Isä kirja elää

Olen jo ennen kesää tuskaillut tässä blogissa veljeni täystyrmäystä painattamastani isä-kirjasta.

Yllättäen mökillä veljeni vapautti kirjan pannasta, hän sanoi anna kenelle haluat.

Keskustelin siskoni kanssa. Olimme yhtä mieltä, että kirjassa on paljon sellaista materiaalia, joka ei yleisemmin kiinnostaisi.

Aloitin jo mökillä muutostyöt merkitsemällä niitä käsin kirjaan. Vaihdoin mm kertojaa. Kotona olen jatkanut työskentelyä koneella enemmän historiallisen romaanin suuntaan.

Toivon, että ennemmin tai myöhemmin saan kirjan julkaistua. Mitään paineita en tästä ota. Teen pikkuhiljaa… muiden kirjoitustöitteni lomassa.

Kevät ja helpotuksen huokaus

Ihana näky odotti eilen piha-aidalla, kun saavuin renkaiden vaihdosta. Pyrstön viipottelija lehahti läheisen auton katolle, pyöritteli ja kallisteli päätään. Huomasin toisen, kun se lehahti läheiseen koivuun. Taisin keskeyttää pesäpaikan etsinnän…

Kylmää on, tosi kylmää. Yöksi nostan tomaatin taimet sisälle. Västäräkin mukana sain lupauksen kesästä… kyllä se sieltä tulee.. ja wappuhan on perinteisesti viileä..

Eräänä päivänä juhlin jo varovaisesti ystäväni kanssa uutta kirjaani. Hän vaikuttui, kuinka ison työn olin tehnyt. Luin hänelle joitakin otteita, katselimme valokuvia. Tiedän työni määrän ja olen ylpeä, että se kaikki on nyt kansissa. En kuitenkaan osannut oikein iloita, koska veljeni on kieltänyt kirjan.

Kauniista neilikkakimpusta ja ystäväni sanoista rohkaistuneena ajoin seuraavana päivänä lähes seitsemänkymmenen kilometrin matkan veljeni luokse talvirenkailla. Hän sai minulta ensimmäisen valmiin kirjan. En vakuuttunut, että hän lukisi sen. Pystyimme jo lähestymään arkaa asiaa, mikä häntä närästi käsikirjoituksessa.

Kertojan ääni! Minä olen nainen ja olen yrittänyt kirjoittaa isäni äänellä. Veli sanoi, ettei mies ajattele ja toimi niinkuin kirjoitan, ja etten voi ymmärtää sitä, koska olen nainen. Vihdoinkin nauroimme asialle!! Näinhän se tietysti onkin, etten voi ymmärtää enkä osata.

Yllätyin, että vaimo sai luvan lukea kirjan. Käly ei tunne isäämme eikä tiedä hänen elämästään kuulemma mitään. Odotan mielenkiinnolla, kuinka hän kokee kirjan.

Olisiko juhlan aika

Parin päivän ajan olen tunnustellut kirjan aiheuttamia tunteitani. Olen antanut itselleni aikaa enkä ole revitellyt tietoa uudesta kirjastani.

Luin kirjan alusta loppuun. Minua kiusaa viimeistelemättömyys, kustannustoimittajan puute. Koen, että kirja on vieläkin keskeneräinen. On kuitenkin oltava armollinen itselleen: olen tehnyt parhaani. Muutamat henkilöt siskoni ja veljeni lisäksi lukivat käsikirjoituksen. Sain ristiriitaista palautetta, toisilta vain hyväksyntää. Viime kädessä olen itse vastuussa työni tuotoksesta, sehän on selvä.

Valokuvien laatu ei häirinnyt minua niin paljon kuin ensi kerran selatessa. Sen kuitenkin opin, ettei kuvia kannata laittaa liian pieninä. Tulos on huono.

Huomaan, että pikkuhiljaa alan olla ylpeä tuotoksestani. Ehkä rohkenen myös juhlia sitä.

