Elokuvissa

Perjantaina ”Suon villi laulu” (Where the crawdads sing) oli ensi-illassa elokuvateattereissa Tampereella. Niagaran esitysajat olivat ystävälleni ja minulle liian varhaiset. Valitsimme Finnkinon Plevnan.

Elokuvan tarina perustui Delia Owensin mainioon samannimiseen kirjaan. Me molemmat olimme tunteilleet kirjan parissa, kumpikin omalla tavallaan: ystäväni lukemalla, minä kuuntelemalla äänikirjan.

Kokemuksen perusteella tiesimme, että kirjojen ja elokuvien maailmat harvoin kertovat saman tarinan. Kirjan maailma oli lumonnut meidät molemmat, kumpikin oli päättänyt antaa leffalle mahdollisuuden lumota omalla tavallaan. Kirjoitan omasta kokemuksestani.

Elokuvan alku oli kuin vaaleanpunainen karkki, merkityksetöntä höttöä. Näyttelijät täydellisen kauniita ja komeita. Olinko tullut katsomaan eroottista rakkauselokuvaa? Kaipasin tarinaa ja jännitettä. Tätä en menisi vapaaehtoisesti katsomaan, jos etukäteen tietäisin. Siinä kuitenkin istuin, leffa-ateria sylissäni.

Alun pettymyksen jälkeen tunnelma muuttui ja tarina alkoi. Keskiössä olivat edelleen rakkaus ja intohimo.

Vähän kursorisesti käsiteltiin joitakin asioita, hypättiin äkkiä aikakaudesta toiseen, kun taas murhaoikeudenkäyntiin panostettiin paljon aikaa, eipä silti puolustajaa esittänyt näyttelijä oli äärimmäisen hyvä. Muutenkin näyttelijätyö oli erinomaista. Ehkä ei kuitenkaan Oscar-palkinnon veroista.

En voi olla vertaamatta elokuvaa kirjaan. Kirjan tunnelma oli niin kiehtova ja kuvaus niin kaunista, että leffa jäi kauas sen luomasta maailmasta. Henkilötkään eivät olleet sellaisia millaisen kuvan olin heistä luonut. Ehkä lähimmäs mielikuvaani pääsi murhattu nuorukainen, hän oli niin inhoittava kuin olin kuvitellutkin.

Olimme ystäväni kanssa katsoneet Elvis-leffan ja se voitti kyllä vertailussamme tämän.

Hymyilimme, kun huomasimme kukkapurkkiin tökätyn sulan, kun kävelimme pois alueelta.

7.7.  77 vuotta

Heräsin liian aikaisin, olisin halunnut nukkua pidempään, mutta unta ei riittänyt. Ehkä valo vaikutti. Olen kesän tultua nukkunut välillä aamutunnit lentokoneessa käyttämäni silmälaput silmillä. Toisaalta pidän varhaisista aamuista, koska silloin päivässäni on enemmän tunteja.

Laitoin kahvin tippumaan ja koiran kuppiin muruja. Käärin hiukseni papiljoteille. Niiden vaikutus on hyvin lyhyt, koska en halua käyttää hiuslakkaa. Hyvä jos päivän pysyvät pehmeämpinä kuin suoraan pesun jäljiltä.

Pyöräytin italialaisen silkkihuivin papiljottien päälle. Isäni on tuonut Isola Di Capri -huivin Rooman olympialaisista. Huivilla on ikää yli 60 vuotta eikä se ole lainkaan kärsinyt tästä kohtelusta. Huivi päässä tein pitkän lenkin Pepin kanssa ja totesin sään hyvin viileäksi.

Asuvalintaan varasin yhden tunnin. Kokeilin kaikenlaista. Hylkäsin kesäisemmät vaatteet vaihtelevan ja viileän sään takia, sadettakin oli luvattu. Kävellessäni ratikkapysäkille huomasin, että olin unohtanut sateenvarjon kotiin. En enää viitsinyt kääntyä.

Kuvasin Tampereen Keskustorin ihanaakin ihanammat kukka-asetelmat.

