Luomisen tuskaa

Ristiriitainen ja häkeltynyt olo on eilisen tekstipalautteen jälkeen. Olin niin iloinen, että olin saanut kirjoitettua vanhempieni sota-aikojen muistoja romaanin muotoon, en omiani enhän ollut vielä syntynytkään.Tekemäni työ sai hyvän palautteen, mutta lähdin liian kaukaa. Sain ohjeen, että nämä pitäisi rajata pois ja aloittaa kertomus siitä, mikä alunperin oli tarkoitukseni. Kirjoittaa katoavasta lapsuusmiljööstäni.

Olin jo pitänyt lapsuusmuistojani melko valmiina. Tänään kun otin ne uudelleen esille, huomaan, että muokkaustyötä on paljon jäljellä. En oikein tiedä, miten voisin edes aloittaa, kun jätän pois nuo aiheet, joihin olen viime aikoina perehtynyt.  Enkä tiedä, pystynkö romaanimuotoon…

Mistä minä oikein kirjoitan – mikä on pointti? Ja ketkä ovat romaanihenkilöt? Romaani, romaani… tässä samalla tuli mieleen eräs tapahtumasarja, jonka historiallisen totuuden olen jo kirjoittanut. Ehkä aloitan siitä.

Käsikirjoituksen deadline on kuukauden päästä. Viime yönä en saanut nukuttua. Heräsin jo ennen kuutta sekavissa tunnelmissa.

Käsikirjoituksesta

Pari päivää sitten aloin lukea käsistä. Ei se olekaan huono – mistähän minä sellaista kuvittelin. Valmiita sivuja näyttää olevan 75, nyt olen lukenut sivulle 47 ja olen samalla korjaillut jotain. Itse asiassa olen aika innostunut. Soitin jopa kirjoituskaverille, joka aikanaan lupasi lukea tuotokseni. Toiseen lupautuneeseen pitäisi ottaa vielä yhteyttä.

 

Kirjoittaminen

”Kun luki ja katosi siihen lukemiseen. Se on kokemus, jonka saan kirjoittamisesta.” (Karl Ove Knausgård Hesarissa, mitä lukeminen oli hänelle lapsena)

Mietin, minkä pistoksen tarvitsen, että jaksan ottaa käsikirjoitukseni käsiteltäväksi. Pidän työtäni ihan turhana. Ei minua tarvitse lohdutella sen takia, vuodatan vain tämän asian tähän. En koskaan ole tullut tutuksi sen asian kanssa, että kirjoitan elämästäni, edes lapsuudestani. Siis sellaisena kuin se on ollut. Nyt olen sen vaiheen kuitenkin tehnyt ja käsikirjoitus pitäisi ottaa muokattavaksi suuremmaksi kokonaisuudeksi. Sitäkin olen jo tehnyt pitkälle. Luurangon ympärille pitäisi kehittää lihat ja puhaltaa olemus henkiin.

Nyt minusta pulppuaa niin monta muuta aihetta, että on vaikeuksia tehdä tuota, joka on kesken. Ohjaajani mielestä se olisi saatettava ensin loppuun, jotta saa tilaa uudelle.

On hyvä, että menin kurssille ja toisten pariin.

 

Hyvää juhannusta!

JUHANNUS ON MEILLÄ HERTTAINEN

Keskikesän juhla oli jo lähellä. Asunto oli siivottu lattiasta kattoon, kesäinen kukkakimppu väritti pirttipöytää, kielot tuoksuivat. Tyyne suunnitteli paistavansa munkit ennen iltajuhlia ja kokkoa. Ilmari luki juhannusjuhlailmoituksia Ylä-Vuoksesta. Oli vuosi 1956.

