Pilvinen päivä

Lunta satelee hiljalleen. Aurinko on taivaan peittävän pilviverhon takana. Laittaisin kuvan, jos osaisin liittää puhelimestani. Saisinkohan sen OneDrivestä. Onnistuihan se.  Eikä ollut edes vaikeaa. OneDrive on aika mainio. Se tallentaa Windows-puhelimeni kuvat suitsaitsukkelaan. En ole selvittänyt tämän pilvipalvelun kaikkia mahdollisuuksia enkä osaa käyttää sitä sujuvasti.

Tämän WordPressin kanssa on vähän sama juttu. Olen jumiutunut tähän muotoon, jonka alunperin otin käyttöön. Nyt tekisi mieli muokata ulkoasua. Se vaatii perehtymistä. Jospa joskus….

Nyt menen saunaan. Hauskaa päivää. Have a nice day!

 

Mainokset

Aku Ankka trauma

Olen alkanut purkaa arkistoja. Vihdoinkin olen siinä vaiheessa elämää, että pystyn pikkuhiljaa edistämään säilyttämieni papereiden ja tavaroiden hävittämistä. Mikä riesa ne tulisivatkaan olemaan jälkipolville. Eilisessä puhelussa kouluaikainen kaverini kutsui tätä kuolinsiivoukseksi. Hänkin on aloittelemassa.

Äitini teki kuolinsiivousta monta vuotta. Hän oli onneksi jättänyt dokumentteja, valokuvia ja muutakin tavaraa, vaikka mielestäni oli hävittänyt liikaakin. Olisin halunnut äidin säilyttävän kaikki isän kirjoittamat lehtiartikkelit. Ehkä äiti ei arvostanut sanomalehtiä tai ehkä isäni ei ollut säilyttänyt niitä. Tyhjentäessämme siskon kanssa äidin asuntoa päivittelimme tavaroiden määrää ja ihmettelimme, mitä hän oli muka hävittänyt. Onneksi sain hillittyä hävitysvimmamme ja siirsimme osan arkistoista omiin koteihimme.

Tiedän, että minun lapseni eivät ala arkistoja penkoa, vaan tilaavat siirtolavan pihaan ja heittävät kaiken pois. Niin he ovat ainakin sanoneet. Olen jättänyt jokaiselle lapselleni heidän omia koulumuistojaan, ne ovat vielä muovikasseissa ja hyllyillä. Äiti oli arkistonut meille jokaiselle kolmelle lapselle yhden ison pahvilaatikollisen muistoja. Löysimme jopa herbaariomme. Pahvilaatikkoaarrearkku oli suurenmoinen teko äidiltäni, joka muutti arkistojen kanssa sairaalan virkasuhdeasunnosta kerrostalokaksioon. Siellä hänellä oli onneksi iso varastotila. Oli ihana löytää laskentovihkoja, piirustuksia, kirjoituksia ja jokunen koulukirjakin pahvilaatikosta.

Kuolintyhjennykseni tai paremminkin elintilan raivaukseni etenee. Ensimmäinen hävityksen kohteeni olivat kirjaani liittyvät paperit. Sen olin päättänyt tehdä heti ensimmäiseksi, kun saan kirjan käsistäni. Kaksi muovikassillista tulostettuja papereita, muistiinpanoja, sanomalehtikopioita yms. tyhjensin kirjailijan kammiostani. Siitä alkoi prosessi, jonka syntymistä olen odottanut hyvän tovin. Ensin töytäisin vaate- ja kenkävarastoihin. Se prosessi ei ole vielä lopussa, mieheni huone on tyhjentämättä. Hän ei ole kahteen ja puoleen vuoteen asunut täällä, mutta on vielä hengissä. Hetken tuumailtuani päätin keskittyä omiin arkistoihini ennenkuin siirryn tuon toisen jemmarin tavaroihin.

