Kesän toinen päivä

Vihdoinkin voin nauttia parvekekahvit ilman villasukkia ja muita lämmikkeitä. Jo toisen kerran tänä kesänä. Juhannus on tuloillaan ja piha tuoksuu. Sireenit ja ruusut huumaavat aromeillaan.

Siirrän kirjoitustyöni parvekkeelle. Eilen tuli jumi, jonka aion tänään selvittää. Olin muokannut tekstiä keskeltä alkaen jo aikaisemmin enkä jotenkin muistanut sitä ennenkuin törmäsin siihen. Onneksi koko teksti on tulostettuna. Olen niin kaavoihini (papereihin) kangistunut, etten pysty tietokoneen ruudulla käsittelemään kokonaisuuksia.

Ei portaita

Sataa, sataa ropisee. Pili-pili-pom… lämpötilakin on vähemmän kesäinen. Ei haittaa, päinvastoin. Olen päättänyt jäädä toistaiseksi kaupunkiin. Mökki siintelee taka-ajatuksena, ei edes haaveena. Se on ihan kummallista, olenhan pari kuukautta kesistäni viettänyt Saimaan rannalla lähes koko ikäni.

Ehkä haaveilin vielä muutama viikko sitten lähdöstä ja ajattelin jo ahdistuneena, etten sittenkään ehkä pääse mökille. Nyt olen sinut sen asian kanssa ja kirjoitustyöni on alkanut taas sujua.

Hakeuduin lääkäriin inhottavan, elämää haittaavan polvikivun takia. Röntgenkuvasta selvisi, että polvessa on sekä kulumia että kipuja aiheuttava nivelrikko. Hyvin nopeasti sain ajan fysioterapeutille. Sain häneltä kuntoutusohjeita sekä seuraavan tapaamisajan.

Mökillä on joka paikassa portaita, hyvin korkeitakin. Portaissa kulku on nykytilassani aika epätoivoista. Olen päättänyt pysytellä toistaiseksi kuivissa lämpimissä huoneissa. Koiran kanssa jaloittelen kolmesti päivässä. Liike on lääke myös minun tilanteessani.

SUUNNITTELUA

Aamut ovat mieleni aktiivisinta aikaa. Olen täynnä energiaa hyvin nukuttujen öiden jälkeen.

Niinpä suunnittelen päiväni ohjelmaa tänäkin aamuna toiveikkaana. Aion vihdoinkin jatkaa ikkunoiden pesua. Ennen sateita ennätin pestä yhden huoneen ikkunan.

Keittiön siivous näin aamutuimaan on myös hyvä idea, koska voin samalla joko kuunnella äänikirjaa tai miettiä omaa hyvin sujunutta kirjoitustani, joka tökkäsi eilen. Pitää vähän miettiä, miten pääsen taas kirjoituksen imuun. Yksi mahdollisuus juolahtikin jo mieleeni. Sitäkin haluan kokeilla tänään.

Kirjoittamisen parissa vierähtää helposti monta tuntia, joten ensin on toteutettava nuo toiset suunnitelmat, muuten ne jäävät tekemättä.

Eikä sovi unohtaa koiraystävää, joka vaatii oman osansa päivän tunneista.

JOULUAATON AATOKSIA

Radio Suomi lähettää joulutervehdyksiä ja soittaa reipasta joulumusiikkia. Istun sohvalla kääpiöpinseri Peppi sylissäni ja nautiskelen aamukahvia kera itse leivotun pullan.

Ihmettelen, etten tänä vuonna ole saanut loihdittua kiireen tuntua. Olen kuitenkin leiponut, laittanut ruokia, valmistanut lahjat ja joulukortitkin itse.

Kuukauden aikana en ole juurikaan ennättänyt kirjoitustyön pariin. Äänikirjat ovat olleet viihdykkeenäni askareissa. Odotan hiljaisia joulupäiviä, kun voin käyttää kaiken aikani uuden kirjani työstämiseen.

Toivottelen oikein hyvää ja rauhallista joulua blogissani poikkeaville.

