Käsikirjoituksesta

Pari päivää sitten aloin lukea käsistä. Ei se olekaan huono – mistähän minä sellaista kuvittelin. Valmiita sivuja näyttää olevan 75, nyt olen lukenut sivulle 47 ja olen samalla korjaillut jotain. Itse asiassa olen aika innostunut. Soitin jopa kirjoituskaverille, joka aikanaan lupasi lukea tuotokseni. Toiseen lupautuneeseen pitäisi ottaa vielä yhteyttä.

 

Hyvää juhannusta!

JUHANNUS ON MEILLÄ HERTTAINEN

Keskikesän juhla oli jo lähellä. Asunto oli siivottu lattiasta kattoon, kesäinen kukkakimppu väritti pirttipöytää, kielot tuoksuivat. Tyyne suunnitteli paistavansa munkit ennen iltajuhlia ja kokkoa. Ilmari luki juhannusjuhlailmoituksia Ylä-Vuoksesta. Oli vuosi 1956.

  • Hei tässä on mielenkiintoinen juttu juhannuksen maakuntajuhlasta. Luenko sinullekin, Ilmari vilkaisi Tyyneä.
  • Lue vaan, Tyyne vastasi. – Vaikka me menemme tietysti parantolan kokolle ja sitten mökille yöksi. Missä se maakuntajuhla pidetään?
  • Se on Ukonniemessä ja näkyy varmaan kokkorannasta.
  • No mitä siinä sanotaan, Tyyne kysyi.

Vuosi vuodelta yhä suurempia yleisömääriä kerääviä Ukonniemen perinteellisiä maakuntajuhlia vietetään tänä vuonna juhannusaattona 22. päivänä Tainionkosken Urheilijoiden järjestämänä. Luonnonkauniin Ukonniemen juhlat alkavat kello 18 ja saamillaan varoilla järjestävä seura lähettää urheilijoitaan Suurkisoihin.

  • Kyllä Korven Honkakin tarvitsisi lisärahoitusta Suurkisoja varten, Tyyne huomautti.
  • On meillä rahoitus jo sovittu, Ilmari sanoi.

Monipuolisesta ohjelmasta mainittakoon tunnettujen imatralaisten näyttelijöiden esittämä Pasi Jääskeläisen kirjoittama hauska laulunäytelmä ”Laivan kannella”, jonka on ohjannut teatterinjohtaja Jussi Inkinen. Lisäksi esittävät sirpaleohjelmaa Unto Komulainen, Leo Lastumäki, Olavi Laaksonen, Paula Suotaala ynnä muut. Tilaisuuden kuuluttajana toimii teatterinjohtaja Inkinen. Puolen yön aikoihin sytytetään valtava kokko roihuamaan.

  • Hei tämä on mielenkiintoista, Ilmari innostui. – Sinne on rakennettu lisälava.
  • Ai jaa, Tyyne totesi. – No kukas siellä soittaa.
  • Kotkalainen Mauri Toivosen orkesteri. Laulusolistista ei sanota mitään, onkohan se Toivonen itse.
  • Varmaankin, Tyyne vastasi.
  • Tässä on vielä loppukaneettina, että sinne pääsee hyvin. Luen vielä tämän sinulle.

Kulkuyhteydet juhlapaikalle ovat hyvät, sillä Lappeenrannasta lähtee kaksi tilattua laivaa poimien reitin varrella halukkaat mukaansa Ukonniemeen ja vie sieltä juhlayleisön takaisin. Samoin lukuisat linja-autot välittävät kauppalan alueella liikennettä juhlapaikalle. On siis syytä pitää mielessä nämä juhlat, jotka tarjoavat kaikenikäisille verrattoman hauskan juhannusaaton.

Jätepuista ja parista vanhasta veneestä oli rakennettu iso kokko Vipelen puoleiselle rannalle. Sinne kerääntyivät terveemmät potilaat ja parantolan henkilökunta juhannusjuhliin. Potilas, jonka nimi oli Kettunen, viritteli haitariaan. Potilasyhdistyksen vajaamiehitetty kuoro kajautti laulun, johon juhannusväki yhtyi:

Juhannus on meillä herttainen, kirkas taivas on sininen.

Pirtti on jo pesty puhtoinen, pihamaakin laastu on.

