Saamattomuutta kesäkuussa

Tekee ihmeen hyvää lukea koulutoverin kirjasta lapsuus- ja nuoruusmuistoja. En ole saanut aikaisemmin aloitettua, vaikka Timo Komulaisen kirja on ollut minulla jo keväästä asti yöpöydällä. Kuinka hyvin Timo muistaakaan ja kuinka elävästi kertookaan maalaiskylän elämästä 1950-luvulla. Hänen elämässään on monta yhtymäkohtaa omaani. Sama aika, sama kunta, nuoruudessa sama koulu ja toveriympyrät. Nuoruudessa en vielä ole, luen nyt lapsuusaikaa. Hänen havaintonsa ovat hyvin teräviä jo lapsuudesta asti. Ajankuva on hyvin selkeä, sen ilmaisusta voin ottaa oppia.

Kirjoitan itse eri tyylillä, mutta samasta ajasta. En ole omaa tekstiäni saanut otettua esiin ainakaan kuukauteen. Ehkä olisi joku päivä hyvä lukea yhteen pötköön, mitä olen saanut aikaan. Onko siinä mitään järkeä, tuleeko siitä romaani vai tuleeko mitään. Olen aika synkissä vesissä nyt enkä usko itseeni.

Tämä kesä menee kaupungissa. Koska liikkumiseni on huonoa, en liiku. Ajattelin, että se on hyväkin asia, jää aikaa käsitöille ja kirjoittamiselle. Olohuoneen pöytä on lankoja täynnä ja niitä käytän joka päivä, mitään valmista en ole saanut aikaan. Tietokonetta en edes avaa moneen päivään. Tabletti on tullut sen tilalle. Koneella on romaaniluonnos. Varmuuskopiointia suorittanut ulkoinen kovalevy hajosi ja pitäisi hankkia uusi. En saa hankittua.

Uudesta kauniista saunastani iloitsen. Pystykiuas antaa pehmeät ja ihanat löylyt. Keittiöremontti olisi voinut alkaa jo heinäkuussa. En halunnutkaan sitä vielä, vaikka kirjoitimme jo sopimuksen. Olen liian saamaton keittiötä tyhjentämään, sitä paitsi minun on oltava valmiina, jos sattuisin saamaan nopeasti lonkkaleikkausajan.

Ehkä saan uutta pontta omiinkin puuhiin lukiessani toverini kirjaa. Ja ylipäänsä lukiessa. Sitäkään en saanut tehtyä pitkään aikaan.

 

50 vuotta sitten

11.6.65 (perjantai)

Tällaistako on siis elämä. Eikö tältä planeetalta, tältä aikakaudelta löydy onnea – todellista aitoa onnea? Kaikki on kuitenkin viime kädessä teeskentelyä ja niin katoavaa. Juuri kun luulee saaneensa kiintopisteen, se hajoaa ja silmät avautuvat yhä uudelleen kuitenkaan tajuamatta.

En usko, että tästä maailmasta löydän onnea, jota jokainen etsii. Kun rakastaa, tuntuu kaikki vielä epätodellisemmalta – kaikki totuus. Ja kun luulee saavansa Rakkautta – todellista Rakkautta, sellaista jota itse haluaa antaa, on jokainen kolaus vielä tuntuvampi.

Olen kuullut, että onni on katoavaista kuten kauneuskin, mutta luonnon kauneus silti säilyy. Onni vain katoaa ja juuri nyt tuntuu, etten koskaan saa olla onnellinen siten kuin haluan, enkä koskaan saa sellaista Rakkautta osakseni kuin kuvittelin sen olevan ja kuvittelen yhä. Minun rakkauteni kohdistuu kai väärään henkilöön, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi kohdallaan.

Väärässä paikassa väärään aikaan

”Jos tuut vielä tänne pihaan kutsun poliisit!” Kääntyilin ympäri kalliolla pyykkinarujen alla. ”Sulla ei ole mitään asiaa tänne.” En nähnyt ketään, mutta joku minua komenteli.

”Helvetti taas läksit vaan menemään muka asioille.” Sain lakanaan pyykkipojat ja käännyin ympäri. Mistä helkkarista se ääni tulee. Ahaa! Alakerran parvekkeella on liikettä. Romanirouva se siellä komentelee miestään puhelimessa. ”Kyllä mä tiedän, millä asioilla sä liikut. Takasin ei oo tulemista.”

Kahden päivän päästä mies kantoi kukkalaatikoita ja kukkia kotiin lastensa kanssa.