Tapasin Maikin ja Pertin Plevnan elokuvateatterin aulassa. Ihmettelin, kun ainuttakaan mainosta tästä leffasta ei näkynyt seinillä. Olisin halunnut ottaa kuvan päivitystä varten. Päivämme kohokohdaksi olin valinnut Elvis-elokuvan. Olin ostanut liput etukäteen kännykällä ja kännyssä ne myös näytettiin ovimiehelle. Ihmeellistä tämä nykyaika, ei tarvita paperitulostetta lainkaan.

Leffa kosketti, antoi meille uusia ajatuksia idolimme elämästä ja kohtalosta, jonka ajattelimme tuntevamme perinjuurin. Leffa pureutui Elviksen elämään syvällisemmin ja monipuolisemmin kuin olimme tietäneet ennestään. Näyttelijäsuoritukset olivat erinomaisia. Oliko Tom Hanks todella lihottanut itsensä? Pertti oli sitä mieltä, että se oli silmänkääntötemppu, meikkauksilla ja toppauksilla toteutettu. Elvistä esittänyt mies (nimettömämpi ilmeisesti, ainakin ennestään tuntematon minulle) oli erittäin uskottava roolissaan. Me uskoimme häneen. Me uskoimme Elvikseen. Saimme olla mukana upeissa konserteissa. Teimme myös Amerikan matkan ja vihdoinkin pääsimme Gracelandiin.

Oli alkanut sataa, kun tulimme ulos. Vastapäisen Finlaysonin oven takaa löysimme italialaisen ravintolan. Pizzoja syödessä kertasimme elokuvaa ja muistelimme, missä olimme silloin, kun tieto Elviksen kuolemasta tavoitti. Muistelimme muitakin katastrofeja. Diana, World Trade Center, Estonia.

Elokuussa 1977 olin ryhmätyökurssilla Hattulan kartanon päärakennuksessa. Istuimme auringonpaisteisella nurmikolla lounasta sulattelemassa. Kurssin vetäjä Ritu astui sisältä portaille ja huusi tullessaan ”Elvis on kuollut”.

Monet synttärit olen viettänyt elämäni aikana. Isoimpina 50 ja 60-vuotis juhlat.

Kun täytin 50, juhlimme samalla äitiäni, jonka 80-vuotis synttärit olivat lähellä. Hervannan Kupolissa pidetyssä juhlassa esiintyi monenlaisia taiteilijoita, tanssijoita, runonlausujia yms. Estradi oli vapaa esiintyjille. Seremoniamestarina toimi näyttelijä Timo Kankainen. Loppuillasta hän hurmasi äitini ja yleisön esittämällä Lauri Viidan Alfhild. Lausuja Johanna Hannus loitsi siskoni yrteillä ja sanoilla. Sisko istui hänen edessään silmät suljettuina. Tanssitaiteilija, opettajani Nastaran esitti eksoottisen tanssinsa ihailevalle yleisölle ja sai raikuvat suosionosoitukset. Saarijärven serkut yllättivät uskomattoman ihanalla kuvaelmalla Junnun laulusta ”Saimaan saaressa pikkuinen torppa” ja olivathan pienet joutsenetkin mukana, miehet tutuissaan. Nämä muistuvat mieleen päällimmäisinä.

Kun täytin 60, olin varannut juhlia varten Suikkalan tanssilavan Ruokolahdella. Samana päivänä ennen juhlan alkua me Tiuruniemen parantolan lapset ja nuoret tapasimme samassa paikassa, he olivat tietenkin kutsutut myös juhliini. Veljeni oli seremoniamestarina. Lapsenlapseni ystävänsä kera sirkustaiteili trapetsilla. Kirjoittajaystäväni lausui onnittelurunon ja ohjasi yhden senioritanssin vapaaehtoisille (!) osallistujille. Televisiossa ja Pietarissakin esiintynyt tanssiryhmämme Sahrany herätti itämaisilla tansseillaan kummastusta ja ihastusta katsojissa, jotka eivät tienneet tästä puolestani. Muutakin ohjelmaa oli, tässä vain päällimmäisinä muistuneet. Ohjelmaosuus päättyi pikkuserkkuni Juha Vartiaisen ja Variaatio-orkesterin säestämiin lavatansseihin. Vielä niidenkin loputtua jatkoimme pienellä porukalla läpi kylmän yön, soittelimme Baddingia ja yritimme nukkua kovilla penkeillä.