Kolli kotiin

Odotus kihelmöi palleassani, kun lähdin noutamaan kirjapakettia kylämme R-kioskilta. DHL oli sähköpostilla ja tekstiviestillä ilmoittanut toimittaneensa sen sinne toivomukseni mukaan. Kolli oli lähtenyt Saksasta pikana ja oli perillä viikkoa ennen vahvistettua toimitusaikaa. Tässä hetkessä olin kiitollinen, miten hyvin ja nopeasti loppu sujui.

Pitää muistaa kiittää kontaktihenkilöäni ystävällisestä ymmärryksestä ja opastuksesta ja lupauksen täyttymisestä, ajattelin. Hän nimenomaan oli luvannut nopeuttaa toimitusta enkä oikein ollut uskonut, että se oli mahdollista

Kävelen nykyisin mielelläni asioilleni. Punnitsin mielessäni, millainen kolli oli. Eihän 15 kirjaa voi kauhean paljon painaa. Olin aikaisemmin päivällä kävellyt ystäväni kanssa puolentoista tunnin lenkin ja päätin, että se riitti sille päivälle. Lähdin autolla.

Paketti painoi peräti kuusi ja puoli kiloa. Onneksi olin lähtenyt autolla. Päätin juhlia kirjaa kotonani pullakahveilla ja hain viereisestä leipomokahvilasta vaaleanpunaisella sokerilla kuorrutetun munkin. Ilahdutti, että eilinen leivonnainen maksoi vain yhden euron.

Pakettia avatessa jännäsin, ovatko kirjat tulleet ehjinä perille. Kyllä olivat. Laskin, että määrä oli oikein. Otin päällimmäisen kirjan mukaani parvekkeelle, johon olin kattanut kahvit itselleni.

Kirjan kansi ei ollut sellainen kuin alun perin olin halunnut. Se vähän kismitti, mutta ei kauan jaksanut harmittaa. Olin ylpeä, että olin onnistunut tekemään kirjan käsityönä. Tehnyt vuosia taustatyötä, kirjoittanut tekstit, skannannut ja käsitellyt valokuvat, taittanut kirjan.

Valokuvien laatu oli kannessa hyvä. Selasin kirjaa, kuvat eivät näyttäneet yhtä laadukkailta kirjan sivuilla. Mietin, että olikohan sittenkään ollut järkevää käsitellä kuvia vielä wordissä, kun olin tehnyt sitä jo kuvankäsittelyohjelmassa…. Eilen en vielä malttanut alkaa lukea kirjaa. Huomasin kuitenkin, että loppupuolella yhdestä lauseesta puuttui verbi. Täytyi hyväksyä sekin, että kirja ei ollut virheetön.

Kuten edellisenkin kirjan kohdalla mietin, niin olisi kannattanut painattaa ensin yksi kappale, korjata virheet ja teettää loput. Minulla ei ollut siihen aikaa eikä halua.

Ole itsellesi armollinen

Voi, voi. Monen monta vaihetta on ilmennyt edellisen postauksen jälkeen. Tarkastuksesta sain virhelistauksen, enimmäkseen se koski fontteja. Oikein tällainen aloittelijan virhe: en ollut tsekannut, että koko työ on samalla fontilla. Näin voi käydä, kun ei luo Wordiin tyyliä…

Kannen kanssa tuli odottamattomia ongelmia. Pdf ei suostunut laittamaan kannen pohjaväriä koko painatusalueelle. Sitä ei saatu millään korjattua ja lopulta jätin kannen ilman pohjaväriä.

Kaikki muut virheet oli korjattu, mutta fonttivalitukseen ei auttanut mikään… tähän aamuun mennessä paino selvitti, että jotkut välilyönnit aiheuttivat virheilmoituksia. Niitä ei tarvinnut korjata ja kirja on viimeinkin työn alla. HUOH.

