Hyvää juhannusta!

JUHANNUS ON MEILLÄ HERTTAINEN

Keskikesän juhla oli jo lähellä. Asunto oli siivottu lattiasta kattoon, kesäinen kukkakimppu väritti pirttipöytää, kielot tuoksuivat. Tyyne suunnitteli paistavansa munkit ennen iltajuhlia ja kokkoa. Ilmari luki juhannusjuhlailmoituksia Ylä-Vuoksesta. Oli vuosi 1956.

  • Hei tässä on mielenkiintoinen juttu juhannuksen maakuntajuhlasta. Luenko sinullekin, Ilmari vilkaisi Tyyneä.
  • Lue vaan, Tyyne vastasi. – Vaikka me menemme tietysti parantolan kokolle ja sitten mökille yöksi. Missä se maakuntajuhla pidetään?
  • Se on Ukonniemessä ja näkyy varmaan kokkorannasta.
  • No mitä siinä sanotaan, Tyyne kysyi.

Vuosi vuodelta yhä suurempia yleisömääriä kerääviä Ukonniemen perinteellisiä maakuntajuhlia vietetään tänä vuonna juhannusaattona 22. päivänä Tainionkosken Urheilijoiden järjestämänä. Luonnonkauniin Ukonniemen juhlat alkavat kello 18 ja saamillaan varoilla järjestävä seura lähettää urheilijoitaan Suurkisoihin.

  • Kyllä Korven Honkakin tarvitsisi lisärahoitusta Suurkisoja varten, Tyyne huomautti.
  • On meillä rahoitus jo sovittu, Ilmari sanoi.

Monipuolisesta ohjelmasta mainittakoon tunnettujen imatralaisten näyttelijöiden esittämä Pasi Jääskeläisen kirjoittama hauska laulunäytelmä ”Laivan kannella”, jonka on ohjannut teatterinjohtaja Jussi Inkinen. Lisäksi esittävät sirpaleohjelmaa Unto Komulainen, Leo Lastumäki, Olavi Laaksonen, Paula Suotaala ynnä muut. Tilaisuuden kuuluttajana toimii teatterinjohtaja Inkinen. Puolen yön aikoihin sytytetään valtava kokko roihuamaan.

  • Hei tämä on mielenkiintoista, Ilmari innostui. – Sinne on rakennettu lisälava.
  • Ai jaa, Tyyne totesi. – No kukas siellä soittaa.
  • Kotkalainen Mauri Toivosen orkesteri. Laulusolistista ei sanota mitään, onkohan se Toivonen itse.
  • Varmaankin, Tyyne vastasi.
  • Tässä on vielä loppukaneettina, että sinne pääsee hyvin. Luen vielä tämän sinulle.

Kulkuyhteydet juhlapaikalle ovat hyvät, sillä Lappeenrannasta lähtee kaksi tilattua laivaa poimien reitin varrella halukkaat mukaansa Ukonniemeen ja vie sieltä juhlayleisön takaisin. Samoin lukuisat linja-autot välittävät kauppalan alueella liikennettä juhlapaikalle. On siis syytä pitää mielessä nämä juhlat, jotka tarjoavat kaikenikäisille verrattoman hauskan juhannusaaton.

Jätepuista ja parista vanhasta veneestä oli rakennettu iso kokko Vipelen puoleiselle rannalle. Sinne kerääntyivät terveemmät potilaat ja parantolan henkilökunta juhannusjuhliin. Potilas, jonka nimi oli Kettunen, viritteli haitariaan. Potilasyhdistyksen vajaamiehitetty kuoro kajautti laulun, johon juhannusväki yhtyi:

Juhannus on meillä herttainen, kirkas taivas on sininen.

Pirtti on jo pesty puhtoinen, pihamaakin laastu on.

Koivujen lehvät portailla huiskii, kesän juhlasta pihlaat kuiskii,

Metsiköstä kielot kannettiin, sinikukat huoneisiin.