Koivujen lehvät portailla huiskii, kesän juhlasta pihlaat kuiskii,

Metsiköstä kielot kannettiin, sinikukat huoneisiin.

Naiset olivat pukeutuneet kesäisiin leninkeihin ja miehet vaaleisiin pukuihin. Viipyillen he kuljeskelivat rannalla ja keskustelivat ryhmissä, välillä kuului naurun remahduksia. Isommat pojat heittelivät polvihousuissaan voileipiä tyynelle järvelle. Tytöt heittivät kengät ja polvisukat rannalle, käärivät hameiden helmat alushousujen kuminauhalahkeisiin ja kahlasivat keräämään lumpeita ja ulpukoita. Kaikkein pienimmät olivat äitien helmoissa. Juhlan ainoa virallinen ohjelma oli kokko, kaikki odottivat sen sytytystä. Kirkas pullo siirtyi metsän reunan kumpareella istuvien miesten käsistä toiseen.

Oikealla Ukoskan tanssilava ja sen edessä lautalle rakennettu kokko näkyivät kirkkaina ilta-auringon valossa. Puiset keskimoottoriveneet puksuttelivat jonossa kohti lavaa. Veneiden hankaimiin oli tungettu koivunoksia koristeiksi ja joidenkin perässä liehui Suomen lippu. Iloinen nauru raikui järven pintaa sen hetken, kun vene oli kokolle tulleiden kohdalla. Lapset vilkuttivat veneille.

  • Hei, niemen takaa tulee höyrylaiva, Masa näytti sormella.

Kaikki kääntyivät katsomaan Lepakon niemeen.

  • Sieltä tulee toinenkin, joku huomasi.

Nauru ja laulu kaikuivat jo kaukaa. Lapset juoksivat rantaa pitkin laivoja vastaan ja niiden kanssa yhtä matkaa takaisin kokolle. Piipuista nouseva höyry hajosi kirkkaaseen ilmaan. Kokonaiset ohuehkot koivupuut koristivat alusten keulaa, kummankin takana liehui Suomen lippu. Haitarin kaihoisa ääni soi sekä laivoilla että rannassa. Kapteenit tuuttasivat äänitorvea, kun tulivat kohdalle. Rannalla olijat vilkuttivat molemmilla käsillä ohimeneville höyrylaivoille. Vaaleisiin asuihin pukeutuneet hymyilevät ihmiset vilkuttivat takaisin. Hyvää juhannusta -huudot kaikuivat puolin ja toisin. Ukonniemeä lähestyessään laivat tuuttasivat uudelleen.

Läntisellä taivaalla oli hentoa punerrusta. Tänä yönä ei tulisi pimeää. Vastapäisellä rannalla, Lammassaaren kärjessä, syttyi jo tuli. Ukoskan rannan korkea kokko sytytettäisiin vasta puolen yön aikaan. Lavalta kiiri tanssiin kutsuva musiikki. Pirjo huomasi isän kaihoisan katseen, kun tämä vilkuili lavan suuntaan.

Kymmenen maissa Pirjon isä ja talon autonkuljettaja lähestyivät kokkoa määrätietoisin askelin. Kummallakin oli tulitikkuaski kädessään. Kokon alareunaan oli tungettu isoja tuohia ja miehillä oli käsissään pienempiä. Pian liekki alkoi lepattaa alareunassa. Eikä aikaakaan, kun tuli kohosi kuivia rankoja ylös saakka. Rannalla olijoiden kasvot punertuivat ja silmistä loisti liekkien leikki.

Jälkeenpäin talonmiehen perhe käveli maamökille hevoshaan poikki kukkivien tuomien ja pihlajien alta. Siellä he jatkoivat omaa juhlaansa. Suomen lippu lepäsi tyynessä illassa salkoa pitkin. Mansikat kukkivat, sireenit ja ruusut tuoksuivat huumaavasti. Mustarastas liversi kaihoisasti. Mökin oven molemmin puolin Ilmari oli pystyttänyt koivut, Tyyne oli kattanut lasit ja omenahillomunkit mökin verannalle. Ilmari availi Mannerin limonaditehtaalta hakemiaan makeita juomia ja Tyyne kaatoi kuohuvaa juomaa jokaiselle lasiin. Kun oli herkuteltu, lapset menivät hiljaisina ja väsyneinä nukkumaan. Pirjo katseli vielä hetken mökin ikkunassa, kuinka isä ja äiti istuivat vierekkäin puutarhakeinussa juttelemassa.

