Heräämisen aika

Aina välillä elämässä tulee hetkiä, jolloin on tehtävä uusia valintoja. On asetettava itsensä alttiiksi muutoksille. On nähtävä uusia mahdollisuuksia.

Olen ollut kolossani jo kauan. Se on ollut yhtä aikaa kipeää ja parantavaa. Tänään en meinannut päästä sängystä ylös. Uni nappasi aina takaisin absurdiin maailmaan. Kaikki miehet ympärilläni pukeutuivat naisiksi ja minun piti sanoa, että ovatpa he ovat kauniita ja ihania. Itse en tiennyt kuka olin, en ainakaan heidän veroisensa. En liittynyt heidän joukkoonsa.

Kun keitin aamukahvini puoli yksitoista, olin vakuuttunut, että jatkan keskeytynyttä kirjoitustani. Tähän saakka olin sanonut itselleni, etten pysty – en jaksa. Leikattu lonkka ei anna kulkea niitä rappusia enkä ole vielä bussiinkaan mennyt. Nostin läppärin kannen ja hain työväenopiston kurssiluettelosta sopivan, aikomuksiani tukevan ryhmän. Se ei ollutkaan täysi, olin saanut kurssipaikan.

Seuraavaksi katsoin eläkeläisyhdistyksen harrastussivut. Siellä olen kolme-neljä vuotta vetänyt kahta liikuntaryhmää. Nimeni on edelleen siellä ehdollisena kuten olen pyytänytkin. Tänään en pysty päättämään, jatkanko ohjaajana vai sanonko, etten enää halua. Eläkkeelle jäätyäni olen kokenut itseni tosi, tosi vanhaksi. Olen halunnut olla vanhus ja annoin itselleni siihen luvan. Joitakin ikätovereitani tämä kauhistutti, he kun eivät itseään vanhaksi tunteneet. Tämän uuden lonkan myötä minulta on pudonnut vuosia. Sellainen tuntemus on tullut heti leikkauksen jälkeen. En olekaan enää kepillä köpöttelevä mummo, vaan uskon todellakin tanssivani vielä muutakin kuin senioritanssia.

Miksi tuollainen artikkelikuva. Olen ollut jo kauan jäisessä vankilassani, joka varsinkin viimeisen vuoden aikana on minut kuristanut. Nyt on heräämisen aika.

Mainokset

Houkutuksia

Niin paljon mukavia menoja tänäkin kesänä. En anna niiden haitata. Keskityn olennaiseen. Siitä tuli yhä vaikeampaa, kun sisko meni mökille. Lupasi siivota mökin, jos tulisin. Sanoin, etten tule. Liian pitkä matka, liian pitkät portaat enkä veneeseenkään pääsisi. Metsät mustikoita täynnä. Hyvä sato tänä kesänä, olen kuullut kerrottavan. Sieniäkin tulee kuin sateella, olosuhteet erinomaiset.

Kaupungissakin houkutuksia. Konsertteja, näytöksiä, veneretkiä, kesäteatteria… marjat jäävät  pensaisiin, omenat puiden alle. Koukussa voisin olla taas kirjoittamiseen koukussa ja Amalfin kirjoitusmatkasta voin vain unelmoida.

Sanon kaikille houkutuksille ´kiitos ei´niinkuin tuollekin lehden myyjälle, joka juuri keskeytti ajatukseni. Hän tarjosi Kodin Kuvalehden kylkiäisiä. Kurjaa olisi olla lehden myyjänä näinä aikoina, kun ei kaikkien raha riitä edes ruokaan.

Lokakuussa joudun asettamaan vaakakuppiin, otanko lainaa keittiöremonttiin vai matkustamiseen. Eurojackpot -voitotkin ovat olleet kympin luokkaa eikä lotosta tule mitään. Tässä pienesti eläessäni olen alkanut haaveilla Amerikan matkasta. Ja syksyllä tulee eteen mahdollisuus lähteä kaukomatkalle Thaimaan Koh Tao -saarelle.

Uudella lonkalla tulee uusia mahdollisuuksia. Ja kirjakin on vielä kirjoittamatta.

Yht´äkkiä on heinäkuu

Aurinko paistaa tänä sunnuntaiaamuna. Onkohan nyt tulossa kesä. Lämpötilat ovat viime aikoina olleet samat kuin viime vuoden joulukuussa, maisematkin yhtä aneemiset ja kosteat. Onko tänäinen auringonpaiste säätilan muutos vai tilapäinen toivon pilkahdus.