  • Hei tässä on mielenkiintoinen juttu juhannuksen maakuntajuhlasta. Luenko sinullekin, Ilmari vilkaisi Tyyneä.
  • Lue vaan, Tyyne vastasi. – Vaikka me menemme tietysti parantolan kokolle ja sitten mökille yöksi. Missä se maakuntajuhla pidetään?
  • Se on Ukonniemessä ja näkyy varmaan kokkorannasta.
  • No mitä siinä sanotaan, Tyyne kysyi.

Vuosi vuodelta yhä suurempia yleisömääriä kerääviä Ukonniemen perinteellisiä maakuntajuhlia vietetään tänä vuonna juhannusaattona 22. päivänä Tainionkosken Urheilijoiden järjestämänä. Luonnonkauniin Ukonniemen juhlat alkavat kello 18 ja saamillaan varoilla järjestävä seura lähettää urheilijoitaan Suurkisoihin.

  • Kyllä Korven Honkakin tarvitsisi lisärahoitusta Suurkisoja varten, Tyyne huomautti.
  • On meillä rahoitus jo sovittu, Ilmari sanoi.

Monipuolisesta ohjelmasta mainittakoon tunnettujen imatralaisten näyttelijöiden esittämä Pasi Jääskeläisen kirjoittama hauska laulunäytelmä ”Laivan kannella”, jonka on ohjannut teatterinjohtaja Jussi Inkinen. Lisäksi esittävät sirpaleohjelmaa Unto Komulainen, Leo Lastumäki, Olavi Laaksonen, Paula Suotaala ynnä muut. Tilaisuuden kuuluttajana toimii teatterinjohtaja Inkinen. Puolen yön aikoihin sytytetään valtava kokko roihuamaan.

  • Hei tämä on mielenkiintoista, Ilmari innostui. – Sinne on rakennettu lisälava.
  • Ai jaa, Tyyne totesi. – No kukas siellä soittaa.
  • Kotkalainen Mauri Toivosen orkesteri. Laulusolistista ei sanota mitään, onkohan se Toivonen itse.
  • Varmaankin, Tyyne vastasi.
  • Tässä on vielä loppukaneettina, että sinne pääsee hyvin. Luen vielä tämän sinulle.

Kulkuyhteydet juhlapaikalle ovat hyvät, sillä Lappeenrannasta lähtee kaksi tilattua laivaa poimien reitin varrella halukkaat mukaansa Ukonniemeen ja vie sieltä juhlayleisön takaisin. Samoin lukuisat linja-autot välittävät kauppalan alueella liikennettä juhlapaikalle. On siis syytä pitää mielessä nämä juhlat, jotka tarjoavat kaikenikäisille verrattoman hauskan juhannusaaton.

Jätepuista ja parista vanhasta veneestä oli rakennettu iso kokko Vipelen puoleiselle rannalle. Sinne kerääntyivät terveemmät potilaat ja parantolan henkilökunta juhannusjuhliin. Potilas, jonka nimi oli Kettunen, viritteli haitariaan. Potilasyhdistyksen vajaamiehitetty kuoro kajautti laulun, johon juhannusväki yhtyi:

Juhannus on meillä herttainen, kirkas taivas on sininen.

Pirtti on jo pesty puhtoinen, pihamaakin laastu on.

Koivujen lehvät portailla huiskii, kesän juhlasta pihlaat kuiskii,

Metsiköstä kielot kannettiin, sinikukat huoneisiin.

Naiset olivat pukeutuneet kesäisiin leninkeihin ja miehet vaaleisiin pukuihin. Viipyillen he kuljeskelivat rannalla ja keskustelivat ryhmissä, välillä kuului naurun remahduksia. Isommat pojat heittelivät polvihousuissaan voileipiä tyynelle järvelle. Tytöt heittivät kengät ja polvisukat rannalle, käärivät hameiden helmat alushousujen kuminauhalahkeisiin ja kahlasivat keräämään lumpeita ja ulpukoita. Kaikkein pienimmät olivat äitien helmoissa. Juhlan ainoa virallinen ohjelma oli kokko, kaikki odottivat sen sytytystä. Kirkas pullo siirtyi metsän reunan kumpareella istuvien miesten käsistä toiseen.