 

RADIOMUISTOJA

17-vuotiaana Piikiikka rakasti musiikkia ja tanssia. Kuvassa hän istuu singlejä soittamassa. Kotiin oli hankittu putkiradio. Isä rakensi siihen levysoittimen, josta teki myöhemmin kannettavan. Se oli painava sininen laatikko, jota raahasin mukanani hipoissa. Alkuperäisiä levyjä on vielä jäljellä, mutta kannettavan levysoittimen hävitin, kun se ei ollut käyttökunnossa enää. Muistan kun äiti sanoi, että joskus vielä kadut, kun olet sen hävittänyt. En nyt tiedä, katuisinko. Olisinhan voinut siitä vaikka valokuvan ottaa, jos kuvaus olisi ollut silloin niin muotia kuin nykyään.

Uskoisin, että parantolassa oli keskusradio jo 1940-luvulla. Muistelen vanerista puupömpeliä ylhäällä nurkassa. Muistan, kuinka 1960-luvulla odotimme parantolan omia ”Puhelinlangat laulaa” — konsertteja, kun potilaat soittivat keskusradion kautta levyjä.

Isä osti kotiin Philips putkiradion 1950-luvulla. Se ei aivan mahtunut hänen puutyöhuoneella tekemäänsä kirjahyllyyn ja sille piti kaivertaa lisätilaa. Siinä kirjahyllyn alareunaan kaiverretulla hyllyllä se oli sitten tukevasti paikoillaan loppuun saakka seuraavan vuosituhannen puolelle. Vieläkin harmittaa, kun sairaalamuseon hoitaja lainasi radiomme Etelä-Karjalan radiomuseon näyttelyyn ja radio jäille sille tielleen. Pitäisiköhän alkaa taas etsiä sitä?

Silloin lapsena olin aivan varma, että radion sisällä majailee pieniä ihmisiä. Mistäs se ihmisten ääni muuten saattoi tulla. Kurkistelin kirjahyllyn taakse, siellä oli reiällinen pahvi. Reiät olivat sen verran pieniä, ettei niistä nähnyt mitään. Yritin avata pahvia, mutta se oli tiukasti kiinni. Pikku-ukkojen mysteeri jäi ratkaisematta.

Varhaisimmista radio-ohjelmista mieleen ovat jääneet Markus-sedän lastentunnit, urheilukilpailut ja kuunnelmat.

Olin viiden vanha, kun Markus-setä tuli Vuoksenniskalle pitämään lastentuntia. Isä vei minut sinne. Ihan oikeasti luulin, että pääsen laulamaan Markus-sedälle ja radioon. Salissa oli kova tungos, emmekä päässeet ihan eteen. Markus-setä istui näyttämöllä. Mikrofoni seisoi hänen edessään. Vieläkin muistan pettymyksen tunteen, kun minua ei kutsuttu laulamaan, vaikka olin kirjoittanut kirjeenkin.

“MARKUSSETÄ KILTI MINÄ KUN TULEN KÄYMÄÄN SIELÄ NIIN MINÄ LAULAN PIMPULI PAMPULI PAIMENPOIKA SEMMOISEN LAULUN

ONKOS MARKUSSETÄ KÄYNYT TÄÄLLÄ TIURUNIEMESÄ

MINÄ KUUNTELEN JOKA TORSTAI LASTENTUNNIN JA MINÄ OLEN 5 VUOTA

MINÄ OLEN KOVASTI LASKENUT MÄKEÄ JA MINUN SISKONI ON 1 VUOTTA JA 2 KUUKAUTA

TERVEISET NYT TÄÄLTÄ TIURUNIEMESTÄ PIRJO SINIKKA”

Kansakoululaiset kuuntelivat päivittäin valtakunnallisia kouluradiolähetyksiä. Koulun keskusradion kautta tuli kello 10.10 – 10.45 erilaisia kuulokuvia ja seikkailukertomuksia, jotka jatkuivat päivästä toiseen. Ehkä ei sentään Pekka Lipposen ja Kalle Kustaa Korkin seikkailut, vaikka sen mielelläni näihin muistoihin liittäisin.

