsa.

Kun keitin aamukahvini puoli yksitoista, olin vakuuttunut, että jatkan keskeytynyttä kirjoitustani. Tähän saakka olin sanonut itselleni, etten pysty – en jaksa. Leikattu lonkka ei anna kulkea niitä rappusia enkä ole vielä bussiinkaan mennyt. Nostin läppärin kannen ja hain työväenopiston kurssiluettelosta sopivan, aikomuksiani tukevan ryhmän. Se ei ollutkaan täysi, olin saanut kurssipaikan.

Seuraavaksi katsoin eläkeläisyhdistyksen harrastussivut. Siellä olen kolme-neljä vuotta vetänyt kahta liikuntaryhmää. Nimeni on edelleen siellä ehdollisena kuten olen pyytänytkin. Tänään en pysty päättämään, jatkanko ohjaajana vai sanonko, etten enää halua. Eläkkeelle jäätyäni olen kokenut itseni tosi, tosi vanhaksi. Olen halunnut olla vanhus ja annoin itselleni siihen luvan. Joitakin ikätovereitani tämä kauhistutti, he kun eivät itseään vanhaksi tunteneet. Tämän uuden lonkan myötä minulta on pudonnut vuosia. Sellainen tuntemus on tullut heti leikkauksen jälkeen. En olekaan enää kepillä köpöttelevä mummo, vaan uskon todellakin tanssivani vielä muutakin kuin senioritanssia.

Miksi tuollainen artikkelikuva. Olen ollut jo kauan jäisessä vankilassani, joka varsinkin viimeisen vuoden aikana on minut kuristanut. Nyt on heräämisen aika.

Sisäänpäin

Joskus kymmeniä vuosia sitten eräs ystäväpsykologi teki minulle testin. Siitä ilmeni jännällä tavalla, että olen introvertti ja ekstrovertti. Tähän mennessä elämässäni en ole kohdannut omaa sisäänpäin kääntyneisyyttäni. Ennenkuin nyt. Ehkä pieninä vilauksina sellaisina hetkinä, kun olen ollut yksin mökillä.

Nyt kun olen jättäytynyt kotiin tämän kiputilani kanssa, huomaan, että yksinolo on monta vertaa luovempi tila kuin jatkuva ihmisten kanssa tekemisissä oleminen. Joka aamu herään eloisana ja uteliaana päivään. Edellyttäen, ettei romuna oleva lonkkani vie huomiotani kipuun. En avaa radiota enkä televisiota. Minulle ei tule päivän lehtiä.

Joskus aikanaan tein paljon käsitöitä. Ompelin, kudoin, virkkasin, neuloin, askartelin monenmoista. Kun se aika meni ohi, en kuitenkaan hävittänyt tarvikkeita ja laitteita enkä edes käsityölehtiä. Nyt olen löytänyt uudelleen sen puolen itsestäni. Käsityöt. Tänä aamun pilvisenä hetkenä mietin, että juuri kun olen tämän kahvikupillisen nauttinut, istun nahkanojatuoliini virkkuun pariin. En Mandalan, koska se on valmis. Vaan itse kehittelemäni pienemmän mallin pariin.

Käsityöt ovat tulleet kirjoittamisen tilalle, joka on taustalla. Joinain aamuina huomaan ajattelevani tekeillä olevaa kirjaani.

 

 

Houkutuksia

Niin paljon mukavia menoja tänäkin kesänä. En anna niiden haitata. Keskityn olennaiseen. Siitä tuli yhä vaikeampaa, kun sisko meni mökille. Lupasi siivota mökin, jos tulisin. Sanoin, etten tule. Liian pitkä matka, liian pitkät portaat enkä veneeseenkään pääsisi. Metsät mustikoita täynnä. Hyvä sato tänä kesänä, olen kuullut kerrottavan. Sieniäkin tulee kuin sateella, olosuhteet erinomaiset.

Kaupungissakin houkutuksia. Konsertteja, näytöksiä, veneretkiä, kesäteatteria… marjat jäävät  pensaisiin, omenat puiden alle. Koukussa voisin olla taas kirjoittamiseen koukussa ja Amalfin kirjoitusmatkasta voin vain unelmoida.

Sanon kaikille houkutuksille ´kiitos ei´niinkuin tuollekin lehden myyjälle, joka juuri keskeytti ajatukseni. Hän tarjosi Kodin Kuvalehden kylkiäisiä. Kurjaa olisi olla lehden myyjänä näinä aikoina, kun ei kaikkien raha riitä edes ruokaan.

Lokakuussa joudun asettamaan vaakakuppiin, otanko lainaa keittiöremonttiin vai matkustamiseen. Eurojackpot -voitotkin ovat olleet kympin luokkaa eikä lotosta tule mitään. Tässä pienesti eläessäni olen alkanut haaveilla Amerikan matkasta. Ja syksyllä tulee eteen mahdollisuus lähteä kaukomatkalle Thaimaan Koh Tao -saarelle.

Uudella lonkalla tulee uusia mahdollisuuksia. Ja kirjakin on vielä kirjoittamatta.