Oikealla Ukoskan tanssilava ja sen edessä lautalle rakennettu kokko näkyivät kirkkaina ilta-auringon valossa. Puiset keskimoottoriveneet puksuttelivat jonossa kohti lavaa. Veneiden hankaimiin oli tungettu koivunoksia koristeiksi ja joidenkin perässä liehui Suomen lippu. Iloinen nauru raikui järven pintaa sen hetken, kun vene oli kokolle tulleiden kohdalla. Lapset vilkuttivat veneille.

  • Hei, niemen takaa tulee höyrylaiva, Masa näytti sormella.

Kaikki kääntyivät katsomaan Lepakon niemeen.

  • Sieltä tulee toinenkin, joku huomasi.

Nauru ja laulu kaikuivat jo kaukaa. Lapset juoksivat rantaa pitkin laivoja vastaan ja niiden kanssa yhtä matkaa takaisin kokolle. Piipuista nouseva höyry hajosi kirkkaaseen ilmaan. Kokonaiset ohuehkot koivupuut koristivat alusten keulaa, kummankin takana liehui Suomen lippu. Haitarin kaihoisa ääni soi sekä laivoilla että rannassa. Kapteenit tuuttasivat äänitorvea, kun tulivat kohdalle. Rannalla olijat vilkuttivat molemmilla käsillä ohimeneville höyrylaivoille. Vaaleisiin asuihin pukeutuneet hymyilevät ihmiset vilkuttivat takaisin. Hyvää juhannusta -huudot kaikuivat puolin ja toisin. Ukonniemeä lähestyessään laivat tuuttasivat uudelleen.

Läntisellä taivaalla oli hentoa punerrusta. Tänä yönä ei tulisi pimeää. Vastapäisellä rannalla, Lammassaaren kärjessä, syttyi jo tuli. Ukoskan rannan korkea kokko sytytettäisiin vasta puolen yön aikaan. Lavalta kiiri tanssiin kutsuva musiikki. Pirjo huomasi isän kaihoisan katseen, kun tämä vilkuili lavan suuntaan.

Kymmenen maissa Pirjon isä ja talon autonkuljettaja lähestyivät kokkoa määrätietoisin askelin. Kummallakin oli tulitikkuaski kädessään. Kokon alareunaan oli tungettu isoja tuohia ja miehillä oli käsissään pienempiä. Pian liekki alkoi lepattaa alareunassa. Eikä aikaakaan, kun tuli kohosi kuivia rankoja ylös saakka. Rannalla olijoiden kasvot punertuivat ja silmistä loisti liekkien leikki.

Jälkeenpäin talonmiehen perhe käveli maamökille hevoshaan poikki kukkivien tuomien ja pihlajien alta. Siellä he jatkoivat omaa juhlaansa. Suomen lippu lepäsi tyynessä illassa salkoa pitkin. Mansikat kukkivat, sireenit ja ruusut tuoksuivat huumaavasti. Mustarastas liversi kaihoisasti. Mökin oven molemmin puolin Ilmari oli pystyttänyt koivut, Tyyne oli kattanut lasit ja omenahillomunkit mökin verannalle. Ilmari availi Mannerin limonaditehtaalta hakemiaan makeita juomia ja Tyyne kaatoi kuohuvaa juomaa jokaiselle lasiin. Kun oli herkuteltu, lapset menivät hiljaisina ja väsyneinä nukkumaan. Pirjo katseli vielä hetken mökin ikkunassa, kuinka isä ja äiti istuivat vierekkäin puutarhakeinussa juttelemassa.