Siitäpä tulikin mieleeni, kun kymmenvuotiaana pääsin seurakunnan leirille Sappulanniemeen. Lipunnostossa emme Marjan kanssa voineet keskittyä ollenkaan varsinaiseen asiaan. Leiriläiset olivat ryhmittyneet lipputangon ympärille kaareen. Supisin Marjan korvaan: ”Kalle Kustaa Korkki, muniansa sorkki, munat meni rikki, Kalle-Kustaa itki.” Me vain kikattelimme, vaikka olisi pitänyt hartaana seurata lipun nostoa ja laulaa Siniristilippua.

Lauantainen Kankkulan Kaivolla oli mukavaa kuunneltavaa. Etenkin tykkäsin siitä papukaijasta, Kankkulan vanhan isännän narisevalle äänelle naurettiin kippurassa. Niilo Tarvajärven sunnuntaisen Tervetuloa Aamukahville -lähetyksen ääreen hiljentyi koko perhe. Uutislähetysten ajan piti olla hiljaa. Iltahartauksia meillä myös kuunneltiin etenkin silloin kun äidin isä tai isän äiti oleilivat meillä. Isä oli vähän uskonnollinen, körtti alkujaan, kuunteli mielellään Sanaa ja hoilasi virsien mukana tippa silmässä.

Puolipäivän kellojen soittoa ja Päivän sanaa en jaksanut kuunnella. Pimputus kesti ainakin yhden minuutin ja Päivän sanat olivat uskonnollisia tai filosofisia. Väliaikamerkkiä saatettiin soittaa useita minuutteja ohjelmien välissä. Pim-pim-pim-pimmmm-pim.

Carl-Erik Creutz puhui niin vaikuttavalla äänellä ja huolellisesti, että hänen kuulutuksiinsa ei koskaan kyllästynyt, toinen miellyttävä-ääninen kuuluttaja oli Kaisu Puuska-Joki.

Urheilukilpailujen tunteileva selostaja Pekka Tiilikainen sai kuulijat innostumaan ja kyynelehtimään radion ääressä. Pekka Tiilikaisen ääni murtui, kun hän selosti vuonna 1951 presidentti marsalkka Mannerheimin hautajaisia. Tiilikainen purskahti itkuun kuten meidän isäkin.

Paavo Noponen oli toinen hyvä urheilutoimittaja, ehkä vielä persoonallisemmin ja maalailevammin sanakääntein hän selosti kilpailuja. Noposen ääni nousi ja särkyikin välillä tunteen palosta. Isä eläytyi täysillä ja kyynelehti radion ääressä suomalaisten onnistumisia. Lapsilla oli ruutuvihkot, joihin isä oli valmiiksi piirtänyt sarakkeet. Niihin piti kirjoittaa väliaikatietoja ja näin isä sai lapsetkin seuraamaan herkeämättä kilpailun kulkua.

Lasten lauluja esitti Kippari Kvartetti. Mikki-Hiiren meriseikkailu oli jännittävä ja Pieni sammakko kurnutteli veessä… Kauko Käyhkön komea basso oli jännittävä ja vähän pelottavakin.

Kevyttä musiikkia radiossa esitettiin vain vähän jos ollenkaan. Tärkeä ohjelma nuorelle olikin Lauantain toivotut levyt, joka tuli kello 17–18 ja alkoi aina vakavalla musiikilla. Pikkuhiljaa tunnin kuluessa musiikki keveni, oli operettisävelmiä ja vastaavaa kevyempää musiikkia. Iskelmiä tuli muutama kappale ohjelman lopussa. Ja voi, että niitä odotettiin. Korkeintaan puoli tuntia oli kevyemmän musiikin osuus.

1950 -luvun iskelmätähtiä olivat Vieno Kekkonen, Laila Kinnunen, Brita Koivunen ja Annikki Tähti. Miehistä mieleen tulee Tapio Rautavaara, Georg Malmsten ja tangotähti Olavi Virta, Henry Theel oli myös suosittu. Laulujen sanoja kirjoitettiin sinisiin vihkoihin. Jos joskus saatiin rahaa, ostettiin Iskelmä- ja Toivelaulu -vihkoja, joista sanoja opeteltiin lisää. Kuunnellessa oli tärkeää laulaa itse mukana. Georg Otsin Saarenmaan valssi soi radiossa tuon tuosta, samoin kuin Annikki Tähden Monrepos. Brita Koivusen Suklaasydän opeteltiin ulkoa samoin kuin Vieno Kekkosen Sävel Rakkauden.

