Kaamoksen loppu

Herään kaamosmasennuksesta kevääseen. Aurinko paistaa, taivas on sininen, lintujen liverrykset ilahduttavat erityisesti. Huomaan, että olen saanut ihan uutta puhtia ja olemisen iloa. En stressaa kirjoituksiani, kun kirjoittelen muitakin tekstejä kuin tuota varsinaista työtä. Olenkohan niistä jo postannut…. Työväenopiston ryhmässä päätimme koota nuoruusantologian. Toisessa opistossa osallistun joululehden tekoon. Lisäksi yritän runoilla ainakin kerran kuukaudessa.

Ihan pieniä ituja nousee jo siivouksenkin suuntaan, hyvänä mallina 1.3. aloittamani tavaroiden hävitys. Ensimmäisenä päivänä yksi tarpeeton tavara, toisena kaksi jne.

Se, että jaksan kiinnostua käsitöistäkin, on selvä merkki piristymisestä. Neulon toista lasten sormikasta, ensimmäinen on lankojen päättelyä vailla. Kunhan nämä ovat valmiit, aloitan jotain vauvajuttuja…

20.2.2019

Sain vaivattomasti unen päästä kiinni viime yönä ja nukuin yli yhdeksään. Tänään on tuullut pohjoisesta niin kylmästi, ettei ole tehnyt mieli ulos ollenkaan, varsinkin kun tiet ovat peilijäätä.

Käsitöiden teko on kutkutellut sormiani jo jonkun aikaa. Varsinkin sen jälkeen, kun sain tietää tulevani isomummoksi jo toisen kerran. Olen hakenut vanhoista käsityölehdistäni mielenkiintoisia malleja ja vihdoin yhtenä iltana löysinkin. Samalla huomasin sormikkaiden ”kädestä pitäen” neulontaohjeet. En ole tehnyt aikaisemmin sormikkaita ja jemmasin ohjeen. Vauvan vaatteiden lankaostoksille minun pitäisi mennä toiselle puolelle kaupunkia eikä se oikein nyt huvita. Kaivelin kuitenkin jälleen kerran lankavarastojani ja löysin sormikkaisiin sopivia lankoja. Samalla huomasin bambulankasäkin, joka on ollut hyllyni perällä jo useampia vuosia. Taidankin kokeilla vauvan nuttua, pöksyjä yms. siitä bambulangasta.

Oikean käden sormikkaan aloituskerrokset ovat jo puikoilla.

Sain pimeimmän ajan sujumaan kirjan parissa

Otin eilen käsityön esiin pitkästä aikaa. Mandala Madnessin toinen peitto on ollut kohta vuoden tekeillä. Mutta sillä ei olekaan deadlinea. Teen kun kerkiän. Eilen kerkesin. Muutama pitkä kerros vielä ja sitten se on valmis. Teen sen neliöksi, edellinen on ympyrä. Pitäneeköhän aloittaa vielä kolmaskin? Lankoja olisi kyllä. Vai tekisinkö välillä tumppuja ja sukkia.

On tämä eläkeläisen elämä oikeastaan aika ihanaa. Jos jotain et saa tehtyä tänään, voit tehdä sen toisena päivänä. Ainoa este on oma mieli. Asioiden on annettava olla, ei niistä kannata stressaantua. Se ei kyllä ole helppoa, kun on sellainen tekeväinen ihminen – ollut ainakin.

Nyt pää humisee, korvat soi ja limaa nousee. Lepopäivä siis tämäkin.

Sain pimeimmän ajan sujumaan kirjan parissa. Se oli kaamokseni pelastus. En minä päivän valoa tarvitse kirjoittaessa enkä kirjoittaessa ajattele, onko päivä pimeä vai valoisa. Uloslähtö ei stressaa hippuakaan, kun on hämärää, sumuista, ja pimeää.

Maanantaiaamu

Kello on puoli yhdeksän. On harmaata ja pimeää. Sadepisaroita ikkunassa. Nautin niin paljon kotona olemisesta, etten lähde mihinkään ylimääräiseen. Sunnuntaipäivät olen pyhittänyt laiskuudelle. Eilinen päivä sujui Skypessä, käsitöitä tehden, Jari Tervon Matriarkkaa lukien ja telkkaria katsoen. Kaikkia erikseen, ei yhtä aikaa. Paitsi, että aloitin neulontatyön, jota pystyn tekemään myös tv:tä katsoessa.