Naiset olivat pukeutuneet kesäisiin leninkeihin ja miehet vaaleisiin pukuihin. Viipyillen he kuljeskelivat rannalla ja keskustelivat ryhmissä, välillä kuului naurun remahduksia. Isommat pojat heittelivät polvihousuissaan voileipiä tyynelle järvelle. Tytöt heittivät kengät ja polvisukat rannalle, käärivät hameiden helmat alushousujen kuminauhalahkeisiin ja kahlasivat keräämään lumpeita ja ulpukoita. Kaikkein pienimmät olivat äitien helmoissa. Juhlan ainoa virallinen ohjelma oli kokko, kaikki odottivat sen sytytystä. Kirkas pullo siirtyi metsän reunan kumpareella istuvien miesten käsistä toiseen.

Oikealla Ukoskan tanssilava ja sen edessä lautalle rakennettu kokko näkyivät kirkkaina ilta-auringon valossa. Puiset keskimoottoriveneet puksuttelivat jonossa kohti lavaa. Veneiden hankaimiin oli tungettu koivunoksia koristeiksi ja joidenkin perässä liehui Suomen lippu. Iloinen nauru raikui järven pintaa sen hetken, kun vene oli kokolle tulleiden kohdalla. Lapset vilkuttivat veneille.

  • Hei, niemen takaa tulee höyrylaiva, Masa näytti sormella.

Kaikki kääntyivät katsomaan Lepakon niemeen.

  • Sieltä tulee toinenkin, joku huomasi.

Nauru ja laulu kaikuivat jo kaukaa. Lapset juoksivat rantaa pitkin laivoja vastaan ja niiden kanssa yhtä matkaa takaisin kokolle. Piipuista nouseva höyry hajosi kirkkaaseen ilmaan. Kokonaiset ohuehkot koivupuut koristivat alusten keulaa, kummankin takana liehui Suomen lippu. Haitarin kaihoisa ääni soi sekä laivoilla että rannassa. Kapteenit tuuttasivat äänitorvea, kun tulivat kohdalle. Rannalla olijat vilkuttivat molemmilla käsillä ohimeneville höyrylaivoille. Vaaleisiin asuihin pukeutuneet hymyilevät ihmiset vilkuttivat takaisin. Hyvää juhannusta -huudot kaikuivat puolin ja toisin. Ukonniemeä lähestyessään laivat tuuttasivat uudelleen.

Läntisellä taivaalla oli hentoa punerrusta. Tänä yönä ei tulisi pimeää. Vastapäisellä rannalla, Lammassaaren kärjessä, syttyi jo tuli. Ukoskan rannan korkea kokko sytytettäisiin vasta puolen yön aikaan. Lavalta kiiri tanssiin kutsuva musiikki. Pirjo huomasi isän kaihoisan katseen, kun tämä vilkuili lavan suuntaan.

Kymmenen maissa Pirjon isä ja talon autonkuljettaja lähestyivät kokkoa määrätietoisin askelin. Kummallakin oli tulitikkuaski kädessään. Kokon alareunaan oli tungettu isoja tuohia ja miehillä oli käsissään pienempiä. Pian liekki alkoi lepattaa alareunassa. Eikä aikaakaan, kun tuli kohosi kuivia rankoja ylös saakka. Rannalla olijoiden kasvot punertuivat ja silmistä loisti liekkien leikki.

Jälkeenpäin talonmiehen perhe käveli maamökille hevoshaan poikki kukkivien tuomien ja pihlajien alta. Siellä he jatkoivat omaa juhlaansa. Suomen lippu lepäsi tyynessä illassa salkoa pitkin. Mansikat kukkivat, sireenit ja ruusut tuoksuivat huumaavasti. Mustarastas liversi kaihoisasti. Mökin oven molemmin puolin Ilmari oli pystyttänyt koivut, Tyyne oli kattanut lasit ja omenahillomunkit mökin verannalle. Ilmari availi Mannerin limonaditehtaalta hakemiaan makeita juomia ja Tyyne kaatoi kuohuvaa juomaa jokaiselle lasiin. Kun oli herkuteltu, lapset menivät hiljaisina ja väsyneinä nukkumaan. Pirjo katseli vielä hetken mökin ikkunassa, kuinka isä ja äiti istuivat vierekkäin puutarhakeinussa juttelemassa.