 

Saamattomuutta kesäkuussa

Tekee ihmeen hyvää lukea koulutoverin kirjasta lapsuus- ja nuoruusmuistoja. En ole saanut aikaisemmin aloitettua, vaikka Timo Komulaisen kirja on ollut minulla jo keväästä asti yöpöydällä. Kuinka hyvin Timo muistaakaan ja kuinka elävästi kertookaan maalaiskylän elämästä 1950-luvulla. Hänen elämässään on monta yhtymäkohtaa omaani. Sama aika, sama kunta, nuoruudessa sama koulu ja toveriympyrät. Nuoruudessa en vielä ole, luen nyt lapsuusaikaa. Hänen havaintonsa ovat hyvin teräviä jo lapsuudesta asti. Ajankuva on hyvin selkeä, sen ilmaisusta voin ottaa oppia.

Kirjoitan itse eri tyylillä, mutta samasta ajasta. En ole omaa tekstiäni saanut otettua esiin ainakaan kuukauteen. Ehkä olisi joku päivä hyvä lukea yhteen pötköön, mitä olen saanut aikaan. Onko siinä mitään järkeä, tuleeko siitä romaani vai tuleeko mitään. Olen aika synkissä vesissä nyt enkä usko itseeni.

Tämä kesä menee kaupungissa. Koska liikkumiseni on huonoa, en liiku. Ajattelin, että se on hyväkin asia, jää aikaa käsitöille ja kirjoittamiselle. Olohuoneen pöytä on lankoja täynnä ja niitä käytän joka päivä, mitään valmista en ole saanut aikaan. Tietokonetta en edes avaa moneen päivään. Tabletti on tullut sen tilalle. Koneella on romaaniluonnos. Varmuuskopiointia suorittanut ulkoinen kovalevy hajosi ja pitäisi hankkia uusi. En saa hankittua.

Uudesta kauniista saunastani iloitsen. Pystykiuas antaa pehmeät ja ihanat löylyt. Keittiöremontti olisi voinut alkaa jo heinäkuussa. En halunnutkaan sitä vielä, vaikka kirjoitimme jo sopimuksen. Olen liian saamaton keittiötä tyhjentämään, sitä paitsi minun on oltava valmiina, jos sattuisin saamaan nopeasti lonkkaleikkausajan.

Ehkä saan uutta pontta omiinkin puuhiin lukiessani toverini kirjaa. Ja ylipäänsä lukiessa. Sitäkään en saanut tehtyä pitkään aikaan.

 

Katoavaa

Mitäpä minä välittäisin siitä, että lapsuudenkotini rakennukset hajoavat. Nehän ovat vain rakennuksia. Tämä vanha tuberkuloosiparantola on suojelukohde, silti se jätetään ensi syksystä alkaen lämmitystä vaille. Senhän tietää, mitä siitä seuraa. Rapistumista yhä lisää, hometta, hajoamista.

Hätkähdin sitä, että tekeillä oleva kirjani kertoo lapsuudestani tässä talossa ja ympäristössä. Taidan kirjoittaa historiaa. Yht´äkkiä koen, että se mitä teen, onkin tärkeää.

Tämän kuvan olen ottanut lapsuus- ja nuoruuskotini pihassa pari vuotta sitten.

Lapsuuden joulu

– Oot sie nähny joulupukkia?

– En. Oot sie?

Kuiskutukset lainehtivat lapsijoukossa kuin huopatossujen suhina linoleumilattialla.

– Ei pukkia oo olemassa, Masa kajautti kovalla äänellä ja nauroi päälle.

– Älä narraa.

– Ompasse olemassa.

Kaikki alkoivat puhua ääneen. Jotkut äidit pistivät sormen suun eteen ja suhisivat, toiset pidättelivät hymyä. Vatsanpohjassa kutitti, kun ajattelinkin joulupukkia ja tonttua. Tämä aatto olisi erityinen.

– Hiljaa lapset, talonmies komensi ja vilkaisi vihaisen näköisenä pahimpia metelöitsijöitä.

Katsoin ulos isosta sairaalan ikkunasta. En kestänyt, kun isä aina komensi kaikkia kovalla äänellään. Lumihiutaleet leijuivat keveästi sinertyvässä illassa. Hyasintit ja joulutontut koristivat ikkunalautaa.

