VIII B 1964 -1965

No comments.

Mainokset

Toisen kerran seiskalla

valse-tristeOikein ihanalle vuosikurssille päädyin luokalle jäännin kautta. En kuitenkaan koskaan lakannut ikävöimästä entisiä kavereita. Osa jäi keskikouluun, tässä jäin minä. Onneksi olemme viime vuosina jälleen löytäneet toisemme.

↑(päiväkirja 5.9.63)

VIIB+nimetKatsoessani tätä uuden seiskaluokkani kuvaa olen edelleenkin iloinen ajasta, jonka heidän kanssaan vietin.  Niin monta rakasta kaveria tässäkin luokassa oli. VII B 1963-64

IYL:n opettajat olivat vuonna 1963 nämä.opet63

Ylhäällä artikkelikuvassa IYL:n maineikas pesäpallojoukkue, joka voitti  Suomen koulujen mestaruuden jonain vuonna. Sain tänään sähköpostiviestin  Epolta (4. oikealta), hän kertoo, kuinka asian laita oikeasti oli.  Kiitos Epo, että sain luvan julkaista viestisi. Se tuo arvokkaan lisän muisteluihini.

Terve Pirjo.

Mieltäni lämmittää se, että koulun tytöt pitivät meitä pesäpallon koulujen mestarina. Kun katselen kädessäni HOPEISTA mitalia vuodelta 1962 minua hävettää suoritus Vimpelissä. Valmistautuminen kyseiseen otteluun ei mennyt oikein putkeen, mutta ilta ja yö Äänekoskella olivat hauskoja!!!!!!!!!!!

Miltei sama joukkue voitti sitten seuraavana vuonna pesäpallon nuorten SM-kullan ja koulu sai siitä hiukan positiivista mainetta. 
IYL voitti sitten 70-luvun alussa koulujen mestaruuden ja kävin onnittelemassa Saksasen Penaa. Aistin hänen tyytyväisyyden. Vanhat oli unohdettu.
terv. epo
Tästä tuli mieleeni, että tytöt eivät päässeet mukaan Vimpelin bussiin. Ehkä tulos olisi ollut toisenlainen, jos olisimme olleet kannustamassa suosikkejamme.

luokkaretki64_valvojatKeväällä 1963 luokkamme teki retken johonkin. En tiedä, mihin, mutta tässä on muutama kuva tuolta retkeltä. Mukana oli kaksi opea valvojina.

 

luokkaretki64_nuotiollaTaisi olla lämmin päivä, kun ollaan uikkareissa.

luokkaretki64_kalliollaReiskan kanssa kalliolla radiota kuuntelemassa.

Eka kerran seiskalla

7B_62-63VII B 1962-1963 tyttöluokka. Tässä Pii Kiikan runo luokanvalvojalle:

Oi Peltsu, Peltsu oi – sun nimes soi mun mielessäin.  /   Ruokaa rakastat sen näkee kyllä – on vanha harmaa puku yllä.  /   Se kulunut jo on ja muoditon – hyi olkoon. Kun karttakeppiä sä heilutat, niin kaikki nauravat   /   mut kun sä suutut ja vallan mustaks muutut   /   niin kyllä tytöt hiljenee, heikommat jo kalpenee   /   pian taas sun ilmees muuttuu – et taida olla pitkävihainen.

Syyskuussa teimme sieniretken Valkamaanvalkama. Päiväkirja kertoo:”Helistin suoritti viime sunnuntaina ihanan sieniretken Viikan mökille. (Huom! Helistin on Kuhan käsialaa, mutta kuvaa hyvin meitä). Meillä on uusi tunnuslausekin, joka syntyi siellä luonnon inspiroimana. Räiskälepannumme oli kadonnut ja lause kuuluu ”Kuka on raiskannut räiskälepannun”. Harharetkemme oli todella repäisevä. Menimme sinne, söimme niin paljon kuin napa veti ja tulimme takaisin.”

laikonretkiLokakuussa teimme viikonloppuretken Laikkoon. Entiselle tiilitehtaalle. Pelasimme spiritismiä, söimme eväät ja poltimme savukkeita seitsemän toppaa.

Järjestimme hippoja seurataloilla, työnjohtajakerhoilla, mökeillä, joskus jonkun kotonakin. Söimme nyyttikestituomisia, tanssimme, soitimme levyjä, pelasimme seuraleikkejä esim. pullonpyöritystä.twist

Ylhäällä oleva artikkelikuva on Korvenkylän seuratalolla pidetyistä pikkujouluhipoista. Samoin twistaajien kuva.