 

KANOJEN HOITOA

Menin äidin perässä kanalaan. Puhtaiden purujen tuoksussa tuli heti turvallinen olo. Roikkalamppu antoi keskelle huonetta kellertävän valokeilan ja lämmitti muuten ulkoilman kanssa saman lämpöistä tilaa. Purujen peittämällä lattialla piti liikkua hitaasti, etteivät kanat säikähtäneet. Takaikkunan edessä olevalla orrella istui neljä lintua pörheänä. Yksi kana lennähti pesästä lattialle ja yksi oli menossa luukusta ulos kotkottaen. Työnsin käteni pesään ja hamusin ympäri.

  • Äiti katso, täällä on muna! Tämä on ihan lämmin ja ihana.

Pidin löytöä nyrkissäni, jota raotin vähän äidille.

  • Kana on tainnut ihan äsken munia sen, äiti sanoi. – Laitapa se tuohon koriin varovaisesti.

Koitin toista pesää.

  • Täällä on kaksi munaa.
  • Annapa äidille toinen.

Äiti kävi läpi ylärivin pesät ja minä alarivin. Saimme kokonaisen pajukorillisen munia. Kurkistelin kanojen luukusta ulos tarhaan sillä aikaa, kun äiti siivosi puruja. Kanat kuljeskelivat pihamaalla ja joku lähti tulemaan rappuja ylös. Niillä oli ihan omat pienet rappuset.

  • Mennään käymään kaivolla, äiti sanoi. – Haetaan kanoille vettä.

Kaivon päällä oli kolmion mallinen pikkuinen punainen talo. Äiti aukaisi haan, joka oli niin ylhäällä, että en ylettänyt siihen.

  • Tätä luukkua et saa koskaan avata yksin. Muistathan, miten kävi sille amerikkalaiselle tytölle, joka putosi kaivoon.
  • Sitä ei saatu pois ja se kuoli, vastasin.

Äiti oli näyttänyt minulle lehtiartikkelin ja tyttö oli minun kokoiseni. Isä leikkasi jutun lehdestä ja laittoi sen syntymäkirjani väliin. Halusin katsoa kuvaa aina uudelleen.

  • Tulepa katsomaan, kuinka syvä kaivo on.

Äiti piti minusta kiinni ja kurkistimme yhdessä alas.

  • En minä näe mitään, sanoin. – Siellä on ihan pimeää.
  • Nouse vähän suoremmaksi ja kurkistetaan uudelleen.

Silloin kaukana pohjalla veden pinta välähti.

  • Tuolta ei voisi ikinä päästä pois, sanoin.
  • Niinhän se on. Menepä vähän kauemmaksi, äiti nostaa vettä.

Hän otti kädellään kannen ulkopuolella olevasta kahvasta ja piti siitä kiinni, kun pudotti talon sisällä olevan hopean värisen ämpärin kaivoon. Veden loiskaus kuului himmeänä ja kaukaisena. Äiti veivasi kahvaa hitaasti ja laski vettä täynnä olevan ämpärin maahan.

  • Pidä kiinni punaisesta ämpäristä, kaadan siihen vettä.

Kävimme täyttämässä kanojen juoma-astiat tarhassa ja sain heitellä kauran jyviä maahan. Äiti haravoi lintujen kakat sieväksi keoksi haapojen juurelle. Kukko tepasteli ylväänä pihan perällä ja vahti vaimojaan, jotka nostelivat hauskasti ryppyisiä kananjalkojaan samalla, kun kaula meni eteen ja taakse.

Myöhemmin kesällä isä katkaisi kirveellä kanan kaulan. Pää putosi pölkyltä ja lintu lensi muutaman metrin ilmassa ilman päätä. Keräsin vihkon väliin niitä ihanan pehmeitä höyheniä, jotka lennähtelivät lattialle, kun äiti nylki kanan sormillaan.

Milli, Vili Väkkärä ja Pässi

Isä on kirjoittanut syntymäkirjaani, että puolentoista vuoden vanhana minulla oli killin poikanen, ”mutta mitä myrkkyä se lieneekään syönyt kun kuoli.” Olin itkenyt kovasti sen kuolemaa, ja muistin vielä kolmen vanhana sanoa: ”Minulla oli yhden kerran killi, mutta se söi myrkkyä ja kuoli, sen nimi oli Mille.” Tuolloin vielä uskoin satuihin.