Istun jälleen parvekkeella kirjoittamassa. On varhainen aamu, talo on hiljainen ja Hervanta. Lokin kirkunaa harvakseltaan. Pilvetön taivas. Suoraan edessäni on artikkelikuvan maisema ilman auringonlaskua.  Eivät minua viileät säät ole haitanneet. Pikemminkin päinvastoin. Olen saanut antautua sairastamaan. Se on helppoa, kun ei mollikka ole houkuttelemassa ulos. Aina perjantaista lähtien olen päivisin virkannut Mandalaa ja iltaisin katsonut telkkaa. Monta päivän tuntia vapautuu, kun Mandalan viimeinen osa alkavalla viikolla julkaistaan.

Nyt on mustikka- ja kantarelliaika, tattejakin jo löytyy. Olen hulluna metsäsaaliiden perään. Nyt on välivuosi eikä edes ahdista. Hilloja on kellarissa aikaisemmilta vuosilta ja kuivattuja sieniä hyllyllä. Pärjään vanhoilla seuraavaan kesään.

Tiedän niin kipeästi, että jokainen askel on tuskaa. Antauduin sairastamaan, kun sain leikkauspäivän. Vahvemmat kolmiolääkkeet eivät riitä 26.7. saakka. Alan syödä puolikasta pilleriä, koska lääkkeen määrännyt lääkäri on kesälomalla.

 

Saamattomuutta kesäkuussa

Tekee ihmeen hyvää lukea koulutoverin kirjasta lapsuus- ja nuoruusmuistoja. En ole saanut aikaisemmin aloitettua, vaikka Timo Komulaisen kirja on ollut minulla jo keväästä asti yöpöydällä. Kuinka hyvin Timo muistaakaan ja kuinka elävästi kertookaan maalaiskylän elämästä 1950-luvulla. Hänen elämässään on monta yhtymäkohtaa omaani. Sama aika, sama kunta, nuoruudessa sama koulu ja toveriympyrät. Nuoruudessa en vielä ole, luen nyt lapsuusaikaa. Hänen havaintonsa ovat hyvin teräviä jo lapsuudesta asti. Ajankuva on hyvin selkeä, sen ilmaisusta voin ottaa oppia.

Kirjoitan itse eri tyylillä, mutta samasta ajasta. En ole omaa tekstiäni saanut otettua esiin ainakaan kuukauteen. Ehkä olisi joku päivä hyvä lukea yhteen pötköön, mitä olen saanut aikaan. Onko siinä mitään järkeä, tuleeko siitä romaani vai tuleeko mitään. Olen aika synkissä vesissä nyt enkä usko itseeni.

Tämä kesä menee kaupungissa. Koska liikkumiseni on huonoa, en liiku. Ajattelin, että se on hyväkin asia, jää aikaa käsitöille ja kirjoittamiselle. Olohuoneen pöytä on lankoja täynnä ja niitä käytän joka päivä, mitään valmista en ole saanut aikaan. Tietokonetta en edes avaa moneen päivään. Tabletti on tullut sen tilalle. Koneella on romaaniluonnos. Varmuuskopiointia suorittanut ulkoinen kovalevy hajosi ja pitäisi hankkia uusi. En saa hankittua.

Uudesta kauniista saunastani iloitsen. Pystykiuas antaa pehmeät ja ihanat löylyt. Keittiöremontti olisi voinut alkaa jo heinäkuussa. En halunnutkaan sitä vielä, vaikka kirjoitimme jo sopimuksen. Olen liian saamaton keittiötä tyhjentämään, sitä paitsi minun on oltava valmiina, jos sattuisin saamaan nopeasti lonkkaleikkausajan.

Ehkä saan uutta pontta omiinkin puuhiin lukiessani toverini kirjaa. Ja ylipäänsä lukiessa. Sitäkään en saanut tehtyä pitkään aikaan.

 

Haparoivaa aloittelua

Kuvan mörkö on vainonnut tämän kesän olemista ja vielä paluutakin.

Ei se niin vain sujunut heti: saada artikkelikuva oikeaan kokoon. En ole muutamaan kuukauteen kirjoittanut tänne enkä muutenkaan. En mitään. Niin juu – feisbukkia. Pikkujuttuja – enempi kai valokuvia – sinne. Tuntui ylivoimaiselta edes Saunakirjaa pitää mökillä. Aikaisempina vuosina olen kirjoittanut siihen jopa joka päivä, nyt en pystynyt. Ei silti, ettei aikaa ja asiaa olisi ollut..