Italialaiset iskelmät valtasivat alaa 1950-luvulla. Muistan Laila Kinnusen Lazzarellan. Poika varjoiselta kujalta -laulun esitti ainakin Olavi Virta. Italialainen Umberto Marcato oli tosi suosittu ja kävi joskus Suomessakin.

Vuosi 1956 oli monella tapaa merkittävä, ei vain siksi, että aloitin oppikoulun.

Radiossa lähetettiin presidentinvaalit, joita kuunneltiin herkeämättä. Ehdokkaina olivat maalaisliittolainen pääministeri Urho Kekkonen ja sosiaalidemokraattien ehdokas K.A. Fagerholm. 15.2.1956 kuunneltiin jännittyneenä äänten laskua radion ääressä. Varapuhemies Väinö Leskinen luki äänestysliput ääneen. Ensin ne, joissa luki Kekkonen. Niitä oli 151. Kuului taputuksia. Sitten luettiin Fagerholmit ja niitä oli 149. Kekkonen julisti Kekkosen voittaneen. Fagerholmista tuli pääministeri.

Uuden presidentin kuusivuotiskausi alkoi 1.3.1956. Samana päivänä alkoi yleislakko, joka kesti yhdeksäntoista päivää. Lakko ei liittynyt presidentin valintaan, vaan kysymyksessä oli palkankorotusvaatimus elinkustannusten kohoamisen johdosta. Yleisradion ohjelmiin lakko ei vaikuttanut, mutta sen sijaan sanomalehdet lakkasivat ilmestymästä ja oltiin jonkinlaisessa uutispimennossa. Omia monisteitaan jakoivat molemmat osapuolet sekä työnantajat että työntekijäjärjestöt.

Yleislakon aikaan olin hiihtolomalla sukulaisten luona Saarijärvellä enkä päässyt sieltä pois, kun junat eivät kulkeneet. Isä tuli hakemaan minut pois Parantolan autolla.

Syyskuun lopulla 1956 Helsingissä esitettiin Bill Haley –elokuva Rock around the Clock. Se villitsi nuorison, olihan musiikki täysin erilaista, mitä Suomessa oli siihen mennessä kuultu. Nuoriso halusi sen tyylistä musiikkia lisää. Puskaradio kertoi Radio Luxemburgista. Minäkin etsin sen meidän Philipsistä. Välillä se kuului aika hyvin, mutta välillä lähetys rahisi eikä asema pysynyt paikallaan.

Sitten Itämerellä alkoi seilata laiva, jossa toimi merirosvoradio Nord. Se toi musiikkiradion Pohjolaan. Vanhemmat eivät olleet innoissaan uusista tyylisuuntauksista, vaikka äiti tekikin minulle ajanmukaisen pönkkähameen helmassa olevine vanteineen. Patellavyö ja BB-kuvioinen paitapusero täydensivät asukokonaisuuden.

Paavo Noponen kertoi uudesta Amerikan ihmeestä Suomen radiossa vuonna 1956: ”Kiihkeät rumpusoolot kaikuvat, ja kaiken tämän keskellä karjuu tai uikuttaa Elvis Presley väännellen väkivaltaisesti itseään ja ääntään…”

Elvis Presleyn innoittamassa rock’n roll -laulukilpailussa Helsingin Työväentalolla keväällä 1957 haettiin ”Suomen Elvis Presley –tyyppiä”. Elviksen musiikki oli kapinallisen nuorison, niin myös minun, lempimusiikkia. Kun Elvis 1958 tuli Saksaan käydäkseen kaksivuotisen armeijan, oltiin varmoja, että hänen uransa on ohi. Suosikista, Ajan Sävelestä ja Elokuva-Aitasta luettiin uutisia Elviksestä ja leikattiin komean nuoren sotilaan kuvia muistovihkoon.

Rockmusiikki räjäytti nuorison tajunnan niin, että enää ei haluttu kuunnella suomalaisia iskelmiä eikä etenkään tangoja tai balladeja. Taas opeteltiin sanoja, nyt englantilaisia, vaikka minäkään en edes ymmärtänyt, mitä niissä sanottiin. Vuonna 1959 Suomen ensimmäiseksi viralliseksi rock-kuninkaaksi valittiin Rock-Jerry eli Kaj Järnström.