On se jännää, miten mieli toimii: pidin kaikkia ongelmia omana vikanani. Petyin syvästi itseeni, etten osannut, etten ollutkaan täydellinen. Mutta: Vanhemmiten tähän on ollut pakko sopeutua ja oppia antamaan anteeksi itselleen.

Tilaussekoilua

Opiston kirjoitusryhmän viimeinen etätunti torstaina laittoi minun kirjaprojektiini vipinää.

Sovimme ryhmän kanssa, että menemme porukalla vielä syömään ja juhlistamaan kahta kurssillamme valmistunutta kirjaa, joiden julkkareita ei ole pidetty koronarajoituksien takia.

Minun kirjani oli valmiina koneella kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin. Ehkä olisi mahdollista saada se painetuksi tapaamiseemme mennessä.

Täytin painotalon tilauslomakkeen netissä ja lähetin käsikirjoituksen. Huomasin paluupostin vahvistuksesta, että haluamani erikoiskoko oli hieman muuttunut. En antanut sen vaikuttaa, koska oli kysymys vain milleistä ja korkeintaan puolesta sentistä.

Selasin vielä lähettämääni kässäriä ja kauhukseni huomasin, että viimeinen sisällysluettelon päivitys oli jäänyt tekemättä. Siitä oli virheilmoitus käsikirjoituksessa, jonka olin jo laittanut menemään. Stressiä… Laitoin heti painoon sähköpostin korjaustarpeesta.

Paino oli jo lähettänyt minulle tiedot kannen mitoista ja aloin muokata aikaisemmin tekemääni kansitiedostoa annettuihin mittoihin, samalla odotin vastausta käsikirjoituksen korjaukseen. Paino ilmoitti, että voin lähettää kässärin uudestaan, vanha on poistettu.

Siinä työskennellessäni ymmärsin, mikä vaikutus väärillä mitoilla oli kirjaan. Tutkin tilaukseni peruutusmahdollisuutta. Työn peruutus maksaisi 15 euroa eikä mainittu, saisinko takaisin jo maksamani tilausmaksun. Stressitaso nousi.

Kirjoitin jälleen sähköpostia ja ihmettelin antamieni mittojen muutosta. Onneksi olin jo alkuvuodesta ollut puhelinyhteydessä painoon ja saanut vahvistuksen, että haluamani erikoiskoko oli mahdollinen. Mainitsin siitä sähköpostissa ja loppuun kirjoitin, että yksi vanha mummo täällä yrittää itsekseen touhuta, ja etten halua englannin kielellä hoitaa asioita.

Olin kuin tulisilla hiilillä. Muutamien piinaavien tuntien jälkeen sain sähköpostivahvistuksen, että he ovat peruuttaneet tilaukseni maksutta ja palauttavat rahani. Samalla he pyysivät tekemään tilaukseni uudelleen haluamillani mitoilla.

Lähetin eilen korjatun käsikirjoituksen. Vastauksessa sain ilmoituksen, että lähetykseni tarkastetaan tänään klo 11 maissa. Onneksi on viikonloppu aikaa työstää kansi oikeisiin mittoihin. Ja minä olen saanut suomenkielellä toimivan henkilön puh.numeron. Materiaalin pitää olla perillä maanantaina klo 13 mennessä.

Nähtäväksi jää, saanko valmiit teokset kirjoitusryhmän kokoontumiseen mennessä… olisi kiva juhlia kirjani julkkareita toisten kanssa.

Kohti romaania

Keskityin isäni tarinaan kuten edellisessä kirjapostauksessani kirjoitin. Faktaa ja fiktiota somassa sovussa omasta mielestäni.

Mutta. Ei siitä tullut kuitenkaan sellaista elämäntarinaa, että voisin painattaa sitä myyntiin. Se ei mennyt läpi veljeni kritiikistä, hän ei hyväksynyt tällaista satukirjaa julkisesti jaettavaksi, vaikka tapahtumista on yli 60 vuotta. Lisäsin valokuvatkin. Käsikirjoitus näyttää hyvältä koneellani.