Uutta

Vene on onnellisesti uudessa kotisatamassa Valkeakoskella. Olen oikein iloinen siitä, että uiva kesähuvilamme sai jatkoelämän tyttären luona. Edelleen kannan vastuuta siitä, että he pääsevät veneilyn alkuun ja murehdin veneen hytin huonoa kuntoa. Tekniikka ei pettänyt pitkällä matkallamme viiden veden läpi, jolla oli yksi kannaksen ylitys trailerin päällä ja kaksi omatoimikanavaa.

Olen teettänyt saunaremontin ja mietin keittiöremonttia. Haluan mennä kohti uutta vaikka lainarahalla. Saan myös uuden lonkan – ehkä – rikkoutuneen tilalle.  Ainakin olen menossa sitä kohti. Uutta olisi myös se, että viettäisin kesän kaupungissa. Aina olen ollut jossain muualla. Liikuntarajoitteisena on parempi jäädä nauttimaan uuden saunan lämmöstä. Siivoamisesta on tullut mielen rasitus, yritän työntää sen taustalle.

Jonkinlainen rasitus on myös puolison odotukset minua kohtaan, vaikka hän onkin pois jaloista. Olen hänen ainoa kontaktinsa vanhainkodin ulkopuolelle. Pitäisi viettää enemmän aikaa hänen luonaan ja kuljetella häntä. Mutta onhan se vähän  niinkin, että poissa silmistä, poissa mielestä. Ainakin lapset toteuttavat sitä.

Meditaatiota harrastan virkkaamalla Mandalaa, jonka tämän vaiheen kuva on artikkelikuvana. Toteutan Helen Shrimptonin mallia omilla väreilläni.

 

 

KIPUILUA PARIKYMPPISENÄ

9.9.-65 (torstai)

Syyskuu. Koulukuukausi. Olen onnellinen, kun kaikki sellainen on jo takanapäin ja voin alkaa suunnitella omaa – ikiomaa – elämääni. Mikään koulu ei kahlitse enää. En ole massaa – olen yksilö – kehittyvä yksilö, joka tarvitsee vapaata ilmaa kehittymiseensä ja ajatuksiinsa. Rakastan …

Rakastan elämää, syksyn värejä – vapautta valita tulevaisuus.

Kodin piiri ahdistaa vielä – tunnelma, joka on kiristynyt äärimmilleen. Välillä latautunut vihamielisyys purkautuu joko suureen huutoon tai pelkkiin kyyneliin.

11.9.-65 (lauantai)

Tulevaisuus – jännittävää. Odotusta ja toiveita. Kenties joku toive toteutuu toisen tuhoutuessa. Minulla olisi nyt työpaikka sekä Ruotsissa että Sveitsissä. Mutta … en tiedä, lähdenkö ollenkaan. Pekkaa en haluaisi jättää ja jos lähden, on kihlaus purettava, sillä Pekka ei kuitenkaan luottaisi minuun. Enkä tiedä oikein, luottaisinko itsekään. Mutta taas toisaalta: täällä minulla ei ole työpaikkaa; kotona en halua enää tätä talvea olla. Ja jos emme kerta naimisiinkaan mene, niin miksi en lähtisi.

Paljon riippuu nyt Piitestä: pääseekö hän yliopistoon saksaa lukemaan. Jos hän ei pääse, niin yhdessä lähdemme ja kahden minä kyllä matkaan lähtisin.

18. X 1965 (maanantai)

Olen kyllästyä tähän joutilaisuuteen. Aivan todella. Joskus valitin, kun täytyy lukea niin mielettömästi, nyt vaikka kävisin koulua mieluummin kuin laiskottelisin kaiket päivät täällä kotona. Tulen niin kärttyiseksikin. Mattoa olen kyllä tehnyt ja teen, mutta täytyisi saada jotain aivan säännöllistä työtä kuitenkin.

Kohta olemme olleeet kihloissa kymmenen kuukautta. Rakastan ja olemme melkoisen onnellisia, vaikka riitelemmekin usein. Toistaiseksi ei ole ollut lopullista riitaa – toivon, ettei tulekaan.

Tänään on syksy – on ollut jo aika kauan, mutta myös tänään. Aamulla oli syksy myös sydämessäni, mutta kun soitin Pekalle kaikki tuntuu taas paremmalta.

Joka puolella maailmassa kiehuu. Ja kaiken huippu on se, että joku pyrstötähti lentää hurjalla vauhdilla kohti aurinkoa.

3. XI -65 (tiistai) LAHTI

Olen nyt Lahdessa. Kuinkas sitten sattuikaan!!! Työnvälitystoimisto minut tänne hommasi. Töihin Lahti-Mainos –nimiseen mainostoimistoon. Ja Pekka on Imatralla. Ja minulla on ikävä. Kaikkea sitä päähän pälkähtääkin kuin nyt lähteä tänne, josta ei pääse kuin korkeintaan kerran viikossa kotiin ja Pekan luo. Mutta tämä ei saa vaikuttaa väleihimme. Ei vaikuta ainakaan minun puoleltani. Toivon hartaasti, että Pekkakin ymmärtää ja tulee perässä. Toivon niin ja Rakastan niin.