Tänään on pakko lähteä liikkeelle, on kirjastolainojen viimeinen palautuspäivä. Samalla poikkean parilla liikuntatunnilla. Kokeilen, miten kroppa kestää. Jos lisäksi kävelen sinne, niin saan liikuntaa monen päivän edestä.

Lopputarkastuksessa sain hyvät arviot kuntoutumisesta. Leikatun puolen lonkan pieniä lihaksia pitää herätellä ja kuntouttaa. Simpukkaliike onnistuu vain sentin tai kaksi, toisella puolella ei ole mitään vaikeutta nostaa reittä ylös saakka. Coxasta sain Netissä olevan harjoitusohjelman kotona kuntoutumiseen. En ole vielä avannut sitä mutta enhän ole ollut kotonakaan kuin eilisen päivän.

Talvirenkaiden vaihtoaika on huomenna. Aion soittaa myös influenssarokotusajan! Tänä aamuna heräsin taas flunssaisena, vaikka jo muutamana päivänä olen ollut terveempi. Juu, tiedän, ettei flunssassa saa rehkiä… mutta menot on ip. Jospa tää aamutunne menee ohi.

Harmaus ja pimeys eivät ole helpottaneet.

 

Aamupala parvekkeella

Olen onnellinen asuessani kattojen tasalla kuudennessa kerroksessa. Ensimmäisen kerran kolmenkymmenenkuuden vuoden aikana olen huomannut, että täältä näkyy auringonlaskut. Aamuruskot olen tiennyt ja niitä kuvannutkin, mutta en niitäkään näin koillisesta. Kun yö oli lyhimmillään, auringon lasku ja nousu olivat hyvin lähellä toisiaan. Aurinko laski naapurikerrostalon vasemmalle kulmalle ja se nousi saman talon oikealta kulmalta. Tätä en ollut ennen kokenut. Juhannuksiani en ole kaupungissa viettänyt. Olen tottunut olemaan Keskikesän juhlassa veden äärellä, Saimaalla tai Näsijärvellä, siksi en ole tuota taivaan näytelmää täältä kuvannut ennen.

Ihmisen mieli on joustava. Se näköjään sopeutuu uusiin tilanteisiin vanhanakin. Köpöttelen tässä kotona, istun virkkaamassa päivät. Jalkapallo-otteluitakin olen alkanut seurata. Kirjoittamiseen saakka mieli ei yllä. Onneksi on tuo virkkaus ja etenkin Mandala Madness. Ruokia valmistan kellarin ja kaappien varastoista, niin että kaupassa käynnitkin ovat aika harvassa. Siivoa en, sen aika tulee joskus myöhemmin.

Odotan.

ENTÄ NYT?

En tehdessäni ymmärtänytkään, kuinka suuren ponnistuksen tein riemuylioppilasjuhlan kanssa. Yhtä tyhjä on takkini kuin kirjan valmistuttua. Tunne on kuin pienten lasten äidillä, kun yht’äkkiä saakin nukkua kokonaiset yöt. Väsymys ei tunnu yöheräilevää lasta hoitaessa, vaan jälkiviiveellä.

Vähitellen alan saada energiaani takaisin. Olen jo leiponut ja pessyt pyykkiä. Talon kevättalkootkin vedin. Odotan mökille lähtöä, sen aika on ensi viikkoisen ruusukahvi – tilaisuuden jälkeen. Mökillä odottaa siivousprojekti. Siellä voin tehdä omaan tahtiini. Yksin olo tuo myös helpotusta.

Joskus harrastin ristipistoja (kuva). Ne olivat minulle hyvin mieluisia kuten monet muutkin erilaiset käsityöt. Nyt en pysty tarttumaan pienimpäänkään käsityöhön. Pienen tytön villatakin osat ovat valmiit, yhdistämiseen ja viimeistelyyn en saa motivoitua itseäni. Kohta se ei enää edes mahtuisi Aislalle. Isoäidin neliöitä on tekeillä, ainakaan puoleentoista kuukauteen en ole niihin tarttunut.

Oi mikä ihana tuoksu tuleekaan liinavaatteisiin, kun ne saavat liehua raikkaassa tuulessa.