Olisiko juhlan aika

Parin päivän ajan olen tunnustellut kirjan aiheuttamia tunteitani. Olen antanut itselleni aikaa enkä ole revitellyt tietoa uudesta kirjastani.

Luin kirjan alusta loppuun. Minua kiusaa viimeistelemättömyys, kustannustoimittajan puute. Koen, että kirja on vieläkin keskeneräinen. On kuitenkin oltava armollinen itselleen: olen tehnyt parhaani. Muutamat henkilöt siskoni ja veljeni lisäksi lukivat käsikirjoituksen. Sain ristiriitaista palautetta, toisilta vain hyväksyntää. Viime kädessä olen itse vastuussa työni tuotoksesta, sehän on selvä.

Valokuvien laatu ei häirinnyt minua niin paljon kuin ensi kerran selatessa. Sen kuitenkin opin, ettei kuvia kannata laittaa liian pieninä. Tulos on huono.

Huomaan, että pikkuhiljaa alan olla ylpeä tuotoksestani. Ehkä rohkenen myös juhlia sitä.

Helteet loppuivat?

Nyt olemme päässeet normaaleihin kesäkuun lämpötiloihin, mikä ilahduttaa minua suuresti. En kerta kaikkiaan kestä hellettä. Se voisi olla siedettävämpää Saimaan rannalla, mutta kaupungissa kärsin. Onneksi aamut olivat viileitä ja pääsin kävelylenkilleni. Olen viettänyt hellejakson suljettujen ikkunaverhojen takana. En kuitenkaan toimettomana. Tyhjennysprojekti on edennyt ihan mukavasti… Välillä on muutakin puuhaa. Kuten nytkin, kun tyttären pojat ovat mummon luona.

Saareen lähtö siirtyy ainakin ensi viikkoon. Onneksi voin ottaa kevyttoppapuvun mukaan. Ei tarvitse lähteä pelkillä hellevaatteilla…

Sain pimeimmän ajan sujumaan kirjan parissa

Otin eilen käsityön esiin pitkästä aikaa. Mandala Madnessin toinen peitto on ollut kohta vuoden tekeillä. Mutta sillä ei olekaan deadlinea. Teen kun kerkiän. Eilen kerkesin. Muutama pitkä kerros vielä ja sitten se on valmis. Teen sen neliöksi, edellinen on ympyrä. Pitäneeköhän aloittaa vielä kolmaskin? Lankoja olisi kyllä. Vai tekisinkö välillä tumppuja ja sukkia.

On tämä eläkeläisen elämä oikeastaan aika ihanaa. Jos jotain et saa tehtyä tänään, voit tehdä sen toisena päivänä. Ainoa este on oma mieli. Asioiden on annettava olla, ei niistä kannata stressaantua. Se ei kyllä ole helppoa, kun on sellainen tekeväinen ihminen – ollut ainakin.

Nyt pää humisee, korvat soi ja limaa nousee. Lepopäivä siis tämäkin.

Sain pimeimmän ajan sujumaan kirjan parissa. Se oli kaamokseni pelastus. En minä päivän valoa tarvitse kirjoittaessa enkä kirjoittaessa ajattele, onko päivä pimeä vai valoisa. Uloslähtö ei stressaa hippuakaan, kun on hämärää, sumuista, ja pimeää.

Maanantaiaamu

Kello on puoli yhdeksän. On harmaata ja pimeää. Sadepisaroita ikkunassa. Nautin niin paljon kotona olemisesta, etten lähde mihinkään ylimääräiseen. Sunnuntaipäivät olen pyhittänyt laiskuudelle. Eilinen päivä sujui Skypessä, käsitöitä tehden, Jari Tervon Matriarkkaa lukien ja telkkaria katsoen. Kaikkia erikseen, ei yhtä aikaa. Paitsi, että aloitin neulontatyön, jota pystyn tekemään myös tv:tä katsoessa.

Tänään on pakko lähteä liikkeelle, on kirjastolainojen viimeinen palautuspäivä. Samalla poikkean parilla liikuntatunnilla. Kokeilen, miten kroppa kestää. Jos lisäksi kävelen sinne, niin saan liikuntaa monen päivän edestä.

Lopputarkastuksessa sain hyvät arviot kuntoutumisesta. Leikatun puolen lonkan pieniä lihaksia pitää herätellä ja kuntouttaa. Simpukkaliike onnistuu vain sentin tai kaksi, toisella puolella ei ole mitään vaikeutta nostaa reittä ylös saakka. Coxasta sain Netissä olevan harjoitusohjelman kotona kuntoutumiseen. En ole vielä avannut sitä mutta enhän ole ollut kotonakaan kuin eilisen päivän.

Talvirenkaiden vaihtoaika on huomenna. Aion soittaa myös influenssarokotusajan! Tänä aamuna heräsin taas flunssaisena, vaikka jo muutamana päivänä olen ollut terveempi. Juu, tiedän, ettei flunssassa saa rehkiä… mutta menot on ip. Jospa tää aamutunne menee ohi.

Harmaus ja pimeys eivät ole helpottaneet.