Muitakin kissoja minulla on ollut. Yhdeksänvuotiaana oli toinen Mille, joka kuoli rotanmyrkkyyn ja vielä isompana Rolle, joka joutui ammutuksi. Kissoilla ei ollut elämisen mahdollisuuksia sairaalaympäristössä eikä varsinkaan meillä. Isä oli metsämies eikä äitikään kotieläimistä välittänyt. Varmaankin sairaalassa oli 1940-luvun loppupuolella rotanmyrkkyloukkuja, mutta näin seitsemänkymppisenä olen sitä mieltä, että kohtalon sormea heilutti isäni äitini säestyksellä.

Kun olin kolmen vanha, meillä oli pässi ja vasikka. Vasikan nimi oli Vili Väkkärä, pässi oli vain Pässi. Ne asustelivat maamökillä. Vasikan liha oli varmaan hyvää, lehmäksi saakka Vili Väkkärä ei kasvanut. Syötiinköhän pässi, siitä ei ole merkintää. Vuonna 1948 ollessani kolmen vanha, Pässi pääsi hengestään tai ainakin sarvistaan. Siitä minulla on muistona pässin sarvi. Perinnetiedon mukaan pässi on kerran pukannut minua, valokuvassa pidän sitä rohkeasti sarvesta kiinni lapaset kädessä.passi-ja-pirjo

Pässi, Vili Väkkärä ja myöhemmin kanat asustelivat isän ja äidin vuonna 1947 hankkimalla maapalstalla, joka sai nimekseen Kaunola ja jota myöhemmin on kutsuttu maamökiksi. Minä kutsuin itseäni mökin isännäksi ja isäntää muistutankin enemmän kuin emäntää mökin varhaisissa kuvissa.

Pässin sarvi on palvellut naulakkona.  sarvi

Vuonna 1948 otetussa artikkelikuvassa laitimmaisina ovat äiti ja isä. Lisäksi kuvassa ovat eno ja hänen vaimonsa.

Odottamaton tunne: PELKO

Mökin seinässä lukee isoilla kirjaimilla M U R D E R peilikuvana. Käännähdän nopeasti. Toisella seinällä on sama sana oikein päin, sen alle on piirretty tippuvia veripisaroita. Hellan kansi, arina ja luukut on viety, pesässä vain tuhkat. Kaikki on kelvannut, olisitte vieneet tuhkatkin! Ikkunalasi on säpäleinä lattialla. Sähkömittari roikkuu, ei ole irronnut.

Olen kevätkäynnillä maamökillä. Me sisarukset emme ole äidin kuoleman jälkeen jaksaneet Kaunolasta huolehtia. Kanalarakennus on jo lahonnut ja tämä pikkumökkikin on huonossa kunnossa. Hirsissä asuu kuoriaisia, iso pihlaja on kaatunut mökin päälle ja kattotiiliä on pudonnut. Mutta viinimarjapensaat tuovat satoa. Niitä olen käynyt poimimassa vuosittain. Satoa olen saanut etenkin sen jälkeen, kun varkaat jättivät pensaat rauhaan.

Tuberkuloosiparantolan ja mielisairaalan välisessä maastossa sijainneen tilan isä ja äiti ostivat 1940-luvulla, nykyään ei kumpaakaan erityissairaalaa enää ole olemassakaan. Maamökiksi sitä on kutsuttu siitä lähtien, kun vanhemmat hankkivat saarimökin 1960-luvulla.

Lapsuuden huolettomat ja ihanat kesäpäivät vietimme Kaunolassa eli maamökillä, jossa aurinko paistoi aina ja jos ei paistanut, niin kotiin oli lyhyt matka. Vain kipaisumatka metsän läpi vaarin tekemää polkua parantolalle, jossa asuimme. Mökillä oli turvallista ja hyvä olla koko perheen kesken. Äidin mansikkamaassa kasvoi makeita mansikoita ja kukkapenkeissä tuoksuivat kielot, narsissit ja iirikset sekä pellon laidassa sireenit. Ison omenapuun kukkahuntu oli isän jokakeväinen ylpeyden aihe. Leikkimökki, hiekkalaatikko, keinut. Se oli huoletonta onnen aikaa 1950-luvulla.

Oli isän kuoleman jälkeinen kesä 1966. Hänet oli haudattu pääsiäisenä. Olin 20-vuotias, sisko 16 ja veli 14. Äiti oli jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi.