28.6.1966 (tiistai)

En ole kirjoittanut, sillä ei ole tarvinnut kirjoittaa, mutta tänä päivänä minut on vallannut vanha hyvä kirjoitustunne.

Juhannuksena tuli heitettyä hätäpäissään sormukset pöhheikköön – Pekan sormus löytyi, minun ei. Täytyisi ostaa uusi kuulemma. Ovat osat vähän vaihtuneet – nyt Pekka on se haluaja ja minä olen vastarannan kiiski. Pekka on nyt ollut niin suloinen, että hän sekoittaa ajatukseni melkein. En enää tiedä itsekään, mitä eniten haluan. Luulin, ettei Lahti minun ajatuksiani pysty muuttamaan, mutta ehkä se sittenkin on tehnyt sen. En tiedä – en tiedä.

15.11.1966

Joo –o. On niin kumman tyhjä olo, mutta ei ikävä. Pääni on täynnä uusia suunnitelmia ja olen toiveikas.

Haluan jälleen kerran aloittaa uudella tavalla, haluan jotain uutta tapahtumista. Olen kyllästynyt odottamaan valkoista pukua ja ravaamaan edestakaisin. Mitä merkitystä sillä on, kun ainoa, joka sitoo on ruumiillinen yhteenkuuluvuus. Ajatuksemme kulkevat eri tasolla, erilaisissa toiveissa. Olen kai pettynyt, kun se ei ollutkaan sellaista kuin olin ajatellut.

Olen pettynyt valitsemaani ihmiseen. Olen kyllästynyt selittämään, kuinka hyvä olen, kun en kuitenkaan ole. Haluaisin ihmisen, joka pystyisi vaihtamaan ajatuksia ja mielipiteitä ilman ainaista vaanimista, milloin toinen paljastaa syntinsä jollain mielipiteellään. Tunnen kaiken olevan lamassa; kehitykseni, ajatukseni ja kaikki haluni. Kenties olen taas tekemässä väärää ratkaisua, mutta ei ole oikein, että kaksi nuorta ihmistä – ja yleensä minkään ikäistä – kiduttaa itseään ja toistaan tällä tavalla. Kun ei sovi, niin on turha taistella vastaan. Kyllä nämäkin arvet umpeutuvat, sillä onhan kaikki ollut suloista leikkiä.

Haluaisin löytää ihmisen, joka todella hyväksyy minut. Uskon, että sellainen on jossain, vaikka myönnänkin, että olen todella vaikea tapaus. Pekka kyllä jaksaa hyvin kestää kaikki tyytymättömyyden ilmaisuni, mutta hän ei hyväksy minua – minua itseäni.

Ja toisaalta taas minäkään en hyväksy Häntä. Ihminen, jolla on yhtä vähän yrittämisen halua kuin Hänellä … Voih! Ja sitten myös taloudellinen asema on erilainen, vaikka ero ei olekaan niin suuri kuin sivistyksellinen. Kyllä minun on sanottava, että on vaikea elää ihmisen kanssa, joka tietää vähemmän kuin itse tietää, vaikka en minäkään niin järin paljon tiedä.

Haluan löytää kesyttäjäni.

. . .

Olen kirjoittanut nämä tekstit sellaisenaan suoraan päiväkirjoista. ”Haluan löytää kesyttäjäni” on lause, joka sai sulhaseni täysin sekaisin –  siitä on muistona revityt sivut.

Ulkomaisiin työpaikkoihin haimme lehti-ilmoitusten perusteella. Muistamme Piiten kanssa saaneemme Au Pair -paikat Amerikasta, päiväkirjassa en sellaiseen mainintaan ole vielä törmännyt. Olikohan se Ruotsi silloin yhtä kaukana kuin Amerikka…. työvoimatoimiston kautta sai silloin helposti töitä. Yhdessä me Lahteenkin menimme. Piite Esan kirjapainoon ja minä mainostoimistoon,

50 vuotta sitten (juhannuksen paikkeilla)

23.6.65 (keskiviikko)

Sateisena kesäkuun päivänä olen yksin kotini valtias. Kaikki toiset nauttivat saarioloista.  Minun matkani päätyi tänään kotiin. Meillä on niin vähän aikaa – niin vähän päiviä. Haluan ne kaikki – joka ikisen päivän elää niin tarkkaan, että tunnen eläneeni kesän, viimeisen kesän, jonka jälkeen alkaa tie – suora,  päämäärätön ja loppumaton tie. Ihmiset kulkevat vain ohitse ja Rakkain ei koskaan saa kiinni, vaikka kulkuni on hidasta.

Haluan elää ja haluan löytää uuden toisenlaisen elämän. Kenties löydän työn, joka täyttää minut – kenties opiskelut tulevat keskeisiksi – kenties vain harhailen ja harhailen etsien Onnea, joka on niin katoavainen. Mutta en halua kuolla – vielä.