Joskus juhlissa oli alkoholia, juhlatsitä saattoi olla jollain poikaryhmällä tai yksittäisellä tyypillä. Yleensä ottaen olimme liian nuoria Alkon asiakkaiksi.

Lokakuussa 1962 tapasin Töllillä elämäni kohtalon, päiväkirjan mukaan ihannemieheni Pekan. (Josta paljon myöhemmin tuli oikeastikin mieheni). Marraskuussa tapasin Töllillä Matin (sellaisen vaalean, suloisen pojan), josta myös tuli kohtaloni,  koulunkäyntini kannalta nimittäin. Jäin luokalleni.

Nämä molemmat kaksi heilaani olivat työläisiä ja tekivät jo seurustelun alkuvaiheessa hyvin selväksi sen, että työläinen ja teini eivät voi styylata. Minä parhaani mukaan yritin todistaa heidän väitteensä vääriksi, kohtalokkain seurauksin näin jälkikäteen ajatellen.

Lukioon

En lopettanut keskikouluun, vaikka sekin olisi ollut mahdollista. Lukiossa tuli jako uusiin luokkiin, kieli- ja matematiikkalinjat eriytyivät. Minun olisi tehnyt mieli mennä matikkalinjalle, koska en ollut kielissä erityisen hyvä. Olisin kuitenkin joutunut lukemaan kemiaa ja fysiikkaa – ne taas eivät kiinnostaneet laisinkaan. Siispä aloitin kielilinjan. Uusina kielinä tulivat englanti ja ranska. Keskikoulussa olin äidinkielen lisäksi lukenut pakollista ruotsia ja saksaa – ns. pitkää saksaa.

Kuudennen luokan kuva VI-luokkaoli pitkään kadoksissa, löysin sen äidin jäämistöstä likaisena ja revittynä. Se on varmaankin löytynyt maamökin lattialta. Muistan, että inhosin tätä kuvaa. En halunnut nähdä itseäni tuon näköisenä.

Lueskelin äsken päiväkirjaa.  Vatvotaan ja vaihdetaan poikia, puhutaan selän takana. Kauheeta säätämistä, kuten nykyään sanottaisiin. Jotenkin näissä kohdin inhottava ahdistus hiipii mieleen. Keskikoulussa oli vielä hauskaa… ei enää. Ydinsodan pelkokin leijui, Neuvostoliitto antoi nootin Suomelle.

”Nyt ei ole sota enää kovinkaan kaukana, se on aivan näiden kuukausien juttu. Ei varmaankaan mene enää kauankaan aikaa, kun Neuvostoliiton joukot miehittävät Suomen.” (Pii Kiikka 31.10.61) Parantolassa näytettiin valistusfilmejä, miten pitää suojautua, kun ydinpommi räjähtää. Vieläkin muistan sellaisen neuvon, että sisätiloissa pitää mennä makaamaan sen seinän viereen, missä päin on räjähtänyt – sillä tavoin ydinlaskeuma leijailee yli.

manni,pike,eppis

 

Kaverit vaihtuivat osittain. Manni, Eppis ja Pike iloisina meidän ulko-ovella.

 

erahiihto_

 Erähiihdon kunniakirjan koululaisten laturetkeltä on  allekirjoittanut jumppamaikkamme Elise Närhi.

 

Kevään 1962 pyöräretki suuntautui Utulaan. Kuvassa me luokkakaverit olemme koulun pihalla lähtötunnelmissa.

utulaan

kevat62

Pii Kiikka 16-vuotiaana. Äidin tekemä ruskea jakkupuku on yllä ja rakastamani ruskeat tanssikengät jalassa. Rusketus on peräisin Utulan retkeltä.

Lisään tähän loppuun valokuvassa olevien henkilöiden nimet, pari on epävarmaa, mutta aika hyvin muistan. Liiva, Pike, Rauni, Heli, Sope, Harri, Lauri, Liisa, Maila, Lissu, Tytti, Piite, Laina, Tatsu, Marja, Hele, Tarja, Leena, Ulla, Liisa, Auli, Maila, Riitta, Kipa, Kapu

Yo-ainekirjoitusten arviointi

Meillä Tampereella keskustellaan ylioppilaskokeiden äidinkielen arvioinnista. Ensin Aamulehden kolumnisti Tiina Keskinen moitti ädinkielen sensoreita salaseuraksi (12.4.) ja kaipasi läpinäkyvyyttä arvosteluun. Eilen julkaistiin ”salaseuran” jäsenten vastaus aiheesta. Siinä he monin argumentein todistavat, että arviointijärjestelmä on varsin läpinäkyvä. Esseen arviointikriteerit ovat nykyisin julkisia ja löytyvät Ylioppilastutkintolautakunnan sivuilta.