 

Talo elää tavallaan, vieraat tulee ajallaan

Nyt on iskenyt flunssa. Eilen iski kirjoitusinto. Monta päivää olinkin kirjoittamatta, kun vahdin lapsia ja ulkoilutin koiria. Enkä ollut kotonakaan.

Erinomaista on lupautua viemään opiston kirjantekoryhmään pätkä omaa käsikirjoitusta. Sellainen lupaus on pistää vauhtia omalle työlle. Se on vähän sama kuin siivouksen kanssa. Kun tässä yksikseni elelen, en kyllä välitä ympäristöstäni. Mutta jos joku on tulossa käymään, huomaan heti, että paikkoja pitää kohentaa. Se on niin rasittavaa, etten juurikaan ketään kutsu meille.

Ensin flunssa oli päässä ja lihaksissa. Nyt se on iskenyt kurkkuun ja äänihuuliin. Saa nähdä, mihin se vielä iskee. Siitä on pari päivää, kun sain Tampereen kaupungilta kirjeen, jossa kehotetaan suojautumaan rokotuksilla. Influenssarokotus olisi ilmainen ja pneumokokkirokotuksen joutuisi itse maksamaan.

Useita vuosia sitten olin mukana influenssarokotustutkimuksessa. Kuuluin ryhmään, jota ei oltu rokotettu. En tiedä tuloksista, mutta vieläkään en ole yhtään kertaa ottanut piikkejä. Enkä taida ottaa nytkään, vaikka sitä tänä aamuna taas mietinkin. Pitäisikö miettiä vielä uudelleen….?

Heräämisen aika

Aina välillä elämässä tulee hetkiä, jolloin on tehtävä uusia valintoja. On asetettava itsensä alttiiksi muutoksille. On nähtävä uusia mahdollisuuksia.

Olen ollut kolossani jo kauan. Se on ollut yhtä aikaa kipeää ja parantavaa. Tänään en meinannut päästä sängystä ylös. Uni nappasi aina takaisin absurdiin maailmaan. Kaikki miehet ympärilläni pukeutuivat naisiksi ja minun piti sanoa, että ovatpa he ovat kauniita ja ihania. Itse en tiennyt kuka olin, en ainakaan heidän veroisensa. En liittynyt heidän joukkoonsa.

Kun keitin aamukahvini puoli yksitoista, olin vakuuttunut, että jatkan keskeytynyttä kirjoitustani. Tähän saakka olin sanonut itselleni, etten pysty – en jaksa. Leikattu lonkka ei anna kulkea niitä rappusia enkä ole vielä bussiinkaan mennyt. Nostin läppärin kannen ja hain työväenopiston kurssiluettelosta sopivan, aikomuksiani tukevan ryhmän. Se ei ollutkaan täysi, olin saanut kurssipaikan.

Seuraavaksi katsoin eläkeläisyhdistyksen harrastussivut. Siellä olen kolme-neljä vuotta vetänyt kahta liikuntaryhmää. Nimeni on edelleen siellä ehdollisena kuten olen pyytänytkin. Tänään en pysty päättämään, jatkanko ohjaajana vai sanonko, etten enää halua. Eläkkeelle jäätyäni olen kokenut itseni tosi, tosi vanhaksi. Olen halunnut olla vanhus ja annoin itselleni siihen luvan. Joitakin ikätovereitani tämä kauhistutti, he kun eivät itseään vanhaksi tunteneet. Tämän uuden lonkan myötä minulta on pudonnut vuosia. Sellainen tuntemus on tullut heti leikkauksen jälkeen. En olekaan enää kepillä köpöttelevä mummo, vaan uskon todellakin tanssivani vielä muutakin kuin senioritanssia.

Miksi tuollainen artikkelikuva. Olen ollut jo kauan jäisessä vankilassani, joka varsinkin viimeisen vuoden aikana on minut kuristanut. Nyt on heräämisen aika.

Kun iPad lakkasi toimimasta

Näin se menee. Olen nostanut tietokoneenikin keittiön pöydälle. Samalla koko toimiston. Mahdun kahvia juomaan ja ruokailemaan paperikasoista huolimatta. Kone oli aikaisemmin omassa huoneessani – kirjailijan kammiossa kuten sitä kutsun. Sitten eräänä aamuna iPad ei avautunut. ”Avaa liu’uttamalla” ei toiminut. Koneen ulkopuolella ei ole nappuloita, joista olisin voinut sen buutata. Laitoin lataukseen, vaikka se olikin täynnä. Pari päivää sitä ihmettelin, että siinä se lysti nyt sitten oli. Hain tietokoneen.

Mistä sainkin päähäni painaa tabletin sulkemisnappulaa pitkän tovin, varmaan hermostuin niin paljon. Simsalabim – iPad aukeni. Väliaikana olin jo tottunut taasen MacBookiin ja huomasin, että tykkään tästä 100 kertaa enemmän kuin iPadista, joka onkin nyt saanut olla kiinni.