JOS aion saada jotain valmista, niin mörön on syytä haihtua taivaan tuuliin. Työtä on tehtävä ja paljon. Istuttava persuuksilleen ja kirjoitettava. En nyt tarkoita tätä blogia, vaan sitä elämäntarinaa, jota olen tekemässä.

Työväenopistosta varasin paikan kahdelle kirjoituskurssille. Yleensä sieltä tai joiltain kesäkursseilta olen saanut potkua.

KIPUILUA PARIKYMPPISENÄ

9.9.-65 (torstai)

Syyskuu. Koulukuukausi. Olen onnellinen, kun kaikki sellainen on jo takanapäin ja voin alkaa suunnitella omaa – ikiomaa – elämääni. Mikään koulu ei kahlitse enää. En ole massaa – olen yksilö – kehittyvä yksilö, joka tarvitsee vapaata ilmaa kehittymiseensä ja ajatuksiinsa. Rakastan …

Rakastan elämää, syksyn värejä – vapautta valita tulevaisuus.

Kodin piiri ahdistaa vielä – tunnelma, joka on kiristynyt äärimmilleen. Välillä latautunut vihamielisyys purkautuu joko suureen huutoon tai pelkkiin kyyneliin.

11.9.-65 (lauantai)

Tulevaisuus – jännittävää. Odotusta ja toiveita. Kenties joku toive toteutuu toisen tuhoutuessa. Minulla olisi nyt työpaikka sekä Ruotsissa että Sveitsissä. Mutta … en tiedä, lähdenkö ollenkaan. Pekkaa en haluaisi jättää ja jos lähden, on kihlaus purettava, sillä Pekka ei kuitenkaan luottaisi minuun. Enkä tiedä oikein, luottaisinko itsekään. Mutta taas toisaalta: täällä minulla ei ole työpaikkaa; kotona en halua enää tätä talvea olla. Ja jos emme kerta naimisiinkaan mene, niin miksi en lähtisi.

Paljon riippuu nyt Piitestä: pääseekö hän yliopistoon saksaa lukemaan. Jos hän ei pääse, niin yhdessä lähdemme ja kahden minä kyllä matkaan lähtisin.

18. X 1965 (maanantai)

Olen kyllästyä tähän joutilaisuuteen. Aivan todella. Joskus valitin, kun täytyy lukea niin mielettömästi, nyt vaikka kävisin koulua mieluummin kuin laiskottelisin kaiket päivät täällä kotona. Tulen niin kärttyiseksikin. Mattoa olen kyllä tehnyt ja teen, mutta täytyisi saada jotain aivan säännöllistä työtä kuitenkin.

Kohta olemme olleeet kihloissa kymmenen kuukautta. Rakastan ja olemme melkoisen onnellisia, vaikka riitelemmekin usein. Toistaiseksi ei ole ollut lopullista riitaa – toivon, ettei tulekaan.

Tänään on syksy – on ollut jo aika kauan, mutta myös tänään. Aamulla oli syksy myös sydämessäni, mutta kun soitin Pekalle kaikki tuntuu taas paremmalta.

Joka puolella maailmassa kiehuu. Ja kaiken huippu on se, että joku pyrstötähti lentää hurjalla vauhdilla kohti aurinkoa.

3. XI -65 (tiistai) LAHTI

Olen nyt Lahdessa. Kuinkas sitten sattuikaan!!! Työnvälitystoimisto minut tänne hommasi. Töihin Lahti-Mainos –nimiseen mainostoimistoon. Ja Pekka on Imatralla. Ja minulla on ikävä. Kaikkea sitä päähän pälkähtääkin kuin nyt lähteä tänne, josta ei pääse kuin korkeintaan kerran viikossa kotiin ja Pekan luo. Mutta tämä ei saa vaikuttaa väleihimme. Ei vaikuta ainakaan minun puoleltani. Toivon hartaasti, että Pekkakin ymmärtää ja tulee perässä. Toivon niin ja Rakastan niin.

28.6.1966 (tiistai)

En ole kirjoittanut, sillä ei ole tarvinnut kirjoittaa, mutta tänä päivänä minut on vallannut vanha hyvä kirjoitustunne.