Viisikymmentä vuotta sitten mieleeni ei olisi tullut edes omien opettajien arvioita epäillä, saati sitten Helsingissä kokoontuvan raadin. Ei äidinkielessä eikä muissakaan aineissa. Aina sain mitä ansaitsin.

Nyt olen alkanut miettiä, mitä olenkaan kirjoittanut ”Vaaran viehätyksestä”, kun se oli aineeni aihe. Minulle on jäänyt sellainen käsitys, että esseellä tai siis aineella kuten silloin sanottiin, punnittiin abiturientin kypsyys. Kielet, matematiikka ja reaali olivat enemmän tietopohjaisia. Ainekirjoituksen aihevalikoimaan sisältyi silloin vuonna 1965 enempi niitä tietopohjaisia aiheita kuin vapaa, jonka minä valitsin. Vuosien varrella olen kohdannut vain yhden ihmisen, joka myös kirjoitti Vaaran viehätyksestä. Ehkä se oli riski, mutta se kannatti ottaa.

Kiinnostaisi kyllä lukea sekin, minkälaista kypsyyttä olen osoittanut kirkkohistorian ja psykologian kysymyksiin vastatessani. Omista äitini jemmaamista arkistoista löysin reaalikokeen kysymykset. Valitettavasti leikkeessä ei ole vuosilukua, niin en voi olla ihan varma, että nämä ovat juuri vuoden 1965 kysymykset. Joitakin olen ympyröinyt, ehkä niihin olen vastannut.

reaalikokeen kysymyksetEi tarvitse hakea suurennuslasia. Kuva suurenee luettavaksi pari kertaa klikkaamalla.

Esitelmä koululla 24.3.1961

NUORISOSTA

Tämän päivän nuorisosta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, puolesta ja vastaan. Useimmiten kuitenkin vastaan. Tietenkään aivan aiheettomasti ei ole puhuttu vastaan, mutta ei varmaan puolestakaan. Vastaan puhuvat yleensä ne, jotka ovat tutustuneet ns. ”lättähattunuorisoon”.

Lättähatut ovat, kuten tiedämme, enemmän tai vähemmän huomiota herättäviä, kova-äänisiä nuoria, jotka pukeutuvat ja käyttäytyvät huonosti. Pojilla on paidannapit auki napaan asti. He kulkevat ilman hattua, oli sitten kesä tai talvi ja vaikka kova pakkanen, niin että heidän pitkä rasvainen tukkansa näkyy. Heillä ei ole ilmeisesti varaa käydä parturissa, mutta varaa on ostaa hiusvoiteita. Tytöt taasen luulevat olevansa erittäin tyylikkäitä huippukapeissa housuissaan. Tukka roikkuu hoitamattomana harteilla á la Brigitte Bardot. Kasvot ovat paksun maalikerroksen peitossa.

Suomeen lättähattuilu on siirtynyt Ruotsista. Ruotsissa lättähattuja edustavat huligaanit, jotka ovat vielä törkeämpiä. Lättähatut muodostavat ns. ”liigan”, joka saattaa jopa suorittaa pieniä rötöksiä murtautumalla kioskeihin, liikkeisiin ym. vieden makeisia, tupakkaa, virvokkeita, joskus jopa rahaa. Usein he ovat niin nuoria, ettei heitä voi laittaa telkien taakse. Onkin olemassa kasvatuslaitoksia, joihin tällaiset nuoret joutuvat. Heitä onkin paljon, sillä nuorisorikollisuus on suuresti lisääntynyt viime vuosina. Tähän on paljon syitä. Mm. tupakanpoltto, joka myös on lisääntynyt nuorison keskuudessa. Kun nuoret eivät saa kotoa varoja tupakanpolttoon, täytyy rahaa hankkia muualta – varastamalla. Rikollisuuteen ovat vaikuttavina osatekijöinä myös: rikoselokuvat ja huono ajanvietekirjallisuus. Rikoselokuvat ovat tietenkin kiellettyjä, mutta kielletyt hedelmät maistuvat parhaiten. Kirjat eivät tietenkään ole kiellettyjä, mutta miksi painetaan niin paljon huonoa ajanvietekirjallisuutta kun kerran tiedetään sen vaikutus nuorisoon?

Tämä kiireinen aika on myös osaltaan vaikuttamassa nuorisoon. Vanhemmilla ei ole enää aikaa lapsilleen. Heillä on kaiken maailman kokoukset ja kerhot ym. Joku harva ilta, kun heillä vihdoin on aikaa istua kotona, he työntävät lastensa käteen elokuvarahan, että voisivat viettää rauhallisen koti-illan. Näin nuoret joutuvat aivan kuin ajetuiksi kadulle, josta ei ole pitkä matka rikollisuuteenkaan.

