Kohti romaania

Keskityin isäni tarinaan kuten edellisessä kirjapostauksessani kirjoitin. Faktaa ja fiktiota somassa sovussa omasta mielestäni.

Mutta. Ei siitä tullut kuitenkaan sellaista elämäntarinaa, että voisin painattaa sitä myyntiin. Se ei mennyt läpi veljeni kritiikistä, hän ei hyväksynyt tällaista satukirjaa julkisesti jaettavaksi, vaikka tapahtumista on yli 60 vuotta. Lisäsin valokuvatkin. Käsikirjoitus näyttää hyvältä koneellani.

Ei se sinänsä haittaa, etten voi painattaa kaunista kirjaa kuin meille kolmelle eläkeläiselle. Aloinkin jo työstää tarinasta romaania julkisempaan käyttöön.

Luomisen tuskaa

Ristiriitainen ja häkeltynyt olo on eilisen tekstipalautteen jälkeen. Olin niin iloinen, että olin saanut kirjoitettua vanhempieni sota-aikojen muistoja romaanin muotoon, en omiani enhän ollut vielä syntynytkään.Tekemäni työ sai hyvän palautteen, mutta lähdin liian kaukaa. Sain ohjeen, että nämä pitäisi rajata pois ja aloittaa kertomus siitä, mikä alunperin oli tarkoitukseni. Kirjoittaa katoavasta lapsuusmiljööstäni.

Olin jo pitänyt lapsuusmuistojani melko valmiina. Tänään kun otin ne uudelleen esille, huomaan, että muokkaustyötä on paljon jäljellä. En oikein tiedä, miten voisin edes aloittaa, kun jätän pois nuo aiheet, joihin olen viime aikoina perehtynyt.  Enkä tiedä, pystynkö romaanimuotoon…

Mistä minä oikein kirjoitan – mikä on pointti? Ja ketkä ovat romaanihenkilöt? Romaani, romaani… tässä samalla tuli mieleen eräs tapahtumasarja, jonka historiallisen totuuden olen jo kirjoittanut. Ehkä aloitan siitä.

Käsikirjoituksen deadline on kuukauden päästä. Viime yönä en saanut nukuttua. Heräsin jo ennen kuutta sekavissa tunnelmissa.