Muistojen bulevardi


Suoraan sanoen olen kyllästynyt Radio Suomen päivittäiseen musiikkitarjontaan. En jaksa enää kuunnella nykyiskelmiä, ne ovat keskenään niin samanlaista puuroa, että ne suorastaan jo häiritsevät kuuloelimiä. Ilon pilkahduksena Yle ykköseltä lähetetään aamuisin Muistojen bulevardia. Radio on minulla aika monta tuntia päivässä päällä, tykkään taustamusiikista ja uutisia kuuntelen. Puheohjelmat häiritsevät kirjoitushommiani. Usein suljen radion ja annan korvieni levätä. Minulla ei ole kotona puhekaveria ja menee päiviä, ettei puhelinkaan soi.

Ostin äskettäin uuden levysoittimen, kun vanha lakkasi ihan yllättäen toimimasta. Siinä oli joku sähkövika, jota ei olisi kannattanut edes korjauttaa. Minulla on mukava kokoelma vanhoja vinyylejä nuoruuteni musiikeista ja niitä olen nyt soitellut. Isot viihdeorkesterit olivat jossain vaiheessa suosikkejani. Glenn Miller, Living Strings, George Melachrino ovat vieläkin korvaa miellyttävää taustamusiikkia.

Elviksen Greatest Hits ja elokuvamusiikit kuuden levyn kokoelmana, Ray Charles, Mahalia Jackson, Duke Ellington, Temptations ja monet muut voin nyt kuunnella tunnelman mukaan. Ihanaa!

Kyllä ihminen voi olla onnellinen pienistä asioista.

Mainokset

RADIOMUISTOJA

17-vuotiaana Piikiikka rakasti musiikkia ja tanssia. Kuvassa hän istuu singlejä soittamassa. Kotiin oli hankittu putkiradio. Isä rakensi siihen levysoittimen, josta teki myöhemmin kannettavan. Se oli painava sininen laatikko, jota raahasin mukanani hipoissa. Alkuperäisiä levyjä on vielä jäljellä, mutta kannettavan levysoittimen hävitin, kun se ei ollut käyttökunnossa enää. Muistan kun äiti sanoi, että joskus vielä kadut, kun olet sen hävittänyt. En nyt tiedä, katuisinko. Olisinhan voinut siitä vaikka valokuvan ottaa, jos kuvaus olisi ollut silloin niin muotia kuin nykyään.

Uskoisin, että parantolassa oli keskusradio jo 1940-luvulla. Muistelen vanerista puupömpeliä ylhäällä nurkassa. Muistan, kuinka 1960-luvulla odotimme parantolan omia ”Puhelinlangat laulaa” — konsertteja, kun potilaat soittivat keskusradion kautta levyjä.

Isä osti kotiin Philips putkiradion 1950-luvulla. Se ei aivan mahtunut hänen puutyöhuoneella tekemäänsä kirjahyllyyn ja sille piti kaivertaa lisätilaa. Siinä kirjahyllyn alareunaan kaiverretulla hyllyllä se oli sitten tukevasti paikoillaan loppuun saakka seuraavan vuosituhannen puolelle. Vieläkin harmittaa, kun sairaalamuseon hoitaja lainasi radiomme Etelä-Karjalan radiomuseon näyttelyyn ja radio jäille sille tielleen. Pitäisiköhän alkaa taas etsiä sitä?

Silloin lapsena olin aivan varma, että radion sisällä majailee pieniä ihmisiä. Mistäs se ihmisten ääni muuten saattoi tulla. Kurkistelin kirjahyllyn taakse, siellä oli reiällinen pahvi. Reiät olivat sen verran pieniä, ettei niistä nähnyt mitään. Yritin avata pahvia, mutta se oli tiukasti kiinni. Pikku-ukkojen mysteeri jäi ratkaisematta.

Varhaisimmista radio-ohjelmista mieleen ovat jääneet Markus-sedän lastentunnit, urheilukilpailut ja kuunnelmat.