Olin tullut pyörällä mökille. Aistini valpastuivat, kun portit olivat auki ja aittojen ovet selällään. Pysähdyin kuuntelemaan, silmäni pälyilivät levottomina. Näin samassa hetkessä kaiken: Hirventaljan tantereella, siihen lyödyt puukot ja kirveet, omenapuun oksilla talvivaatteet, posliininsirpaleet maassa, kattilat ja pannut viinimarjapensaissa. Käännyin rinta takoen takaisin ja poljin parantolalle. Tiesin, että äiti oli kotona.

Äiti soitti poliisille. Piti mennä arvioimaan tuhotyöt ja tehdä rikosilmoitus. ”Emme me sinne lähde ajamaan. Käykää arvioimassa tilanne ja soitelkaa takaisin.”

Kävelimme metsän läpi mökille peräkanaa, äiti ja kolme lasta. Äiti näytti etusormellaan, että hiljaa pitää olla. Äiti kurkisti varovaisesti yhteen aittaan ulkopuolella seisten. Siellä ei ollut mitään paikoillaan, matot olivat märkiä ja haju pistävä. Toisessa aitassa roikkui hirtetty nukke. Lakanoiden suikaleita lattioilla. Henkäisimme, mutta emme päästäneet ääntäkään. Kanalan ikkunat oli rikottu, mutta ovi oli suljettu ja ehjä. Kurkistelimme ikkunoista. Kaapit olivat auki, tavarat heitelty ympäri lattiaa. Lattialla tuprusi valkoista jauhoa. Seinissä näkyi punaisia viivoja. Muodostin huulillani sanan ”verta”.

Hiivimme hitaasti ja äänettömästi kaivolle. Kaivon kansi oli auki. Kurkkuani kuristi. Äidillä oli kädessä tuohikoppa ja siinä pieni partiokirves. Minä olin hänen perässään ja pienemmät vähän kauempana. Äiti kurkisti kaivoon. Hän viittasi minua katsomaan. Sydämeni alkoi takoa kuin tulisi kurkusta ulos. Meni tovi ennen kuin silmät tottuivat syvän kaivon pimeyteen. Näin siellä isän tekemiä puutarhatuoleja. Ne oli kuorrutettu valkoisella jauholla. Emme voineet puhua mitään.

Hiivimme kohti viimeistä rakennusta, pikkumökkiä. Se näytti koskemattomalta. Ikkunat olivat ehjät, kukkaverhot peittivät ne ja ovi oli kiinni. Kuului pieni hiljainen narahdus verannan laudalta, kun äiti astui sille. Painoin kädet suulleni ja vilkaisin sisaruksia. He seisoivat niityn laidassa käsi kädessä ja nyyhkivät. Laitoin etusormen suuni eteen, kipristin kulmiani ja he hiljenivät. Päässä kohisi ja tykytti, kun äiti veti oven auki. Hänellä oli pikkukirves kädessään. ”No niin, siellähän sinä olet”, hän sanoi kynnyksellä ja meni sisään. Menin äidin perässä pikkueteiseen ja näin lattialla makaavan alastoman miehen. Hän täytti koko pienen mökin lattian. Äiti kumartui ja kosketti miestä kädellään. ”Kuollut tämä on, vaikka vielä lämmin.”

Lähdimme juoksemaan parantolalle. ”Ei ole enää kiire”, sanoi äiti. Kävelimme kotiin. Äiti soitti Joutsenon poliisille. ”Ilmoitin aikaisemmin mökillä tehdystä tihutyöstä.” ”Aivan. Oletteko käyneet tarkastamassa vauriot ?” ”Ilmoitan nyt, että siellä on ruumis. Kuollut mies mökissä.” ”Jaahas, jaahas. Partioauto lähtee heti sinne.”

 

 

Kaunola

Etsin vanhaa kärrytietä maamökille eli Kaunolaan. Lapsuudessani se kulki kaatopaikan ohi, sujahti sitten koivu- ja pihlajametsikköön. Oikealla tuoksuivat silloin tuomet. Tie meni apinapuun ja kesäniityn ohi. Ennen vanhaan niityllä käyskentelivät mielisairaalan maatilan lehmät. Niityn takana oli Vipelenranta. Vipelellä asui kavereita: Marja, Kaarina ja Iiris. Juoksimme niityn yli toistemme luokse leikkimään. Kerran palasin kipaisumatkalta itkien, kun olin kaatunut haisevaan liukumiinaan eli lehmän kakkakasaan.

