50 vuotta sitten

11.6.65 (perjantai)

Tällaistako on siis elämä. Eikö tältä planeetalta, tältä aikakaudelta löydy onnea – todellista aitoa onnea? Kaikki on kuitenkin viime kädessä teeskentelyä ja niin katoavaa. Juuri kun luulee saaneensa kiintopisteen, se hajoaa ja silmät avautuvat yhä uudelleen kuitenkaan tajuamatta.

En usko, että tästä maailmasta löydän onnea, jota jokainen etsii. Kun rakastaa, tuntuu kaikki vielä epätodellisemmalta – kaikki totuus. Ja kun luulee saavansa Rakkautta – todellista Rakkautta, sellaista jota itse haluaa antaa, on jokainen kolaus vielä tuntuvampi.

Olen kuullut, että onni on katoavaista kuten kauneuskin, mutta luonnon kauneus silti säilyy. Onni vain katoaa ja juuri nyt tuntuu, etten koskaan saa olla onnellinen siten kuin haluan, enkä koskaan saa sellaista Rakkautta osakseni kuin kuvittelin sen olevan ja kuvittelen yhä. Minun rakkauteni kohdistuu kai väärään henkilöön, mutta mikäpä tässä maailmassa olisi kohdallaan.

Abiturientin tavoitteita

Edelliseen postaukseeni Ainekirjoitusta 1960-luvulla sain Heliltä kommentin, että hän olisi kiinnostunut eräästä kahdeksannen luokan aineestani. Ovatko samat asiat 70-vuotiaana tavoittelemisen arvoisia? Tai mitä on muuttunut?

On varmaan parempi, etten etukäteen arvota tekstiäni, vaan julkaisen sen rohkeasti. Ehkä näin pääsemme keskustelun alkuun.

Mitä pidän tavoittelemisen arvoisena elämässä

Pikkutyttönä oli haaveenani näyttelijättären ammatti. Kun minulta nyt kysytään, mitä aion opiskella saatuani koulun päätökseen, en osaa vastata. En ole ajatellut opiskelemista ollenkaan. Haaveenani ei ole saada ammattitaitoa mihinkään, ainakaan rahan takia. Jos joskus innostun opiskeluun ja onnistun saamaan hyvätuloisen työpaikan, niin hyvä on.

Kaikilla ihmisillä on tavoitteita; toisilla ylioppilaslakki, toisilla juuri sellainen mainetta ja rahaa tuottava ammatti. Minun tavoitteenani ei ole kumpikaan. En niin suuresti piittaa tuosta valkeasta kunnialakista; en kurkottele hienoa arvonimeä. Haluaisin, että joskus voisin olla hyvä aviovaimo ja äiti. Jos saisin kanssaihmisieni kunnioituksen ja voisin olla hyvä ajatuksissani ja teoissani, olisin saavuttanut, mitä haluan.

Hyvyyttä on niin vähän nyky-yhteiskunnassa. Se on tukahtunut koneiden pauhuun, ihmisten tärkeyteen ja tavattomaan kiireeseen. Mutta hyvyys on kuitenkin tärkeää. Se on yhtä tärkeää suurelle valtiomiehelle kuin pienelle lapselle. Valtiomiehen täytyisi olla hyvä, ja pienen lapsen täytyisi saada hyvyyttä. Jos kaikkien valtakuntien päämiehet rakastaisivat kansaansa ja myös muita kansoja ihmisinä, ei vain massana, joka tekee kuten he haluavat, kuinka paljon sydämellisempää olisi myös alamaisten rakkaus päämiestänsä kohtaan!

Entä jos tuollainen pikkuruinen lapsi jää ilman rakkautta; jos hänen täytyy tuntea olevansa ei-toivottu? Silloin hänessä olisi ainesta tulla isoksi ja suureksi päämieheksi, joka vihaa kaikkea vielä suurempaa.

Jokainen meistä haluaa hyvyyttä ja rakkautta. Useat tahtoisivat itsekin olla hyviä, mutta tämä maailma on niin kylmä. Kukaan ei tunnusta, että sellaistakin vielä tarvitaan – tarvitaan vain hyviä koneita ja erinomaisia johtajia. Mutta tarvitaan enemmän hyviä aviovaimoja ja –miehiä. Ennen kaikkea tarvitaan äitejä, jotka opettavat lapsilleen, ettei hyvyys ole vielä aivan kokonaan tukahtunut.

Pelkkä hyvyys ei minua elätä, siispä tavoitteeni on pelkkä illuusio. Se kompastuu kylmien tosiasioiden edessä. Haavekuva hyvästä maailmasta on vain haavekuva. Mutta silti voin itse pitää hyvyyttä tavoitteena, vaikka sen rinnalle olisi otettavakin jotain todellista ja kouriintuntuvaa.