Olin viiden vanha, kun Markus-setä tuli Vuoksenniskalle pitämään lastentuntia. Isä vei minut sinne. Ihan oikeasti luulin, että pääsen laulamaan Markus-sedälle ja radioon. Salissa oli kova tungos, emmekä päässeet ihan eteen. Markus-setä istui näyttämöllä. Mikrofoni seisoi hänen edessään. Vieläkin muistan pettymyksen tunteen, kun minua ei kutsuttu laulamaan, vaikka olin kirjoittanut kirjeenkin.

“MARKUSSETÄ KILTI MINÄ KUN TULEN KÄYMÄÄN SIELÄ NIIN MINÄ LAULAN PIMPULI PAMPULI PAIMENPOIKA SEMMOISEN LAULUN

ONKOS MARKUSSETÄ KÄYNYT TÄÄLLÄ TIURUNIEMESÄ

MINÄ KUUNTELEN JOKA TORSTAI LASTENTUNNIN JA MINÄ OLEN 5 VUOTA

MINÄ OLEN KOVASTI LASKENUT MÄKEÄ JA MINUN SISKONI ON 1 VUOTTA JA 2 KUUKAUTA

TERVEISET NYT TÄÄLTÄ TIURUNIEMESTÄ PIRJO SINIKKA”

Kansakoululaiset kuuntelivat päivittäin valtakunnallisia kouluradiolähetyksiä. Koulun keskusradion kautta tuli kello 10.10 – 10.45 erilaisia kuulokuvia ja seikkailukertomuksia, jotka jatkuivat päivästä toiseen. Ehkä ei sentään Pekka Lipposen ja Kalle Kustaa Korkin seikkailut, vaikka sen mielelläni näihin muistoihin liittäisin.

Siitäpä tulikin mieleeni, kun kymmenvuotiaana pääsin seurakunnan leirille Sappulanniemeen. Lipunnostossa emme Marjan kanssa voineet keskittyä ollenkaan varsinaiseen asiaan. Leiriläiset olivat ryhmittyneet lipputangon ympärille kaareen. Supisin Marjan korvaan: ”Kalle Kustaa Korkki, muniansa sorkki, munat meni rikki, Kalle-Kustaa itki.” Me vain kikattelimme, vaikka olisi pitänyt hartaana seurata lipun nostoa ja laulaa Siniristilippua.

Lauantainen Kankkulan Kaivolla oli mukavaa kuunneltavaa. Etenkin tykkäsin siitä papukaijasta, Kankkulan vanhan isännän narisevalle äänelle naurettiin kippurassa. Niilo Tarvajärven sunnuntaisen Tervetuloa Aamukahville -lähetyksen ääreen hiljentyi koko perhe. Uutislähetysten ajan piti olla hiljaa. Iltahartauksia meillä myös kuunneltiin etenkin silloin kun äidin isä tai isän äiti oleilivat meillä. Isä oli vähän uskonnollinen, körtti alkujaan, kuunteli mielellään Sanaa ja hoilasi virsien mukana tippa silmässä.

Puolipäivän kellojen soittoa ja Päivän sanaa en jaksanut kuunnella. Pimputus kesti ainakin yhden minuutin ja Päivän sanat olivat uskonnollisia tai filosofisia. Väliaikamerkkiä saatettiin soittaa useita minuutteja ohjelmien välissä. Pim-pim-pim-pimmmm-pim.

Carl-Erik Creutz puhui niin vaikuttavalla äänellä ja huolellisesti, että hänen kuulutuksiinsa ei koskaan kyllästynyt, toinen miellyttävä-ääninen kuuluttaja oli Kaisu Puuska-Joki.

Urheilukilpailujen tunteileva selostaja Pekka Tiilikainen sai kuulijat innostumaan ja kyynelehtimään radion ääressä. Pekka Tiilikaisen ääni murtui, kun hän selosti vuonna 1951 presidentti marsalkka Mannerheimin hautajaisia. Tiilikainen purskahti itkuun kuten meidän isäkin.

