Kesäni Margareetan kanssa

Lapsuuden kesiin kuuluivat matkat serkkujen luo maalle Saarijärven Ranta-Hännilään, Salmelaan. Jo kotoa lähdettäessä isä sanoi, että ”Annikan pannu on aina kuumana”. Mitä lähemmäksi kohdetta päästiin, sitä useammin tuo lentävä lause kuultiin.

Matkat tehtiin meidän kantti-kertaa-kantti autolla Margareetalla. Se käynnistettiin kahvalla auton edestä. Vinkkarit olivat sellaiset, että ne nousivat ylös, ei ollut vilkkuvia kääntymisvaloja. Joskus isä näytti merkin kädellään avoimesta ikkunasta.

Joutsenosta Saarijärvelle menevällä hiekkatiellä oli useita taivasmäkiä. Etenkin Keski-Suomessa. Niissä isä pompautti takapenkkiläisiä. Uski-enon pää osui kerran auton kattoon niin, että siitä tuli verta. Kun taivasmäen päällä oli musta pilvi, isä sanoi, että ”Tuohon ylettäisi haravalla”

Kerran Esa-eno ajoi Margareettaa. Isä ei ollut silloin mukana. Vain lapset ja Tyyne-äiti. Eno oli varovainen kuski: hän ajoi aivan tien penkalla koko matkan ja hitaasti. Me lapset nukuimme petiksi tasoitetussa auton takaosassa. Yhden mäen alla penkka ei pitänyt ja auto kallistui ojaan. Säikähdin heti hereille, pienemmät eivät olleet moksiskaan. Ei siinä sen kummemmin käynyt. Esa ja Tyyne pistivät tupakaksi ja tuumailivat, mitä seuraavaksi. Esa kävi jossain maalaistalossa pyytämässä apua ja traktori kävi hinaamassa Margareetan ylös ojasta ja taas jatkettiin matkaa.

Kerran isä ajoi oikein tasaista tietä, jossa ei ollut paljon ojiakaan. Molemmilla puolilla oli mäntymetsää silmän kantamattomiin. Mustikan varpuja, sammalta, jokunen kivi tai kanto siellä täällä. Mutta kas! Mikä se tuolla menee. Auton pyörä pyöri ohitsemme. Pian Margareetan vasen takaosa kolahti maahan. Isä käveli tietä eteenpäin ja löysi renkaan tien poskesta. Istuimme mättäillä syömässä eväitä sillä aikaa, kun isä laittoi renkaan paikoilleen. Ja taas jatkettiin matkaa.

Saavuimme Saarijärven kirkolle. Isä-Ilmari pysäytti kaupan kohdalla ja haki Salmelan postit. Ainakin Sampo-lehti tuli, jos ei muuta.

Vatsaa alkoi kihelmöidä viimeistään siinä vaiheessa, kun ajoimme mäkeä alas Matosalmen lossille. Kurkistelimme auton ikkunoista, nouseeko rantasaunan tai tuvan piipusta savua tai kulkeeko joku pihassa tai onko Kurjenkalliolla joku onkimassa. Lossimatka oli jännittävä ja vähän pelottavakin. Isä meni autosta ulos juttelemaan lossarin kanssa ja antoi usein rahaakin hänelle. Meitä huolestutti, ennättääkö isä takaisin autoon ennen kuin lossi kolahtaa laituriin.

Peukalomäessä Margareetta nikotteli, mutta nousi kuin nousikin joka kesä tuon kippuraisen mäen. Mäen päällä oli Hilman mökki, joka kovilla ukonilmoilla joutui usein salamoiden kohteeksi. Kerran salama iski mökin takana olevaan mäntyyn, kuori sen ja kynsi ojan mökin nurkalle saakka. Silloin käytiin ihmettelemässä Hilman seinäkelloa, jonka punnukset olivat jäykistyneet salaman iskusta.

Salmelan niityllä kasvoi päivänkakkaroita niin paljon, ettei missään muualla, taivas oli sininen ja järven vesi lämpimämpää kuin Saimaassa. Monet päivät istuimme serkkujen kanssa Kurjenkalliolla narraamassa ahvenia. Saimme käydä nukkumaan tai valvoa yöt läpeensä, miten vaan huvitti. Haimme ruokakomerosta syötävää, kun tuli nälkä.

Uimme päivät pääksytysten. Lämmitimme keskenämme rantasaunan. Keräsimme isoja kukkakimppuja. Pelasimme korttia, kun vanhempien silmä vältti. Juoksentelimme paljain jaloin ja olimme kaiken kaikkiaan onnellisia. Saarijärven Salmelassa serkkujen luona sain kokea sellaista vapautta, jota  omassa sairaalaympäristössä ei ollut.