Niin – eräät aikuiset ovat tutustuneet vain tuohon nuorisoon ja lausuneet mielipiteensä sen perusteella. Kaupungeissa ei esim. lättähattunuorisoa ole enää kuin muutama kourallinen. He ovat varmaankin huomanneet, että vanhemmat katselevat heitä paljon suopeammin silmin, kun he pukeutuvat ja käyttäytyvät kuin ihmiset ainakin. Pienemmillä paikkakunnilla kuljetaan muutenkin muodista jäljessä, niin myös tässä. Luullaan, että ollaan jotain, kun ollaan lättähattuja, mutta loppujen lopuksi ei olla mitään.

Kyllä nuoriso osaa pukeutua fiksusti ja myös käyttäytyä, jos haluaa. Usein tanssipaikoilta lauantai-iltaisin löytää tällaista nuorisoa. Pojat sonnustautuvat valkoiseen paitaan ja solmioon, siistiin pukuun tai irtotakkiasuun. Tytöt pukeutuvat yksinkertaisiin, mutta hyvällä maulla valittuihin asuihin. Koruja käytetään yleensä melko vähän. Kengistä piikkikorot ovat kadonneet, tilalla ovat puolikorot, teinikorot tai peräti matalat kannat. Make-upia on yleensä käytetty hillitysti. Tietenkin joukossa on myös joitakin räikeitä poikkeuksia. Nuoriso on kovaäänistä ja mieltään osoittavaa myös tanssipaikoilla, mutta tämä kovaäänisyys on iloisuutta, ei mitään huomionherättämistä.

Nykyajan nuorison harrastuksista on ennen kaikkea mainittava musiikki. Melkein jokainen harrastaa musiikkia tavalla tai toisella. Onhan nykyään paljon erilaisia mahdollisuuksia tutustua siihen. On levysoittimia, magnetofoneja, radiossa olevissa ohjelmissa musiikki on etusijalla ja tanssipaikoilla on tietysti musiikkia. Poikia kiinnostaa lisäksi kaikenlaiset moottorialan asiat ja tyttöjä muoti. Joten harrastuksetkin ovat tervehenkisiä.

Lopuksi voin vain todeta, että nykyajan nuoriso olisi varmaan erittäin edustavaa, jos kaikki lättähattujen rippeet karsittaisiin pois.

Lukion ainekirjoitusta 1960-luvun alkupuolella

Jatkoin eilen pahvilaatikkojen ja arkistojen tyhjennystä. Nostin laatikosta nipun konseptipapereita. Yli viisikymmentä vuotta sitten lukiossa kirjoittamani aineet! Hohhoh – kaikkea se äiti tallettikin!  Itse asiassa olin aika iloinen löydöstäni, etenkin juuri nyt, kun toukokuussa juhlimme riemuylioppilaina.

Pääasiassa aineet on kirjoitettu lyijykynällä, muutama kuivamustekynällä tehty on joukossa. Tekstin asetteluun on kiinnitetty huomiota. Marginaalit on vedetty viivoittimella, otsikon paikka on keskellä, kappaleiden sisennykset on tehty. Ehkä valmistauduttiin jo ylioppilaskirjoituksiin.

Minusta nuo kuudennella annetut aiheet ovat aika lapsellisia: Pakopaikkani, Muurahaiskeon ääressä…  Seitsemännen luokan aineita on kaksinkertainen määrä. Se selittyy tuplaamisella. Yleensä ottaen sain asia-aiheista huonompia numeroita kuin vapaista. Ylioppilaskirjoituksissa valitsinkin vapaan aiheen ”Vaaran viehätys”. Taisin saada arvosanaksi Cumlauden.

Rakastettava vanha leidi Emmi Elomaa oli jossain vaiheessa opettajani – ehkä seiskalla ja kasilla…? Lukiosta en muista muita suomenkielen opettajia.