Nyt on 7.7. Ja täytän 77. Luvut, jotka eivät enää toistu. Papiljotit on päässä, asu pitää vielä miettiä. Elvis-elokuva ja jälkipuintia ystävieni Maikin ja Pertin kanssa.

Elokuvailta

Nukahdit eilen illalla myöhemmin ja nukuit vähemmän. Tarkkaile, vaikuttaako tämä mielialaasi päivän aikana. Yritä tänään nukkua hieman enemmän, jotta univelkaa ei kerry, kertoi National Sleep Foundation tänä aamuna.

Todella nukuin yhtä tuntia vähemmän kuin yleensä. Viime yönä vain 7 h 10 min. Siihen, että menin myöhemmin levolle, vaikutti elokuva, joka päättyi puolen yön jälkeen. Nukuin varsin mainiosti rankasta aiheesta huolimatta. Katsoin eilen kaksi elokuvaa.

The Zookeeper’s wife kertoi tositarinan Varsovan Ghetosta pelastetuista juutalaisista ja natsien hirmuteoista. Kunniattomat paskiaiset kertoi samoista ajoista rankemman fiktion keinoin.

Olen aikaisemmin katsonut ainakin osia näistä kummastakin. Eilen näkemäni syvensi kumpaakin elokuvaa. Ehkä voisin katsoa molemmat vielä kolmannenkin kerran. Varsinkin jälkimmäisessä elokuvassa oli oleellista nähdä se ensimmäisistä minuuteista saakka. Zookeeper ’s wife olin katsonut sieltä täältä ja nyt nämä molemmat avautuivat uudella tavalla.

Toukokuun vika

Kesäkuun eka alkaa tunnin päästä. Kylmää ja sateista on. Mukavan kesäiset päivät ovat takana ja toivottavasti joitakin myös edessä.

Iltamyöhällä kirjoitan muutaman sanan muistiin. Joka päivä pitäisi kirjoittaa jonkin verran vaikka puuta heinää niinkuin vaikka näin kuten nyt teen.

Olen kuunnellut paljon äänikirjoja korona-ajan alusta alkaen ja kuuntelu jatkuu… Nyt kuuntelussa on Leena Landerin ”Kuka vartijoita vartioi”. Minulla on koko ajan sellainen tunne, että olen lukenut tai kuunnellut tämän jo aikaisemminkin. Tosin nimi ei ole tuttu. Tarina on kyllä sen verran hyvin kirjoitettu, ettei pieni tuttuus haittaa. Olen huomannut elokuvissa saman asian. Niissä jopa nimikin saattaa olla tuttu, mutta juonen käänteet eivät enää tarkasti mielessä, ja voin katsoa samoja kuvia uudelleenkin. Toisaalta: Koska katson vain telkkarista, on tyydyttävä siihen mitä sieltä tulee.

Monster’s Ball

Uusia Oscareita odotellessa katsoin yllämainitun elokuvan televisiosta perjantaina. Halle Berry oli ensimmäinen tummaihoinen, joka pokkasi Oscarin tämän teoksen naispääosasta vuonna 2001. Mieleni ei pääse irti tästä katsomiskokemuksesta. Pelkään, etten pysty kirjoittamaan syvällistä kokemustani auki.

Billy Bob Thornton miespääosassa oli myös hyytävän hyvä. Näiden kahden keskinäinen kemia oli katsojallekin pakahduttavaa. Usein elokuvien katselu kohdaltani loppuu rakastelukohtauksiin. Tässä filmissä se oli niin hyvin motivoitua eikä alleviivattua, että sitä sieti katsoa. Ehkä olen aikaisemman katseluni lopettanut juuri tuohon, koska jollain tasolla muistan katsoneeni tätä aikaisemminkin. Äiti ja poika ovat painuneet muistiini ja jatko oli tuntemattomampaa. Muisti tekee kyllä kepposiaankin.