Vihdoin vuonna 1963 Yleisradion päättäjät taipuivat kuuntelijoiden tahtoon ja radion ULA-verkossa alettiin lähettää Sävelradiota. Ensin kuusi tuntia päivässä, saman vuoden aikana tuntimäärää lisättiin kaksikin kertaa. Samana vuonna alkoi Beatles-huuma.

Isäni kuoli pääsiäisenä 1966. Hän oli Korvenkylän Seurojentalolla pidetyn painikilpailun sihteerinä ja istui näyttämöllä pöydän takana. 14 -vuotias veljeni oli katsomassa kilpailuja ja näki isän luhistumisen. Ambulanssi tuli pian. Mutta isä menehtyi sepelvaltimotautiin 54-vuotiaana matkalla sairaalaan. Kuuntelimme kotona siskon kanssa Sävelradiota. Seuratoverit painipaikalta tulivat kukkapuskan kanssa kertomaan, mitä oli tapahtunut. Samalla he toivat veljemme kotiin. Säikähdimme ja suljimme radion, kun tuli vakavailmeisiä miehiä sisään. Haimme äidin osastolta töistä. Kun sanansaattajat olivat poistuneet, äiti meni takaisin töihin ja me jatkoimme Sävelradion kuuntelua.

1950-luvulla radio ei soittanut taustamusiikkia joka paikassa niin kuin nykyisin. Ohjelmia pysähdyttiin kuuntelemaan. Muut toimet lopetettiin, kun radiosta tuli mielenkiintoista ohjelmaa. Radio suljettiin, kun ohjelma loppui.

Lähteet

  • Ylen Elävä arkisto
  • Iloinen 1950-luku. Purkkaa, sotakorvauksia ja unelmia (Gummerus 2003)
  • Muistojen 60-luku (Gummerus 2012)

RIIHILEHTO

Toisella kymmenellä olin eräänä kesänä sukuloimassa Mahlulla. Suoma asui siellä maalaistalossa äitinsä, isänsä ja pikkuveljensä kanssa. Suoma oli minua vanhempi. Ihailin hänen sielukkaita kasvojaan ja luonnonkiharoitaan. Muutenkin häntä ihailin, olinhan itse vielä tyttönen ja hän neito.

Menimme Suoman kanssa vattupusikkoon, vaikka marjastaminen ei kiinnostanut minua. Omaan suuhun oli mukava poimia, mutta ei koppaan tai mukiin. Suoma meni yhä syvemmälle vatukkoon. Inhosin piikkejä ja pelkäsin vattumatoja. Olisin halunnut lähteä, mutta en tiennyt, mihin pitäisi mennä. ”Istu siihen kivelle odottamaan” Suoma sanoi ”ei tässä enää kauan mene.” Ja hän vain poimi ja poimi. Oli kuuma päivä.

Myöhemmin kävelimme pitkospuita pitkin soiden ja rämeiden poikki Riihilehdolle, jossa asui äitiemme erakoitunut vanhapoikaeno Alpe. Lapsena ei Alpella ollut yksinäistä, kun sisarusparvea oli kolmetoista. Puolet sisaruksista olivat muuttaneet vuosisadan vaihteessa Amerikkaan.

”Riihilehto oli iso talo. Tupakin niin suuri, että hevonen veti usein rekensä suoraan pirttiin”, kertoo sukukirja.

Harmaa hirsitalo seisoi mäennyppylällä koivujen keskellä.  Päivänkakkarat, kissankellot ja monenlaiset heinät kukkivat runsaina talon pihassa. Astuimme laajaan tupaan, jossa oli vain yksi ikkuna. Ihmettelin, ettei tuvassa ollut lattiaa, pelkkää maata vain. ”Se on maalattia”, Suoma sanoi. Nurkan hämärässä erotin ison kivikasan. ”Sillä tupa lämmitetään tai on ainakin joskus lämmitetty”, Suoma selitti ”talvisaikaan Alpe piti hevosta tuvassa, ettei se joutuisi palelemaan kylmässä tallissa.”