…sataa sataa sarvet kastuu…

Oikeastaan on aika ihanaa, että tänään sataa. Ajattelen, ettei minun tarvitse lähteä edes lenkille. Useana päivänä viikossa olen tehnyt viiden kilometrin lenkin. Se on ihanaa äänikirjaa kuunnellen. Mutta aikaa menee vieläkin toista tuntia. Älkää hätäilkö, kyllä se tästä kevään tullen…

Olen viime aikoina päivittänyt piikiikanmaailmaa älypuhelimella ja ehkä joskus tabletilla. Nyt halusin kirjoittaa läppärillä. Ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Sain aivohierontaa miettiessäni, miksi toistuvasti tulen sivulleni vierailijana. Pikkuhiljaa mieleeni muistui, että tällä uudemmalla läppärillä en tosiaankaan ole edes käynyt täällä, saati kirjautunut sisään. Aikaisempi kone oli mac, nyt on windows. Mutta miksi tämä kaikki on niin outoa taas…? Pitäisi kai useammin kirjoitella.

Tietokoneen käyttöni postauksiin ja yhteydenpitoihin on vähentynyt digitaalisten vempainten myötä. Ovathan ne käteviä ja sinänsä tietokoneita nekin. Isompia kirjoitushommiani en kyllä siirrä digitaalisiin laitteisiin. Blogi taitaa olla lähempänä kirjoittamista kuin yhteydenpitoa. Oma vika pienille lukijamäärille on tietysti se, että päivitän niin harvoin eikä ole paljon sanottavaakaan. Facebookiin saan tuoreet palautteet, samoin Instaan. Niitä selaan joka päivä.

Kuinka on sinun laitasi, lukijani?

Isä kirja elää

Olen jo ennen kesää tuskaillut tässä blogissa veljeni täystyrmäystä painattamastani isä-kirjasta.

Yllättäen mökillä veljeni vapautti kirjan pannasta, hän sanoi anna kenelle haluat.

Keskustelin siskoni kanssa. Olimme yhtä mieltä, että kirjassa on paljon sellaista materiaalia, joka ei yleisemmin kiinnostaisi.

Aloitin jo mökillä muutostyöt merkitsemällä niitä käsin kirjaan. Vaihdoin mm kertojaa. Kotona olen jatkanut työskentelyä koneella enemmän historiallisen romaanin suuntaan.

Toivon, että ennemmin tai myöhemmin saan kirjan julkaistua. Mitään paineita en tästä ota. Teen pikkuhiljaa… muiden kirjoitustöitteni lomassa.

Luomisen tuskaa

Mietiskelen, kuinka helppoa onkaan kirjoittaa fiktiota tapahtumista, joissa en ole itse mukana. Olen työstänyt uutta versiota isästä kirjoittamastani kirjasta.

Samalla olen alkanut kirjoittaa yksittäisiä tapahtumia omasta elämästäni. Etäännyttäminen tuntuu yhtäkkiä hankalalta. Jotenkin mustasukkaisesti pidän kiinni siitä, mitä oikeasti tapahtui. Fiktiota omasta elämästä ei olekaan helppoa tehdä. Mutta uskon, että sen tajuaminenkin vie jo eteenpäin.

Nämä viimeksimainitut tähtäävät antologiaan, jota olemme alkaneet työstää työväenopiston ryhmässä.

Kevät ja helpotuksen huokaus

Ihana näky odotti eilen piha-aidalla, kun saavuin renkaiden vaihdosta. Pyrstön viipottelija lehahti läheisen auton katolle, pyöritteli ja kallisteli päätään. Huomasin toisen, kun se lehahti läheiseen koivuun. Taisin keskeyttää pesäpaikan etsinnän…

Kylmää on, tosi kylmää. Yöksi nostan tomaatin taimet sisälle. Västäräkin mukana sain lupauksen kesästä… kyllä se sieltä tulee.. ja wappuhan on perinteisesti viileä..

Eräänä päivänä juhlin jo varovaisesti ystäväni kanssa uutta kirjaani. Hän vaikuttui, kuinka ison työn olin tehnyt. Luin hänelle joitakin otteita, katselimme valokuvia. Tiedän työni määrän ja olen ylpeä, että se kaikki on nyt kansissa. En kuitenkaan osannut oikein iloita, koska veljeni on kieltänyt kirjan.

Kauniista neilikkakimpusta ja ystäväni sanoista rohkaistuneena ajoin seuraavana päivänä lähes seitsemänkymmenen kilometrin matkan veljeni luokse talvirenkailla. Hän sai minulta ensimmäisen valmiin kirjan. En vakuuttunut, että hän lukisi sen. Pystyimme jo lähestymään arkaa asiaa, mikä häntä närästi käsikirjoituksessa.

Kertojan ääni! Minä olen nainen ja olen yrittänyt kirjoittaa isäni äänellä. Veli sanoi, ettei mies ajattele ja toimi niinkuin kirjoitan, ja etten voi ymmärtää sitä, koska olen nainen. Vihdoinkin nauroimme asialle!! Näinhän se tietysti onkin, etten voi ymmärtää enkä osata.

