Odottamaton tunne: PELKO

Mökin seinässä lukee isoilla kirjaimilla M U R D E R peilikuvana. Käännähdän nopeasti. Toisella seinällä on sama sana oikein päin, sen alle on piirretty tippuvia veripisaroita. Hellan kansi, arina ja luukut on viety, pesässä vain tuhkat. Kaikki on kelvannut, olisitte vieneet tuhkatkin! Ikkunalasi on säpäleinä lattialla. Sähkömittari roikkuu, ei ole irronnut.

Olen kevätkäynnillä maamökillä. Me sisarukset emme ole äidin kuoleman jälkeen jaksaneet Kaunolasta huolehtia. Kanalarakennus on jo lahonnut ja tämä pikkumökkikin on huonossa kunnossa. Hirsissä asuu kuoriaisia, iso pihlaja on kaatunut mökin päälle ja kattotiiliä on pudonnut. Mutta viinimarjapensaat tuovat satoa. Niitä olen käynyt poimimassa vuosittain. Satoa olen saanut etenkin sen jälkeen, kun varkaat jättivät pensaat rauhaan.

Tuberkuloosiparantolan ja mielisairaalan välisessä maastossa sijainneen tilan isä ja äiti ostivat 1940-luvulla, nykyään ei kumpaakaan erityissairaalaa enää ole olemassakaan. Maamökiksi sitä on kutsuttu siitä lähtien, kun vanhemmat hankkivat saarimökin 1960-luvulla.

Lapsuuden huolettomat ja ihanat kesäpäivät vietimme Kaunolassa eli maamökillä, jossa aurinko paistoi aina ja jos ei paistanut, niin kotiin oli lyhyt matka. Vain kipaisumatka metsän läpi vaarin tekemää polkua parantolalle, jossa asuimme. Mökillä oli turvallista ja hyvä olla koko perheen kesken. Äidin mansikkamaassa kasvoi makeita mansikoita ja kukkapenkeissä tuoksuivat kielot, narsissit ja iirikset sekä pellon laidassa sireenit. Ison omenapuun kukkahuntu oli isän jokakeväinen ylpeyden aihe. Leikkimökki, hiekkalaatikko, keinut. Se oli huoletonta onnen aikaa 1950-luvulla.

Oli isän kuoleman jälkeinen kesä 1966. Hänet oli haudattu pääsiäisenä. Olin 20-vuotias, sisko 16 ja veli 14. Äiti oli jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi.

Olin tullut pyörällä mökille. Aistini valpastuivat, kun portit olivat auki ja aittojen ovet selällään. Pysähdyin kuuntelemaan, silmäni pälyilivät levottomina. Näin samassa hetkessä kaiken: Hirventaljan tantereella, siihen lyödyt puukot ja kirveet, omenapuun oksilla talvivaatteet, posliininsirpaleet maassa, kattilat ja pannut viinimarjapensaissa. Käännyin rinta takoen takaisin ja poljin parantolalle. Tiesin, että äiti oli kotona.

Äiti soitti poliisille. Piti mennä arvioimaan tuhotyöt ja tehdä rikosilmoitus. ”Emme me sinne lähde ajamaan. Käykää arvioimassa tilanne ja soitelkaa takaisin.”

Kävelimme metsän läpi mökille peräkanaa, äiti ja kolme lasta. Äiti näytti etusormellaan, että hiljaa pitää olla. Äiti kurkisti varovaisesti yhteen aittaan ulkopuolella seisten. Siellä ei ollut mitään paikoillaan, matot olivat märkiä ja haju pistävä. Toisessa aitassa roikkui hirtetty nukke. Lakanoiden suikaleita lattioilla. Henkäisimme, mutta emme päästäneet ääntäkään. Kanalan ikkunat oli rikottu, mutta ovi oli suljettu ja ehjä. Kurkistelimme ikkunoista. Kaapit olivat auki, tavarat heitelty ympäri lattiaa. Lattialla tuprusi valkoista jauhoa. Seinissä näkyi punaisia viivoja. Muodostin huulillani sanan ”verta”.

Hiivimme hitaasti ja äänettömästi kaivolle. Kaivon kansi oli auki. Kurkkuani kuristi. Äidillä oli kädessä tuohikoppa ja siinä pieni partiokirves. Minä olin hänen perässään ja pienemmät vähän kauempana. Äiti kurkisti kaivoon. Hän viittasi minua katsomaan. Sydämeni alkoi takoa kuin tulisi kurkusta ulos. Meni tovi ennen kuin silmät tottuivat syvän kaivon pimeyteen. Näin siellä isän tekemiä puutarhatuoleja. Ne oli kuorrutettu valkoisella jauholla. Emme voineet puhua mitään.

Hiivimme kohti viimeistä rakennusta, pikkumökkiä. Se näytti koskemattomalta. Ikkunat olivat ehjät, kukkaverhot peittivät ne ja ovi oli kiinni. Kuului pieni hiljainen narahdus verannan laudalta, kun äiti astui sille. Painoin kädet suulleni ja vilkaisin sisaruksia. He seisoivat niityn laidassa käsi kädessä ja nyyhkivät. Laitoin etusormen suuni eteen, kipristin kulmiani ja he hiljenivät. Päässä kohisi ja tykytti, kun äiti veti oven auki. Hänellä oli pikkukirves kädessään. ”No niin, siellähän sinä olet”, hän sanoi kynnyksellä ja meni sisään. Menin äidin perässä pikkueteiseen ja näin lattialla makaavan alastoman miehen. Hän täytti koko pienen mökin lattian. Äiti kumartui ja kosketti miestä kädellään. ”Kuollut tämä on, vaikka vielä lämmin.”

Lähdimme juoksemaan parantolalle. ”Ei ole enää kiire”, sanoi äiti. Kävelimme kotiin. Äiti soitti Joutsenon poliisille. ”Ilmoitin aikaisemmin mökillä tehdystä tihutyöstä.” ”Aivan. Oletteko käyneet tarkastamassa vauriot ?” ”Ilmoitan nyt, että siellä on ruumis. Kuollut mies mökissä.” ”Jaahas, jaahas. Partioauto lähtee heti sinne.”

 

 

Mainokset

Väärässä paikassa väärään aikaan

”Jos tuut vielä tänne pihaan kutsun poliisit!” Kääntyilin ympäri kalliolla pyykkinarujen alla. ”Sulla ei ole mitään asiaa tänne.” En nähnyt ketään, mutta joku minua komenteli.

”Helvetti taas läksit vaan menemään muka asioille.” Sain lakanaan pyykkipojat ja käännyin ympäri. Mistä helkkarista se ääni tulee. Ahaa! Alakerran parvekkeella on liikettä. Romanirouva se siellä komentelee miestään puhelimessa. ”Kyllä mä tiedän, millä asioilla sä liikut. Takasin ei oo tulemista.”

Kahden päivän päästä mies kantoi kukkalaatikoita ja kukkia kotiin lastensa kanssa.