Menimme vasemmasta takanurkasta valoisampaan ja värikkäämpään huoneeseen. Siellä oli lattiakin ja huonekaluja. Ikkunan edessä oli pöytä ja kaksi tuolia, seinän vieressä oli sänky.  Kärpäset pörräsivät. Pöydän yläpuolella roikkui kippurainen kärpäspaperi. Alpe ei paljon puhunut, mutta valmisti meille teetä ja tarjosi sitä likaisista kupeista sokerikorppujen kanssa. En uskaltanut juoda, korpun söin.

riihilehtokuvateksti

Kuvateksti.

Kuvassa Alpen isä ja sisko.

Kesäni Margareetan kanssa

Lapsuuden kesiin kuuluivat matkat serkkujen luo maalle Saarijärven Ranta-Hännilään, Salmelaan. Jo kotoa lähdettäessä isä sanoi, että ”Annikan pannu on aina kuumana”. Mitä lähemmäksi kohdetta päästiin, sitä useammin tuo lentävä lause kuultiin.

Matkat tehtiin meidän kantti-kertaa-kantti autolla Margareetalla. Se käynnistettiin kahvalla auton edestä. Vinkkarit olivat sellaiset, että ne nousivat ylös, ei ollut vilkkuvia kääntymisvaloja. Joskus isä näytti merkin kädellään avoimesta ikkunasta.

Joutsenosta Saarijärvelle menevällä hiekkatiellä oli useita taivasmäkiä. Etenkin Keski-Suomessa. Niissä isä pompautti takapenkkiläisiä. Uski-enon pää osui kerran auton kattoon niin, että siitä tuli verta. Kun taivasmäen päällä oli musta pilvi, isä sanoi, että ”Tuohon ylettäisi haravalla”

Kerran Esa-eno ajoi Margareettaa. Isä ei ollut silloin mukana. Vain lapset ja Tyyne-äiti. Eno oli varovainen kuski: hän ajoi aivan tien penkalla koko matkan ja hitaasti. Me lapset nukuimme petiksi tasoitetussa auton takaosassa. Yhden mäen alla penkka ei pitänyt ja auto kallistui ojaan. Säikähdin heti hereille, pienemmät eivät olleet moksiskaan. Ei siinä sen kummemmin käynyt. Esa ja Tyyne pistivät tupakaksi ja tuumailivat, mitä seuraavaksi. Esa kävi jossain maalaistalossa pyytämässä apua ja traktori kävi hinaamassa Margareetan ylös ojasta ja taas jatkettiin matkaa.

Kerran isä ajoi oikein tasaista tietä, jossa ei ollut paljon ojiakaan. Molemmilla puolilla oli mäntymetsää silmän kantamattomiin. Mustikan varpuja, sammalta, jokunen kivi tai kanto siellä täällä. Mutta kas! Mikä se tuolla menee. Auton pyörä pyöri ohitsemme. Pian Margareetan vasen takaosa kolahti maahan. Isä käveli tietä eteenpäin ja löysi renkaan tien poskesta. Istuimme mättäillä syömässä eväitä sillä aikaa, kun isä laittoi renkaan paikoilleen. Ja taas jatkettiin matkaa.

Saavuimme Saarijärven kirkolle. Isä-Ilmari pysäytti kaupan kohdalla ja haki Salmelan postit. Ainakin Sampo-lehti tuli, jos ei muuta.

Vatsaa alkoi kihelmöidä viimeistään siinä vaiheessa, kun ajoimme mäkeä alas Matosalmen lossille. Kurkistelimme auton ikkunoista, nouseeko rantasaunan tai tuvan piipusta savua tai kulkeeko joku pihassa tai onko Kurjenkalliolla joku onkimassa. Lossimatka oli jännittävä ja vähän pelottavakin. Isä meni autosta ulos juttelemaan lossarin kanssa ja antoi usein rahaakin hänelle. Meitä huolestutti, ennättääkö isä takaisin autoon ennen kuin lossi kolahtaa laituriin.

Peukalomäessä Margareetta nikotteli, mutta nousi kuin nousikin joka kesä tuon kippuraisen mäen. Mäen päällä oli Hilman mökki, joka kovilla ukonilmoilla joutui usein salamoiden kohteeksi. Kerran salama iski mökin takana olevaan mäntyyn, kuori sen ja kynsi ojan mökin nurkalle saakka. Silloin käytiin ihmettelemässä Hilman seinäkelloa, jonka punnukset olivat jäykistyneet salaman iskusta.

