Helsingin olympialaiset

Miten hän saattoi unohtaa minut kotiin, vaikka lupasi stadiontornin juurella kaksi vuotta sitten, että pääsen mukaan.

Onneksi isi nyt muisti. Posti on tuonut Paavo Nurmi -kortin ”Olisi sinunkin pitänyt olla täällä mukana”. Odotan joka päivä, että hän hakee minut. Olen 7-vuotias. Kirjoitan kirjeen ja kysyn, milloin hän tulee hakemaan. Vastaus tulee neljän päivän päästä stadion-kortilla. Isi kiittää kirjeestä, mutta ei mainitse sanallakaan, että tulisi hakemaan.

Mökötän, kun isi tulee kotiin olympialaisista. Runsaat tuliaiset lieventävät pettymystäni. Etenkin valkoinen huivi, jonka isi antaa minulle. Levitän huivin lattialle ja katson kuvia. Siinä on punapohjaisia leijonavaakunoita, stadiontornin kuvia ja osallistujamaiden värikkäitä lippuja.

Kuulen, kun isi naureskelee tuttavaperheen miehelle, että stadionin katsomossa hänestä seuraavalla penkkirivillä istui venäläisiä naisia, eikä niillä ollut alushousuja hameen alla. Ihmettelen, miten isi on sellaisenkin huomannut.

Otteita kirjastani Sairaalan iloiset lapset (2018)

7.7.  77 vuotta

Heräsin liian aikaisin, olisin halunnut nukkua pidempään, mutta unta ei riittänyt. Ehkä valo vaikutti. Olen kesän tultua nukkunut välillä aamutunnit lentokoneessa käyttämäni silmälaput silmillä. Toisaalta pidän varhaisista aamuista, koska silloin päivässäni on enemmän tunteja.

Laitoin kahvin tippumaan ja koiran kuppiin muruja. Käärin hiukseni papiljoteille. Niiden vaikutus on hyvin lyhyt, koska en halua käyttää hiuslakkaa. Hyvä jos päivän pysyvät pehmeämpinä kuin suoraan pesun jäljiltä.

Pyöräytin italialaisen silkkihuivin papiljottien päälle. Isäni on tuonut Isola Di Capri -huivin Rooman olympialaisista. Huivilla on ikää yli 60 vuotta eikä se ole lainkaan kärsinyt tästä kohtelusta. Huivi päässä tein pitkän lenkin Pepin kanssa ja totesin sään hyvin viileäksi.

Asuvalintaan varasin yhden tunnin. Kokeilin kaikenlaista. Hylkäsin kesäisemmät vaatteet vaihtelevan ja viileän sään takia, sadettakin oli luvattu. Kävellessäni ratikkapysäkille huomasin, että olin unohtanut sateenvarjon kotiin. En enää viitsinyt kääntyä.

Kuvasin Tampereen Keskustorin ihanaakin ihanammat kukka-asetelmat.

Tapasin Maikin ja Pertin Plevnan elokuvateatterin aulassa. Ihmettelin, kun ainuttakaan mainosta tästä leffasta ei näkynyt seinillä. Olisin halunnut ottaa kuvan päivitystä varten. Päivämme kohokohdaksi olin valinnut Elvis-elokuvan. Olin ostanut liput etukäteen kännykällä ja kännyssä ne myös näytettiin ovimiehelle. Ihmeellistä tämä nykyaika, ei tarvita paperitulostetta lainkaan.

Leffa kosketti, antoi meille uusia ajatuksia idolimme elämästä ja kohtalosta, jonka ajattelimme tuntevamme perinjuurin. Leffa pureutui Elviksen elämään syvällisemmin ja monipuolisemmin kuin olimme tietäneet ennestään. Näyttelijäsuoritukset olivat erinomaisia. Oliko Tom Hanks todella lihottanut itsensä? Pertti oli sitä mieltä, että se oli silmänkääntötemppu, meikkauksilla ja toppauksilla toteutettu. Elvistä esittänyt mies (nimettömämpi ilmeisesti, ainakin ennestään tuntematon minulle) oli erittäin uskottava roolissaan. Me uskoimme häneen. Me uskoimme Elvikseen. Saimme olla mukana upeissa konserteissa. Teimme myös Amerikan matkan ja vihdoinkin pääsimme Gracelandiin.

Oli alkanut sataa, kun tulimme ulos. Vastapäisen Finlaysonin oven takaa löysimme italialaisen ravintolan. Pizzoja syödessä kertasimme elokuvaa ja muistelimme, missä olimme silloin, kun tieto Elviksen kuolemasta tavoitti. Muistelimme muitakin katastrofeja. Diana, World Trade Center, Estonia.

Elokuussa 1977 olin ryhmätyökurssilla Hattulan kartanon päärakennuksessa. Istuimme auringonpaisteisella nurmikolla lounasta sulattelemassa. Kurssin vetäjä Ritu astui sisältä portaille ja huusi tullessaan ”Elvis on kuollut”.