Tuberkuloosiparantolan henkilökunta perheineen seisoi ison ruokasalin lasiovien takana toisen kerroksen portaikossa. Valkoiset rusetit keikkuivat tyttöjen hiuksissa, pojilla oli harmaa tai kirjava slipoveri kauluspaidan päällä. Äidit olivat nukkuneet edellisen yön papiljotit päässä. Solmio tai rusetti juhlistivat isien olemusta. Potilaat seisoivat portaissa, vähän erillään meistä terveistä. Heilläkin oli siviilivaatteet päällä ja hiukset suittuna. After Shave ja Brylcreem tuoksuivat.

Kaikki hiljenivät, kun salissa alkoi tapahtua. Tarjoilijattaret asettuivat riviin. Heillä oli mustan leningin päällä pitsisomisteiset valkoiset esiliinat ja päässä valkoinen pitsihilkka. Sairaalan pääemäntä Siiri käveli tomerasti salin poikki lasiovia kohti.

Vanhemmat ottivat pienempiä lapsiaan kädestä.

– Kävellään rauhallisesti paikoilleen, kukaan ei lähde juoksemaan, isä sanoi ponnekkaasti.

Jouluruokien aromit ja kuusipuun haju sekoittuivat pöydissä palavien kynttilöiden tuoksuun. Reunimmaiset kynttilät lepattelivat, kun kuljimme ohi.

Ylilääkärin perhe ja sairaalapastori asettuivat ensimmäiseen pöytään käytävän vasemmalle puolelle, näyttämön ja pianon lähelle. Jokainen löysi paikkansa, lähes saman kuin edellisenä vuonna. Samaan pöytään mahtui useampikin perhe. Minä istuin isän ja äidin välissä.

Valkoiset pöytäliinat peittivät pitkät pöydät. Havut ja kolmihaaraiset punaiset kynttilänjalat toivat joulun tunnelmaa ja tuoksuja. Salin korkeaan kattoon ylettyvän joulukuusen latvassa oli valaistu tähti ja oksilla hopeanauhoja. Näyttämön tummansinisellä verholla kimalteli hopeisia tähtiä Otavan muodossa.

Kun potilaatkin olivat asettuneet paikoilleen, ylilääkäri kilisti juomalasia ja nousi ylös. Puheensorina hiljeni.

– Hyvää iltaa Tiuruniemen väki. Toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi tälle perinteiselle yhteiselle jouluaterialle. On mukava nähdä, että näin runsaslukuisina olette ottaneet kutsun vastaan. Toivotan kaikille hyvää joulua sekä Jumalan siunausta.

Sairaalapastori luki jouluevankeliumin ja ylilääkärin rouva säesti pianolla yhteislaulun ”Enkeli taivaan”.

Ison keittiön heiluriovet aukesivat. Juhlavan näköiset tarjoilijattaret työnsivät ruokakärryjä pöytien päähän.

Isä sanoi pojille:

– Syökää pojat, syökää.

Masa maisteli maksapasteijaa. Untti siveli setsuurin päälle sinappia ja joi ison lasillisen sairaalassa pantua makeaa joulukaljaa. Isän lautasella oli silliä ja perunoita. Minä söin punaista rosollia, jonka päälle laitoin monta lusikallista vaaleanpunaista kermakastiketta.

Isä otti ison kasan lipeäkalaa ja laittoi sen päälle valkokastiketta, suolaa ja maustepippuria. Äiti antoi minulle ja Sopelle perattuja paloja. Isä söi ruotoineen. Katsoin, kun ruodot tulivat toisesta suupielestä ulos samalla, kun hän pureskeli.