Kärrytie oli olemassa vielä kauan aikaa sen jälkeen kun Kaunolan käyttö alkoi pikkuhiljaa loppua ja saarimökki sai kaiken huomion. Maamökki ei muutenkaan ollut enää sellainen kuin silloin, kun vietimme siellä kesiä. Parantolan kaatopaikkaa en enää löytänyt. Tienoot oli myllätty uutta komeaa loma-asutusta varten.

Pienen pätkän kärrytien pohjaa löysin mustikanvarpujen välistä portin läheltä. Tuumailin, että kulkutien voisi varmaan kohtuullisella vaivalla raivata näkyviin. Tien paikka oli kuitenkin uuteen kaavaan piirretty eri kohtaan. Ei portille, vaan tontin yläkulmaan. Sinne oli myös vedetty vesi- ja viemärijohdot.

Portti narahti, jätin sen raolleen ja astuin muutaman askeleen ruohikkoon. Ennen niin komean puun naavoittuneilla oksilla näkyi joitakin ruppuisia omenoita, se oli talvilaatua. Muistin sen isona ja valkokukkaisena. Puu oli satoisa, isä hoiti sitä hyvin. Käärin äidin kanssa omenoita sanomalehtipaperiin. Ne laitettiin laatikkoon ja vietiin kellariin. Myöhään talvella ne olivat keltaisia, tuoksuvia ja hyvän makuisia. Omenapuun takana kasvoi violetteja makeantuoksuisia sireenejä.

Aluksi kanalarakennuksessa oli oikeasti kanoja. Kun kanat hävitettiin, isä teki matalasta talosta asuttavan. Hän rakensi kerrossängyt ja maalasi seinät valkoisiksi. Usko-eno muurasi punatiilisen takan. Niitylle päin olevan ikkunan edessä oli tiskipöytä, takaseinällä olevan ikkunan edessä nahkasohva. Nurkassa oli palkintokaappi ja ketun karva häntä alaspäin. Nyt kanala oli enää kasa lautoja, joiden päälle oli kaatunut sähköpylväs. Nahkasohvasta oli näkyvissä hädin tuskin tunnistettava runko.

Saunaksi aiottu pikkumökki ei koskaan toiminut siinä tarkoituksessa. Kamarissa oli pieni hella. Sen vasemmalla puolella oli lokero, jossa pidettiin polttopuita. Löylyhuoneeksi aiottuun tilaan isä oli rakentanut sängyn. Pikkumökissä oli soma veranta, jolla oli kiva istuskella kahvilla. Äiti sisusti mökin sieväksi, oli kevyet kesäverhot, pitsiliinoja ja pöydällä tuoksuvia kieloja, tuomia tai sireeneitä.

– Olisihan se ollut mukavaa, kun siinä olisi ollut sauna, huokasin ääneen. Rakennus oli vielä pystyssä, vaikka sen päälle oli romahtanut iso pihlaja. Koristeelliset kattotiilet olivat vielä paikoillaan. Eikä mökissä ollut kosteusvaurioita.

Äidillä oli mansikkamaa pikkumökin edessä, kanalan seinän vieressä. Ne mansikat olivat makoisia. Isä oli istuttanut sinisiä iiriksiä kanalan nurkalle. Äiti tuhahteli aina ne nähdessään. Ja lopulta ne hävitettiin. Tarina kertoo, että isällä oli joskus ollut Iiris-niminen heila eikä äiti voinut sen takia sietää sen nimisiä kukkiakaan. Puutarhakielot olivat äidin ylpeys, niiden kukat olivatkin tosi isoja ja imelälle tuoksuvia. Lemmikit loistivat sinisenä mattona ja joukossa oli keltaisia kulleroita. Mökin runsaita kivetyksiä koristivat punaiset leimut.

Pienet kiviportaat veivät kielopenkin vierestä seuraavalle tasanteelle. Koivujen alla oli isän rakentamat puutarhakeinu, pöytä ja kesätuolit. Myöhemmin pöytälevyksi tuli Heinon kiviliikkeen päältä sileäksi hiottu graniittilevy. Siellä se nytkin nökötti koivua vasten. Keinusta ja tuoleista ei ollut jäljellä mitään.