Salmelan niityllä kasvoi päivänkakkaroita niin paljon, ettei missään muualla, taivas oli sininen ja järven vesi lämpimämpää kuin Saimaassa. Monet päivät istuimme serkkujen kanssa Kurjenkalliolla narraamassa ahvenia. Saimme käydä nukkumaan tai valvoa yöt läpeensä, miten vaan huvitti. Haimme ruokakomerosta syötävää, kun tuli nälkä.

Uimme päivät pääksytysten. Lämmitimme keskenämme rantasaunan. Keräsimme isoja kukkakimppuja. Pelasimme korttia, kun vanhempien silmä vältti. Juoksentelimme paljain jaloin ja olimme kaiken kaikkiaan onnellisia. Saarijärven Salmelassa serkkujen luona sain kokea sellaista vapautta, jota  omassa sairaalaympäristössä ei ollut.

Toukokuun toisena sunnuntaina

Lapsuuden äitienpäiviin kuuluivat sinivuokot, polvisukat ja talviturkin heitto. Parantolan äitienpäiväjuhlissa kiinnitimme nuppineulalla sinivuokot äitien rinnuksiin. Omalle äidille keräsimme maljakollisen Salpausselän harjuilla sinisenä mattona kasvavia vuokkoja.. pitkistä sukista ja liivistä sai luopua äitienpäivänä, Saimaaseen pulahdimme joskus jäiden sekaan.

Toivon, että kaikilla äideillä ja mummoilla on ollut tänäänkin hyvä päivä.

Eka kerran seiskalla

7B_62-63VII B 1962-1963 tyttöluokka. Tässä Pii Kiikan runo luokanvalvojalle:

Oi Peltsu, Peltsu oi – sun nimes soi mun mielessäin.  /   Ruokaa rakastat sen näkee kyllä – on vanha harmaa puku yllä.  /   Se kulunut jo on ja muoditon – hyi olkoon. Kun karttakeppiä sä heilutat, niin kaikki nauravat   /   mut kun sä suutut ja vallan mustaks muutut   /   niin kyllä tytöt hiljenee, heikommat jo kalpenee   /   pian taas sun ilmees muuttuu – et taida olla pitkävihainen.

Syyskuussa teimme sieniretken Valkamaanvalkama. Päiväkirja kertoo:”Helistin suoritti viime sunnuntaina ihanan sieniretken Viikan mökille. (Huom! Helistin on Kuhan käsialaa, mutta kuvaa hyvin meitä). Meillä on uusi tunnuslausekin, joka syntyi siellä luonnon inspiroimana. Räiskälepannumme oli kadonnut ja lause kuuluu ”Kuka on raiskannut räiskälepannun”. Harharetkemme oli todella repäisevä. Menimme sinne, söimme niin paljon kuin napa veti ja tulimme takaisin.”

laikonretkiLokakuussa teimme viikonloppuretken Laikkoon. Entiselle tiilitehtaalle. Pelasimme spiritismiä, söimme eväät ja poltimme savukkeita seitsemän toppaa.

Järjestimme hippoja seurataloilla, työnjohtajakerhoilla, mökeillä, joskus jonkun kotonakin. Söimme nyyttikestituomisia, tanssimme, soitimme levyjä, pelasimme seuraleikkejä esim. pullonpyöritystä.twist

Ylhäällä oleva artikkelikuva on Korvenkylän seuratalolla pidetyistä pikkujouluhipoista. Samoin twistaajien kuva.

Joskus juhlissa oli alkoholia, juhlatsitä saattoi olla jollain poikaryhmällä tai yksittäisellä tyypillä. Yleensä ottaen olimme liian nuoria Alkon asiakkaiksi.

Lokakuussa 1962 tapasin Töllillä elämäni kohtalon, päiväkirjan mukaan ihannemieheni Pekan. (Josta paljon myöhemmin tuli oikeastikin mieheni). Marraskuussa tapasin Töllillä Matin (sellaisen vaalean, suloisen pojan), josta myös tuli kohtaloni,  koulunkäyntini kannalta nimittäin. Jäin luokalleni.

Nämä molemmat kaksi heilaani olivat työläisiä ja tekivät jo seurustelun alkuvaiheessa hyvin selväksi sen, että työläinen ja teini eivät voi styylata. Minä parhaani mukaan yritin todistaa heidän väitteensä vääriksi, kohtalokkain seurauksin näin jälkikäteen ajatellen.