Paavo Noponen oli toinen hyvä urheilutoimittaja, ehkä vielä persoonallisemmin ja maalailevammin sanakääntein hän selosti kilpailuja. Noposen ääni nousi ja särkyikin välillä tunteen palosta. Isä eläytyi täysillä ja kyynelehti radion ääressä suomalaisten onnistumisia. Lapsilla oli ruutuvihkot, joihin isä oli valmiiksi piirtänyt sarakkeet. Niihin piti kirjoittaa väliaikatietoja ja näin isä sai lapsetkin seuraamaan herkeämättä kilpailun kulkua.

Lasten lauluja esitti Kippari Kvartetti. Mikki-Hiiren meriseikkailu oli jännittävä ja Pieni sammakko kurnutteli veessä… Kauko Käyhkön komea basso oli jännittävä ja vähän pelottavakin.

Kevyttä musiikkia radiossa esitettiin vain vähän jos ollenkaan. Tärkeä ohjelma nuorelle olikin Lauantain toivotut levyt, joka tuli kello 17–18 ja alkoi aina vakavalla musiikilla. Pikkuhiljaa tunnin kuluessa musiikki keveni, oli operettisävelmiä ja vastaavaa kevyempää musiikkia. Iskelmiä tuli muutama kappale ohjelman lopussa. Ja voi, että niitä odotettiin. Korkeintaan puoli tuntia oli kevyemmän musiikin osuus.

1950 -luvun iskelmätähtiä olivat Vieno Kekkonen, Laila Kinnunen, Brita Koivunen ja Annikki Tähti. Miehistä mieleen tulee Tapio Rautavaara, Georg Malmsten ja tangotähti Olavi Virta, Henry Theel oli myös suosittu. Laulujen sanoja kirjoitettiin sinisiin vihkoihin. Jos joskus saatiin rahaa, ostettiin Iskelmä- ja Toivelaulu -vihkoja, joista sanoja opeteltiin lisää. Kuunnellessa oli tärkeää laulaa itse mukana. Georg Otsin Saarenmaan valssi soi radiossa tuon tuosta, samoin kuin Annikki Tähden Monrepos. Brita Koivusen Suklaasydän opeteltiin ulkoa samoin kuin Vieno Kekkosen Sävel Rakkauden.

Italialaiset iskelmät valtasivat alaa 1950-luvulla. Muistan Laila Kinnusen Lazzarellan. Poika varjoiselta kujalta -laulun esitti ainakin Olavi Virta. Italialainen Umberto Marcato oli tosi suosittu ja kävi joskus Suomessakin.

Vuosi 1956 oli monella tapaa merkittävä, ei vain siksi, että aloitin oppikoulun.

Radiossa lähetettiin presidentinvaalit, joita kuunneltiin herkeämättä. Ehdokkaina olivat maalaisliittolainen pääministeri Urho Kekkonen ja sosiaalidemokraattien ehdokas K.A. Fagerholm. 15.2.1956 kuunneltiin jännittyneenä äänten laskua radion ääressä. Varapuhemies Väinö Leskinen luki äänestysliput ääneen. Ensin ne, joissa luki Kekkonen. Niitä oli 151. Kuului taputuksia. Sitten luettiin Fagerholmit ja niitä oli 149. Kekkonen julisti Kekkosen voittaneen. Fagerholmista tuli pääministeri.

Uuden presidentin kuusivuotiskausi alkoi 1.3.1956. Samana päivänä alkoi yleislakko, joka kesti yhdeksäntoista päivää. Lakko ei liittynyt presidentin valintaan, vaan kysymyksessä oli palkankorotusvaatimus elinkustannusten kohoamisen johdosta. Yleisradion ohjelmiin lakko ei vaikuttanut, mutta sen sijaan sanomalehdet lakkasivat ilmestymästä ja oltiin jonkinlaisessa uutispimennossa. Omia monisteitaan jakoivat molemmat osapuolet sekä työnantajat että työntekijäjärjestöt.

Yleislakon aikaan olin hiihtolomalla sukulaisten luona Saarijärvellä enkä päässyt sieltä pois, kun junat eivät kulkeneet. Isä tuli hakemaan minut pois Parantolan autolla.