Yllätyin, että vaimo sai luvan lukea kirjan. Käly ei tunne isäämme eikä tiedä hänen elämästään kuulemma mitään. Odotan mielenkiinnolla, kuinka hän kokee kirjan.

Olisiko juhlan aika

Parin päivän ajan olen tunnustellut kirjan aiheuttamia tunteitani. Olen antanut itselleni aikaa enkä ole revitellyt tietoa uudesta kirjastani.

Luin kirjan alusta loppuun. Minua kiusaa viimeistelemättömyys, kustannustoimittajan puute. Koen, että kirja on vieläkin keskeneräinen. On kuitenkin oltava armollinen itselleen: olen tehnyt parhaani. Muutamat henkilöt siskoni ja veljeni lisäksi lukivat käsikirjoituksen. Sain ristiriitaista palautetta, toisilta vain hyväksyntää. Viime kädessä olen itse vastuussa työni tuotoksesta, sehän on selvä.

Valokuvien laatu ei häirinnyt minua niin paljon kuin ensi kerran selatessa. Sen kuitenkin opin, ettei kuvia kannata laittaa liian pieninä. Tulos on huono.

Huomaan, että pikkuhiljaa alan olla ylpeä tuotoksestani. Ehkä rohkenen myös juhlia sitä.

Tilaussekoilua

Opiston kirjoitusryhmän viimeinen etätunti torstaina laittoi minun kirjaprojektiini vipinää.

Sovimme ryhmän kanssa, että menemme porukalla vielä syömään ja juhlistamaan kahta kurssillamme valmistunutta kirjaa, joiden julkkareita ei ole pidetty koronarajoituksien takia.

Minun kirjani oli valmiina koneella kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin. Ehkä olisi mahdollista saada se painetuksi tapaamiseemme mennessä.

Täytin painotalon tilauslomakkeen netissä ja lähetin käsikirjoituksen. Huomasin paluupostin vahvistuksesta, että haluamani erikoiskoko oli hieman muuttunut. En antanut sen vaikuttaa, koska oli kysymys vain milleistä ja korkeintaan puolesta sentistä.

Selasin vielä lähettämääni kässäriä ja kauhukseni huomasin, että viimeinen sisällysluettelon päivitys oli jäänyt tekemättä. Siitä oli virheilmoitus käsikirjoituksessa, jonka olin jo laittanut menemään. Stressiä… Laitoin heti painoon sähköpostin korjaustarpeesta.

Paino oli jo lähettänyt minulle tiedot kannen mitoista ja aloin muokata aikaisemmin tekemääni kansitiedostoa annettuihin mittoihin, samalla odotin vastausta käsikirjoituksen korjaukseen. Paino ilmoitti, että voin lähettää kässärin uudestaan, vanha on poistettu.

Siinä työskennellessäni ymmärsin, mikä vaikutus väärillä mitoilla oli kirjaan. Tutkin tilaukseni peruutusmahdollisuutta. Työn peruutus maksaisi 15 euroa eikä mainittu, saisinko takaisin jo maksamani tilausmaksun. Stressitaso nousi.

Kirjoitin jälleen sähköpostia ja ihmettelin antamieni mittojen muutosta. Onneksi olin jo alkuvuodesta ollut puhelinyhteydessä painoon ja saanut vahvistuksen, että haluamani erikoiskoko oli mahdollinen. Mainitsin siitä sähköpostissa ja loppuun kirjoitin, että yksi vanha mummo täällä yrittää itsekseen touhuta, ja etten halua englannin kielellä hoitaa asioita.

Olin kuin tulisilla hiilillä. Muutamien piinaavien tuntien jälkeen sain sähköpostivahvistuksen, että he ovat peruuttaneet tilaukseni maksutta ja palauttavat rahani. Samalla he pyysivät tekemään tilaukseni uudelleen haluamillani mitoilla.

Lähetin eilen korjatun käsikirjoituksen. Vastauksessa sain ilmoituksen, että lähetykseni tarkastetaan tänään klo 11 maissa. Onneksi on viikonloppu aikaa työstää kansi oikeisiin mittoihin. Ja minä olen saanut suomenkielellä toimivan henkilön puh.numeron. Materiaalin pitää olla perillä maanantaina klo 13 mennessä.

Nähtäväksi jää, saanko valmiit teokset kirjoitusryhmän kokoontumiseen mennessä… olisi kiva juhlia kirjani julkkareita toisten kanssa.