Parhaat elokuvakokemukset tulevat valkokankaalta katsomon pimeydessä. Nyt sain voimakkaan kokemuksen omalla sohvallani, kun kukaan ja mikään ei häirinnyt katsomista. Viimeinen kohtaus oli äärimmäisen riipaiseva. Kaksi oman kestämättömän surullisen kohtalonsa kokeneet istuvat portailla hiljaisina. Eletyt elämät ovat läsnä tuossa hetkessä. Loppu jää avoimeksi. Tästä hetkestä tarina voi mennä kahteen suuntaan. Ratkaisu jää katsojalle.


Esikuvat

Kumpi on ollut ensin: esikuva vai elokuva? Aloin miettiä tätä, kun löysin vanhat paperinukkeni ja tiesin, kuinka paljon olin katsonut elokuvia.  Pohdinnassani huomioin nyt vain ulkonäön. Ehkä 10-15 -vuotiaalla muitakin esikuvia saattaisi olla, vaikka muistikokemukseni on, että kaiken ratkaisi ulkonäkö. Mietin omaa ulkonäköäni suhteessa esikuviini ja halusin isona olla kuin he. Halusin samanlaisia kampauksia, samanlaisia vaatteita sekä muotoja ja ulkonäköä. Olin niin onnellinen, kun eräs isompi tyttö sanoi minulle, että muistutan Romy Schneideria. Niin onnellinen, että muistan sen vieläkin.

Vuosien 1955-1958 filmitähti paperinukkeni ovat hyvin säilyneet – kiitos äitini. Niillä olen leikkinyt todella ahkerasti. Yhden kaulakin on katkennut, sen olen teipannut. Paperinuket kiehtoivat mielikuvitustani. Heidän asunsa olivat niin ihania. Ystävän kanssa leikkiessä nuket alkoivat elää, he kävivät tanssiaisissa, ulkoiluttivat koiraansa, nukkuivat kauniissa pitsiyöpuvuissaan. Miehiä heillä ei ollut. Eikä meillä barbeja tai televisiota.

Idoleiden kuvia oli kotiin tilatuissa lehdissä Elokuva-Aitta, Ajan Sävel, Seura, Apu, Me Naiset. Kotiliesikin meille tuli, mutta siinä tuskin filkkareita esiteltiin. Vuosikymmenen loppupuolella olen leikannut kuvia myös ulkomaisista lehdistä. Käytössä ovat olleet ruotsalaiset Bild-Journalen ja Allers sekä saksalainen Neue Illustrierte.

Keräsin filmitähtien ja muiden kaunottarien kuvia. Leikkasin ne lehdistä irti ääriviivoja ja myöten ja kiinnitin vihkoihin pienen pienillä teipin palasilla, jotka liki kuudenkymmenen vuoden jälkeen ovat kuivettuneet ja irtoilevat. Ihanin näistä vihkoista on A4-kokoinen ruutuvihko vuodelta 1958.  Minusta tuli oikein taitava saksirn käyttäjä, ei kuvia uskoisi leikatuiksi. Näihin on täytynyt mennä hirveästi aikaa. Omat sivunsa ovat saaneet  Joan Collins, Audrey Hepburn, Elizabeth Taylor, Natalie Wood, Shirley Temple, Esther Williams, Belinda Lee, Diana Dors, Caterina Valente, Eartha Kitt, Tina Louise, Ingrid Bergman, Greta Garbo, Crace Kelly, June Allyson, Lana Turner, Ava Gardner, Jayne Mansfield, Gina Lollobrigida, Doris Day, Sophia Loren, Maria Schell ynnä muut.

BBMM

Olen kirjoittanut pieniin sinisiin vihkoihin katsomani elokuvat. Tammikuusta 1959 seuraavan vuoden huhtikuun loppuun katsoin 84 elokuvaa ja kesästä 1960 seuraavan vuoden syksyyn samoin 84. Jokaisesta olen kirjoittanut. Joitakin olen kommentoinut enemmän, joitakin vähemmän. Muutamista olen kirjoittanut koko juonen.

elokuvat 59-60

elokuvat 60Näyttää siltä, että ensin olivat esikuvat (paperinuket, lehtien kuvat) ja sitten elokuvat. Kun aloin enemmän käydä elokuvissa esikuvat vaihtuivat valkokankaan tähtien mukaan. En muista, että opettajista olisi ollut esikuvaksi.