Esseiden tai aineiden, kuten silloin sanottiin, aiheet olivat tällaisia

Kuudennella

  •  Miten yleensä vietän sunnuntait 8+
  •  Pakopaikkani 8-
  •  Elokuva, joka on antanut minulle ajattelemisen aihetta 8-
  •  Sähkö ja keittiö 7+
  •  Muurahaiskeon ääressä 8-
  •  Mainostuksesta 8+

Seitsemännellä

  • Nykyajan ihmistä uhkaavia sairauksia 8+
  • Millaisten poikien seurassa viihdyn 9-
  • Suhteeni musiikkiin elämäni eri kausina 9-
  • Millaisista elokuvista pidän 8 ½
  • Olenko oman onneni seppä? 8-
  • Niin olet tullut taas kevät… 8 +
  • Ajatuksia kotimaisesta elokuvasta 8 ½
  • Käsitykseni ikuisen rauhan mahdollisuudesta 9-
  • Köykäistä hengenravintoa 7+
  • Eksoottisia maita ja kansoja valkokankaalla 8 ½
  • Rakkahin ystäväni (kirje) 8-

Kahdeksannella

  • Mitä pidän tavoittelemisen arvoisena elämässä 9-
  • Tanssitaiteesta 8+
  • Nuorisorikollisuuden syitä 8+
  • Heränneitä ”Kevät ja Takatalvi” – romaanissa 7-
  • Oma luonnetyyppini 8
  • Miksi pyrin ylioppilaaksi 8 ½

Mitäpä olen mietiskellyt ylioppilaaksi tulosta viisikymmentä vuotta sitten. Sen aineen kirjoitan tähän lukijoiden iloksi tai harmiksi.

Miksi pyrin ylioppilaaksi

Eräs määränpää – tai oikeastaan vain välitavoite – valkolakki, alkaa jo häämöttää lähellä. Olen usein tuuminut itsekseni, miksi tulin oppikouluun, miksen käynyt vain kansakoulua loppuun ja jatkanut sitten vaikkapa ammattikouluun tai miksen lopettanut opiskeluani keskikoulun käytyäni.

Kun olin kansakoulussa, kehottivat opettajani minua pyrkimään oppikouluun. Vanhempani puolsivat heidän kantaansa sanoen minun menestyvän paremmin elämässä, jos joskus tulisin ylioppilaaksi. Vähitellen aloin myös itse kiinnostua koulunkäynnistä ja niin tulin liittyneeksi noihin lukuisiin joukkoihin, jotka vuosittain pyrkivät maamme oppikouluihin.

Keskikoulussa ollessani lukuintoni alkoi vähitellen lieventyä ja keskikoulun viimeisellä luokalla olin vakuuttunut siitä, että lopettaisin koulunkäyntini. Mutta kuitenkin olisi tuntunut niin ihanalta saada joskus painaa päähänsä tuollainen valkolakki. Lisäksi tunsin olevani aivan liian kehittymätön taidoiltani päästäkseni edes jonkinlaiseen työhön. Mutta toisaalta olisi vielä kolme pitkää vuotta edessä, ehkä enemmänkin ja ne vuodet tulisivat olemaan työntäyteisiä, enkä niidenkään jälkeen olisi vielä mitään. Minulla ei olisi muuta kuin valkoinen lakki ja ehkä ne tiedot päässäni, mitä se edellyttää. Mutta minulla olisi mahdollisuus päästä eteenpäin, suuremmat mahdollisuudet valmistua johonkin mielenkiintoiseen ammattiin. Olin kahden vaiheilla. Vanhempani antoivat minun itse ratkaista, sillä he eivät tahtoneet pakottaa minua mihinkään. Ratkaiseminen oli vaikeaa, mutta en ole ainakaan toistaiseksi katunut päätöstäni.

Nyt, kun tämä kolme vuotta on kallistumassa loppuaan kohti, herään usein ajattelemaan, onko kannattanut uurastaa. Olen jo tämän syksynkin aikana tuskaillut monta kertaa, etten halua enää päivääkään istua tämän laitoksen puupenkeillä, mutta jokaisen arkipäivän olen kuitenkin viettänyt täällä. Ei kannata enää lopettaa! Jos saan valkolakin, olen kuitenkin jotain; olen ylioppilas. Voin mennä opiskelemaan, saan ammatin, olen enemmän kuin keskikoulun käynyt kanssaihmiseni, minuun on jauhettu sivistystä kahdeksan vuoden ajan, minulla on hauskoja muistoja.

Mutta toiset väittävät, että jos menen naimisiin, ovat kaikki lukuni valuneet hiekkaan. Ei toki! Nykyajan yhteiskunnassa myös vaimot käyvät työssä ja onhan silloinkin hauskempaa omata joku kunnon ammatti kuin vain olla siivooja tai konttorirotta tai muuta vastaavaa ja voisinhan ainakin opastaa omia lapsiani läksyissä.

Voin vain todeta, että kannattaa pyrkiä ylioppilaaksi asti, vaikka ne valtavat kirjapinot, joiden läpi täytyy kahlata, tuntuvatkin joskus ylitsepääsemättömiltä.