Pojat kauhoivat makaronilaatikon päälle karjalanpaistia. Porkkana- ja lanttulaatikko höyrysivät. Sope ja Leeppo tykkäsivät imelletystä perunalaatikosta, minä en sitä edes maistanut. Keitetyt herneet olivat älyttömän hyviä. Kaikkien hartaasti odottamat kinkut olivat valmiiksi paloiteltuja. Palasen päälle oli ihan pakko sivellä keittiön omatekoista makeahkoa sinappia. Isä laittoi kinkkupalan setsuurin päälle ja joi piimää sen kanssa.

– Joulupukki lentää tuolla porojen kanssa, isä huikkasi, kun katsoi ikkunasta.

Jotkut juoksivat ikkunaan todetakseen, että pukki oli jo mennyt. Nyt alkoi todella jännittää. Mutta neljän kattauksen jouluateria ei ollut vielä lopussa.

Seuraavaksi tuotiin riisipuuroa ja sekametelisoppaa. Sope söi sokerin, kanelin ja maidon kanssa.

– Minulle tuli manteli, Joppe huusi toisesta pöydästä niin että kaikki kuulivat ja hörähtivät.

Vielä saatiin mehut, kahvit, lettipullaa, tiikerikakkua, joulutorttuja ja ruskeita pipareita. Untti tykkäsi tortuista ja söi niitä ainakin viisi mehun kanssa. Minä söin pullaa vaikka en olisi jaksanutkaan.

Joulupukin odotus oli kohonnut huippuunsa. Isäni, talonmies, oli monena vuonna hoitanut pukin tehtäviä. Lapset olivat alkaneet tunnistaa hänet äänestä ja usko pukkiin oli alkanut horjua. Silloin Tiuruun tilattiin ulkopuolinen pukki.

Imatran Teatterin näyttelijä, lähes kaksimetrinen Leo Lastumäki, oli upea ilmestys punaisissa tamineissaan ja valkoisessa kiharassa parrassa ja hiuksissa. Hänen äänensä oli möreä kuin kuuluisi tyhjästä tynnyristä. Kädessä hänellä oli kuhmurainen keppi ja selässä tuohikontti, jalassa valtavan isot, harmaat huopikkaat.

Lastumäki ei voinut tietää, missä asuivat ne perheet, joissa hänen piti käydä. Niinpä minut, talonmiehen kakara, puettiin teatterilta tuotuun tontun asuun ja meikattiin tunnistamattomaksi. Aina matkalla seuraavaan perheeseen kerroin pukille, millaisia lapsia siellä oli. Muuten olin mykkä tonttu Tomera. En saanut puhua, ettei minua tunnisteta.

Ensin kuljimme yläpihan kodeissa. Pukki koputteli ryhmykepillään ovea.

– Onko täällä kilttiä lapsia, hän huuteli sisään mennessään.

Tonttu Tomeran piti jäädä porraskäytävään odottamaan enkä päässyt seuraamaan toisten jouluiloa. Alapihoilla pääsin eteiseen asti, ettei tarvinnut pakkasessa seisoa.

– Se on tuo minun tonttuni niin ujo, ettei halua tulla pitemmälle ja mykkäkin se on, joulupukki selitti juhlan viettäjille, kun he pyysivät minua peremmälle.

Lapset ja aikuiset olivat pukeutuneet kauniisiin vaatteisiin, he lauloivat ”Joulupukki, joulupukki, valkoparta, vanha ukki…” Lapset jäivät paketteja aukomaan, kun pukki tuli eteiseen.

Perheen isä tuli perässä ja laittoi pullon pukin konttiin.

– Kiitos nyt käynnistä, tässä on vähän juhlajuomaa, hän hymyili ja taputteli pukkia selkään.

Oli kova pakkanen, taivas oli tummansininen. Lumikristallit kimaltelivat hangilla ja puissa kuun valossa. Tähtisumu oli yllämme ja keskellä taivasta tuikki Pohjantähti.

Tämän joulun jälkeen oli helppo uskoa joulupukkiin. Minut oli tunnistettu isän rukkasista, vaikka en tunnustanutkaan.