Ei se sinänsä haittaa, etten voi painattaa kaunista kirjaa kuin meille kolmelle eläkeläiselle. Aloinkin jo työstää tarinasta romaania julkisempaan käyttöön.

Tienhaarassa

Joidenkin kiihkeiden kirjoituspäivien jälkeen olen tullut siihen kohtaan, josta kirjani ”Sairaalan iloiset lapset” alkaa. Kirjoitin kirjani minä -muodossa enkä suoranaisesti voi käyttää niitä tekstejäni isän tarinassa, vaikka kirjoitinkin hänestä aika paljon. Mietin eilen, että toimisiko se, jos vaihtaisin kertojaksi itseni. Tänä aamuna ajattelen selkeästi, että isän tarinassa isän näkökulma toimii sittenkin paremmin.

Tässä kohtaa isäni elämää on jäljellä enää 20 vuotta. Oikeastaan olen aika innostunutkin kirjoittamaan näistä viimeisistä vuosista. Tiedän ainakin kokemuksen pohjalta enemmän kuin tähän saakka kirjoittamistani vuosista, jotka perustuvat dokumentteihin ja valokuviin.

Isä ei varsinaisesti ole kertonut minulle elämästään, hänen elämänsä puhukoon puolestaan.

Välietappi

Eilen opettelin tekemään sisällysluettelon kirjoitelmastani. Siinäpä kuluikin monta tuntia.

Tulostin ja korjasin. Tulostin ja korjasin. Vihdoin sain tyydyttävän version tehdyksi. Sisällysluettelon pituus on kolme ja puoli sivua.

Luettelosta oli helppo päättää ja tulostaa ne parisenkymmentä sivua, jotka vien torstaina kurssikavereideni luettavaksi.

Nyt tajuan, että olisin tarvinnut sisällysluettelon jo silloin, kun lähetin tekstejä serkkuni ja toisen serkkuni tyttären luettaviksi. Heille lähetin 59 sivua käsikirjoituksen alusta. En tajunnut, että sisällysluettelo selkiyttää näin paljon enkä edes ajatellut silloin sen tekemistä. Onneksi se vaaditaan kirjoituskurssille.

Tekstien luettaminen toisilla on osa kirjan saattamista julkaisukuntoon ja se on välietappikin. Olen nyt päässyt siihen kohtaan, jossa en tiedä, jatkanko vai en. Oliko se tässä..

Odotan vielä yhtä kaukolainauskirjaa, josta ehkä lisämausteita kirjaani.

Tietokonekipuilua

Onko älyttömämpää kuin kirjoittaa kännykällä… hmmm. En ole vielä ottanut wordpressiä käyttöön uudella läppärilläni. Niinpä kirjoitan kännykällä.

Tuntuu, että kaikki on vaikeampaa uudella windows kymppi koneella. En ymmärrä sen sielun maailmaa.

Tänään kipuilin Peda.netin kanssa. Uskoin pitkään, että vika on minussa. Sitten huomasin, etten ollutkaan ainoa opiskeluryhmässämme, joka ei saanut sitä toimimaan. Ohjelmassa oli jotain häikkää ja sen ratkaiseminen siirtyi IT-osastolle viikonlopun yli. Harmitti, että puolet päivässä meni ihan hukkaan.

Tilasin kaukolainauksella ”Oli kerran Vuoksenniska” -kirjan. Se tuli yllättävän nopeasti. Aioin tänään hakea sen, mutta alkoi sataa. Huomenna on parempi sää ja kirjasto on auki. Haen siis huomenna. Tarvitsen tuota kirjaa nykyiseen kirjoitustyöhöni. Tarkistan siitä joitakin asioita.

Hyvää perjantai-iltaa!