Syyskuun lopulla 1956 Helsingissä esitettiin Bill Haley –elokuva Rock around the Clock. Se villitsi nuorison, olihan musiikki täysin erilaista, mitä Suomessa oli siihen mennessä kuultu. Nuoriso halusi sen tyylistä musiikkia lisää. Puskaradio kertoi Radio Luxemburgista. Minäkin etsin sen meidän Philipsistä. Välillä se kuului aika hyvin, mutta välillä lähetys rahisi eikä asema pysynyt paikallaan.

Sitten Itämerellä alkoi seilata laiva, jossa toimi merirosvoradio Nord. Se toi musiikkiradion Pohjolaan. Vanhemmat eivät olleet innoissaan uusista tyylisuuntauksista, vaikka äiti tekikin minulle ajanmukaisen pönkkähameen helmassa olevine vanteineen. Patellavyö ja BB-kuvioinen paitapusero täydensivät asukokonaisuuden.

Paavo Noponen kertoi uudesta Amerikan ihmeestä Suomen radiossa vuonna 1956: ”Kiihkeät rumpusoolot kaikuvat, ja kaiken tämän keskellä karjuu tai uikuttaa Elvis Presley väännellen väkivaltaisesti itseään ja ääntään…”

Elvis Presleyn innoittamassa rock’n roll -laulukilpailussa Helsingin Työväentalolla keväällä 1957 haettiin ”Suomen Elvis Presley –tyyppiä”. Elviksen musiikki oli kapinallisen nuorison, niin myös minun, lempimusiikkia. Kun Elvis 1958 tuli Saksaan käydäkseen kaksivuotisen armeijan, oltiin varmoja, että hänen uransa on ohi. Suosikista, Ajan Sävelestä ja Elokuva-Aitasta luettiin uutisia Elviksestä ja leikattiin komean nuoren sotilaan kuvia muistovihkoon.

Rockmusiikki räjäytti nuorison tajunnan niin, että enää ei haluttu kuunnella suomalaisia iskelmiä eikä etenkään tangoja tai balladeja. Taas opeteltiin sanoja, nyt englantilaisia, vaikka minäkään en edes ymmärtänyt, mitä niissä sanottiin. Vuonna 1959 Suomen ensimmäiseksi viralliseksi rock-kuninkaaksi valittiin Rock-Jerry eli Kaj Järnström.

Vihdoin vuonna 1963 Yleisradion päättäjät taipuivat kuuntelijoiden tahtoon ja radion ULA-verkossa alettiin lähettää Sävelradiota. Ensin kuusi tuntia päivässä, saman vuoden aikana tuntimäärää lisättiin kaksikin kertaa. Samana vuonna alkoi Beatles-huuma.

Isäni kuoli pääsiäisenä 1966. Hän oli Korvenkylän Seurojentalolla pidetyn painikilpailun sihteerinä ja istui näyttämöllä pöydän takana. 14 -vuotias veljeni oli katsomassa kilpailuja ja näki isän luhistumisen. Ambulanssi tuli pian. Mutta isä menehtyi sepelvaltimotautiin 54-vuotiaana matkalla sairaalaan. Kuuntelimme kotona siskon kanssa Sävelradiota. Seuratoverit painipaikalta tulivat kukkapuskan kanssa kertomaan, mitä oli tapahtunut. Samalla he toivat veljemme kotiin. Säikähdimme ja suljimme radion, kun tuli vakavailmeisiä miehiä sisään. Haimme äidin osastolta töistä. Kun sanansaattajat olivat poistuneet, äiti meni takaisin töihin ja me jatkoimme Sävelradion kuuntelua.

1950-luvulla radio ei soittanut taustamusiikkia joka paikassa niin kuin nykyisin. Ohjelmia pysähdyttiin kuuntelemaan. Muut toimet lopetettiin, kun radiosta tuli mielenkiintoista ohjelmaa. Radio suljettiin, kun ohjelma loppui.

Lähteet

  • Ylen Elävä arkisto
  • Iloinen 1950-luku. Purkkaa, sotakorvauksia ja unelmia (Gummerus 2003)
  • Muistojen 60-luku (Gummerus 2012)