TOIVUMMEKO

Kuinka monta sukupolvea pitää mennä ennenkuin niin suuren kuilun yli voi ojentaa kätensä kuin veli veljelle. Toivummeko ikinä?

Olin jo aikaisemmin lukenut Heidi Köngäksen Sandran. Nyt kuuntelin sen äänikirjana. Kansalaissodan tapahtumat porautuivat korvistani syvemmälle sieluuni kuin lukiessa. Samoista asioista ovat kirjoittaneet toisetkin. Mieleeni tulevat lukukokemuksina Väinö Linna ja Anneli Kanto.

Aivan käsittämättömiä julmuuksia ihmiset ovat tehneet toisilleen. Eikö tämä sama toistu myöhemmissäkin isoissa sodissa. Kauhea järjetön viha ja pelko toista ihmistä tai ihmisryhmiä kohtaan.

Aina, aina ja aina… eikö se lopu koskaan. Kuinka tästä voi toipua? Kuinka voi ojentaa kätensä toista kohti lempeästi ja ymmärtävästi näkemättä vihollista.

Väliaika

Täytyy vähän avautua. Olen joutunut solmukohtaan kirjoitustyöni kanssa. Tulostin tähän mennessä koneelle kirjoittamani materiaalin. Eilen aloitin noin sadan sivun järjestämisen ja tästä on jatkettava vielä tarkempiin kokonaisuuksiin. Silloin ehkä saan selville, onko minulla tarpeeksi taustatietoa niistä asioista, joista haluan kirjoittaa. Tämä materiaali yltää kesään 1939 ja se alkaa jostain 1800-luvun puolivälistä.

Pääasiallinen tarkoitukseni on kirjoittaa vanhemmistani, heidän tapaamisestaan ja yhteisestä elämästään. Halusin kirjaan lisätietoa heidän lähtökohdistaan ja päätin alkaa selvittää heidän sukutaustojaan. Siihen minulle eivät riittäneet pelkät sukukirjojen vuosiluvut. En ole sukututkija, joten etsiminen on ollut omanlaistaan hakuammuntaa. Kirjoitusprosessin aikana mieleeni on noussut kysymyksiä, joihin olen yrittänyt etsiä vastauksia erilaisista tietolähteistä. Aukkoja täyttelen kirjailijan vapaudella, omalla mielikuvituksellani.

Kuinka tästä eteenpäin. Aion pilkkoa tekstini pienemmiksi palasiksi, ehkä ihan konkreettisesti leikkaa/liimaa tekniikalla ja mietiskellä sitä kautta, onko yksityiskohtia ja tietoa tarpeeksi ja miten pitäisi edetä näistä vanhoista ajoista kohti vanhempieni yhteistä elämää.

Taidan olla museokamaa

Löysin vanhan raameihin laitetun valokuvan, joka oli liimautunut keskeltään lasiin. Kiertävä valokuvaaja on tallentanut äitini lapsuuden perheen 1920 -luvulla. Teetin kopiot sisaruksilleni ja serkuilleni. Annoin kuvan veljelleni eikä hän tuntenut, keitä siinä oli.

Eräänä iltana isän puoleisen serkkuni tytär vieraili luonani. Näytin hänelle valokuvia, karttoja ja kertomuksia yhteisistä juuristamme, joista hänen tietonsa vaikuttivat olevan puutteellisemmat kuin minun. Iltamme ei meinannut loppua millään, koska historia vei meidät mennessään. Näytin hänelle yhteisen esiäitimme hartauskirjat, virsikirjat, perheraamatun ja keittokirjan, jotka ovat kirjahyllyni aarteita. Valokuva-albumit ja kartat kertovat omalta osaltaan yhteisen sukumme historiaa.

Viime viikolla ilmoittauduin irtisanomiskokemuksien keruuseen. Eilen kävin työväenmuseo Werstaalla haastattelussa tapauksestani vuodelta 1986, kun kenkätehdas Lana lopetti toimintansa. (Kuvassa on Lanan kenkä)

Lapsuudestani kertovan kirjani ”Sairaalan iloiset lapset” jälkeen minulle avautui kaksi polkua seuraavaa kirjaa varten. Lapsuuden jälkeinen oman elämäni aika tai isän ja äidin tarina ja heidän historiansa. Muutama viikko sitten istuin nojatuolissa tekemättä mitään, mikä on aika poikkeuksellista minulle. Siinä lorvaillessani sain selkeän vision, että minun tehtäväni on kertoa historiaa ja tarinat, jotka katoavat mukanani, jos en niistä kirjoita. Ainakin itselleni nämä vanhat jutut ovat kiinnostavampia ja niistä löytyy tarinoiden aiheita. Itse on liian lähellä omia kokemuksia ja etäännyttäminen on haastavaa.

Tänä keväänä olen koonnut taustatietoja, tehnyt sukupuita ja aloittanut kirjoittamaan tarinoita vanhoista ajoista. Tyhjennysprojektini tuli väliin ja aloitan kesän jälkeen uudella innolla siitä aiheesta.

Nyt odottelen pakkaustouhuissani huomista siirtymistä Saimaan syleilyyn.