Masennusta ja terapiaa

Kauheita tapahtuu Euroopassa. Niitä ei voi olla huomioimatta, vaikka tapahtumat ovatkin vielä kaukana. Tämä viimeisin, München, näyttää poikkeavan edellisistä, jotka olivat terrori-iskuja. Masennus on kauhea tauti, kun saa tekemään hirmutekoja. Sekin lentäjä, joka ajoi matkustajakoneen vuorta päin, kärsi masennuksesta. Oliko jossain suomalaisessakin ampumatapauksessa masennus- ja koulukiusaus- tausta.

Jotain vikaa on, kun mielen sairauksia ei hoideta kunnolla. Aikaisemmin oli mielisairaaloita, nykyään niitä ei taida olla paljon olemassakaan. Ei ainakaan yhtä useita kuin ennen. Potilaat saavat tulla toimeen itsekseen terveiden ihmisten seassa. Toimiiko avohuolto, jonka varassa nämä sairaaloista kotiin lähetetyt ovat. Terapiaa tuskin on kovin monelle tarjolla. Ainakin ennen vanhaan se oli niin kallista, ettei tavallinen sairaslomalla oleva työläinen sellaista pystynyt itselleen kustantamaan – se oli rikkaiden etuoikeus. Psykoterapiassa käyminen oli hienoa ja kehumisen arvoista. No kukin käyttää rahansa siihen mihin haluaa, vaikka sitten terapeutin sohvalla makaamiseen.

Mitä tapahtuu masentuneen ihmisen päässä? Koska syitäkin on varmasti monenlaisia, niin yhteen kategoriaan debiksessä olevia tuskin voi sisällyttää.

Ajatteluttaa..

 

Houkutuksia

Niin paljon mukavia menoja tänäkin kesänä. En anna niiden haitata. Keskityn olennaiseen. Siitä tuli yhä vaikeampaa, kun sisko meni mökille. Lupasi siivota mökin, jos tulisin. Sanoin, etten tule. Liian pitkä matka, liian pitkät portaat enkä veneeseenkään pääsisi. Metsät mustikoita täynnä. Hyvä sato tänä kesänä, olen kuullut kerrottavan. Sieniäkin tulee kuin sateella, olosuhteet erinomaiset.

Kaupungissakin houkutuksia. Konsertteja, näytöksiä, veneretkiä, kesäteatteria… marjat jäävät  pensaisiin, omenat puiden alle. Koukussa voisin olla taas kirjoittamiseen koukussa ja Amalfin kirjoitusmatkasta voin vain unelmoida.

Sanon kaikille houkutuksille ´kiitos ei´niinkuin tuollekin lehden myyjälle, joka juuri keskeytti ajatukseni. Hän tarjosi Kodin Kuvalehden kylkiäisiä. Kurjaa olisi olla lehden myyjänä näinä aikoina, kun ei kaikkien raha riitä edes ruokaan.

Lokakuussa joudun asettamaan vaakakuppiin, otanko lainaa keittiöremonttiin vai matkustamiseen. Eurojackpot -voitotkin ovat olleet kympin luokkaa eikä lotosta tule mitään. Tässä pienesti eläessäni olen alkanut haaveilla Amerikan matkasta. Ja syksyllä tulee eteen mahdollisuus lähteä kaukomatkalle Thaimaan Koh Tao -saarelle.

Uudella lonkalla tulee uusia mahdollisuuksia. Ja kirjakin on vielä kirjoittamatta.

Yht´äkkiä on heinäkuu

Aurinko paistaa tänä sunnuntaiaamuna. Onkohan nyt tulossa kesä. Lämpötilat ovat viime aikoina olleet samat kuin viime vuoden joulukuussa, maisematkin yhtä aneemiset ja kosteat. Onko tänäinen auringonpaiste säätilan muutos vai tilapäinen toivon pilkahdus.

Istun jälleen parvekkeella kirjoittamassa. On varhainen aamu, talo on hiljainen ja Hervanta. Lokin kirkunaa harvakseltaan. Pilvetön taivas. Suoraan edessäni on artikkelikuvan maisema ilman auringonlaskua.  Eivät minua viileät säät ole haitanneet. Pikemminkin päinvastoin. Olen saanut antautua sairastamaan. Se on helppoa, kun ei mollikka ole houkuttelemassa ulos. Aina perjantaista lähtien olen päivisin virkannut Mandalaa ja iltaisin katsonut telkkaa. Monta päivän tuntia vapautuu, kun Mandalan viimeinen osa alkavalla viikolla julkaistaan.

Nyt on mustikka- ja kantarelliaika, tattejakin jo löytyy. Olen hulluna metsäsaaliiden perään. Nyt on välivuosi eikä edes ahdista. Hilloja on kellarissa aikaisemmilta vuosilta ja kuivattuja sieniä hyllyllä. Pärjään vanhoilla seuraavaan kesään.

Tiedän niin kipeästi, että jokainen askel on tuskaa. Antauduin sairastamaan, kun sain leikkauspäivän. Vahvemmat kolmiolääkkeet eivät riitä 26.7. saakka. Alan syödä puolikasta pilleriä, koska lääkkeen määrännyt lääkäri on kesälomalla.