Juhannuksena tuli heitettyä hätäpäissään sormukset pöhheikköön – Pekan sormus löytyi, minun ei. Täytyisi ostaa uusi kuulemma. Ovat osat vähän vaihtuneet – nyt Pekka on se haluaja ja minä olen vastarannan kiiski. Pekka on nyt ollut niin suloinen, että hän sekoittaa ajatukseni melkein. En enää tiedä itsekään, mitä eniten haluan. Luulin, ettei Lahti minun ajatuksiani pysty muuttamaan, mutta ehkä se sittenkin on tehnyt sen. En tiedä – en tiedä.

15.11.1966

Joo –o. On niin kumman tyhjä olo, mutta ei ikävä. Pääni on täynnä uusia suunnitelmia ja olen toiveikas.

Haluan jälleen kerran aloittaa uudella tavalla, haluan jotain uutta tapahtumista. Olen kyllästynyt odottamaan valkoista pukua ja ravaamaan edestakaisin. Mitä merkitystä sillä on, kun ainoa, joka sitoo on ruumiillinen yhteenkuuluvuus. Ajatuksemme kulkevat eri tasolla, erilaisissa toiveissa. Olen kai pettynyt, kun se ei ollutkaan sellaista kuin olin ajatellut.

Olen pettynyt valitsemaani ihmiseen. Olen kyllästynyt selittämään, kuinka hyvä olen, kun en kuitenkaan ole. Haluaisin ihmisen, joka pystyisi vaihtamaan ajatuksia ja mielipiteitä ilman ainaista vaanimista, milloin toinen paljastaa syntinsä jollain mielipiteellään. Tunnen kaiken olevan lamassa; kehitykseni, ajatukseni ja kaikki haluni. Kenties olen taas tekemässä väärää ratkaisua, mutta ei ole oikein, että kaksi nuorta ihmistä – ja yleensä minkään ikäistä – kiduttaa itseään ja toistaan tällä tavalla. Kun ei sovi, niin on turha taistella vastaan. Kyllä nämäkin arvet umpeutuvat, sillä onhan kaikki ollut suloista leikkiä.

Haluaisin löytää ihmisen, joka todella hyväksyy minut. Uskon, että sellainen on jossain, vaikka myönnänkin, että olen todella vaikea tapaus. Pekka kyllä jaksaa hyvin kestää kaikki tyytymättömyyden ilmaisuni, mutta hän ei hyväksy minua – minua itseäni.

Ja toisaalta taas minäkään en hyväksy Häntä. Ihminen, jolla on yhtä vähän yrittämisen halua kuin Hänellä … Voih! Ja sitten myös taloudellinen asema on erilainen, vaikka ero ei olekaan niin suuri kuin sivistyksellinen. Kyllä minun on sanottava, että on vaikea elää ihmisen kanssa, joka tietää vähemmän kuin itse tietää, vaikka en minäkään niin järin paljon tiedä.

Haluan löytää kesyttäjäni.

. . .

Olen kirjoittanut nämä tekstit sellaisenaan suoraan päiväkirjoista. ”Haluan löytää kesyttäjäni” on lause, joka sai sulhaseni täysin sekaisin –  siitä on muistona revityt sivut.

Ulkomaisiin työpaikkoihin haimme lehti-ilmoitusten perusteella. Muistamme Piiten kanssa saaneemme Au Pair -paikat Amerikasta, päiväkirjassa en sellaiseen mainintaan ole vielä törmännyt. Olikohan se Ruotsi silloin yhtä kaukana kuin Amerikka…. työvoimatoimiston kautta sai silloin helposti töitä. Yhdessä me Lahteenkin menimme. Piite Esan kirjapainoon ja minä mainostoimistoon,

50 vuotta sitten (juhannuksen paikkeilla)

23.6.65 (keskiviikko)

Sateisena kesäkuun päivänä olen yksin kotini valtias. Kaikki toiset nauttivat saarioloista.  Minun matkani päätyi tänään kotiin. Meillä on niin vähän aikaa – niin vähän päiviä. Haluan ne kaikki – joka ikisen päivän elää niin tarkkaan, että tunnen eläneeni kesän, viimeisen kesän, jonka jälkeen alkaa tie – suora,  päämäärätön ja loppumaton tie. Ihmiset kulkevat vain ohitse ja Rakkain ei koskaan saa kiinni, vaikka kulkuni on hidasta.

Haluan elää ja haluan löytää uuden toisenlaisen elämän. Kenties löydän työn, joka täyttää minut – kenties opiskelut tulevat keskeisiksi – kenties vain harhailen ja harhailen etsien Onnea, joka on niin katoavainen. Mutta en halua kuolla – vielä.