Huomasin, että aloin siirrellä tavaroita paikasta toiseen. En vielä parempaan pystynyt. Ajattelin, että tämä ei kerta kaikkiaan vetele ja tartuin vaatehuoneen lehtiarkistoihin. Olen jo kolme päivää järjestänyt Aku Ankka -lehtiä neljältä vuosikymmeneltä numeroittain vuosipinoihin. Olen kirjoittanut päälle laput, mitä numeroita pinosta puuttuu tai mitä niissä on vv. 1971-2004. Olen nyt pystynyt heittämään sellaiset lehdet pois, jotka ovat kertakaikkisen risoja, nekin olivat arkistoituna. Lisäksi on taskareita, Roope-setä lukemistoja ja muita sarjakuvalehtiä. Seuraavaksi aion selvittää, olisiko joku kiinnostunut ottamaan nämä, ehkäpä vähän maksamaankin. Tai jos joku kierrätys- tai hyväntekeväisyyskirpputori ottaisi lehdet. Minun on tosi vaikea heittää näitä lehtiroskiin. Tälle vaikeudelle on olemassa selityskin: minulla on Aku Ankka -trauma.

Sain pimeimmän ajan sujumaan kirjan parissa

Otin eilen käsityön esiin pitkästä aikaa. Mandala Madnessin toinen peitto on ollut kohta vuoden tekeillä. Mutta sillä ei olekaan deadlinea. Teen kun kerkiän. Eilen kerkesin. Muutama pitkä kerros vielä ja sitten se on valmis. Teen sen neliöksi, edellinen on ympyrä. Pitäneeköhän aloittaa vielä kolmaskin? Lankoja olisi kyllä. Vai tekisinkö välillä tumppuja ja sukkia.

On tämä eläkeläisen elämä oikeastaan aika ihanaa. Jos jotain et saa tehtyä tänään, voit tehdä sen toisena päivänä. Ainoa este on oma mieli. Asioiden on annettava olla, ei niistä kannata stressaantua. Se ei kyllä ole helppoa, kun on sellainen tekeväinen ihminen – ollut ainakin.

Nyt pää humisee, korvat soi ja limaa nousee. Lepopäivä siis tämäkin.

Sain pimeimmän ajan sujumaan kirjan parissa. Se oli kaamokseni pelastus. En minä päivän valoa tarvitse kirjoittaessa enkä kirjoittaessa ajattele, onko päivä pimeä vai valoisa. Uloslähtö ei stressaa hippuakaan, kun on hämärää, sumuista, ja pimeää.

Häirintää

HS Viikko -lehdessä on kaksi aukeamaa Seksuaalista häirintää. Televisiossa tuli keskusteluohjelma tästä aiheesta, radiossa tänään kerrottiin, että USA on historiansa ehkä suurimman muutoksen edessä tässä asiassa. Ruotsissa metoo -kampanjalla on jo ollut vaikutuksia, kun taas suomalainen ministeri nikotteli TV-keskustelussa, kierteli ja kaarteli, kun penättiin lakimuutoksia. On ihan järkyttävää, että puolitoista vuotta sitten julkaistu väitöskirja seksuaalisesta häirinnästä Suomen elokuva- ja teatterimaailmassa on vaiettu kuoliaaksi.

Minua harmitti aika paljon, kun oman eläkeläisjärjestöni boccia -kerhossa sekä miehet että naiset naureskelivat häirinnälle ja sen esiinnostamiselle. He vain heittivät hurttia huumoria. Mutta enpä minä mitään siihen sanonut. Pidin suuni kiinni, kun olisi pitänyt sanoa, että olen erittäin tyytyväinen siihen, että häirintä/ahdistelu on noussut keskiöön ja että toivottavasti saadaan myös jotain aikaan. Ajattelin, että jos ne rivot vitsit eivät lopu siitä ryhmästä, lähden kävelemään.

Ehkä niitä lakimuutoksiakin saadaan vähitellen aikaan. Niin että seksuaalinen häirintä ja ahdistelu tulisivat rangaistaviksi ja raiskaustuomiot asianmukaisemmiksi. On järkyttävää, että edelleenkin mielipideilmasto on sellainen, että uhrista tulee helposti syyllinen.

Aamurituaalit

Aivan rättinä eilen kaaduin sänkyyn kymmenen jälkeen. Yritin lukea, mutta ei siitä mitään tullut. Nyt olen aikaisin hereillä ja sehän ei haittaa ollenkaan. Ainoa huono puoli on tuo pimeys. Vielä pari tuntia aikaa auringon nousuun, jota ei tule edes näkymään paksun pilviverhon takaa.

Eiliset liikuntaponnistelut antoivat hyvät unet. Samalla linjalla olisi hyvä jatkaa, vaan kun istuen tehdyt harrasteet ovat niin vetäviä. Lihakset tulivat kyllä kipeiksi ja lonkkakin. Yhden kipulääkkeen otin illalla. Olen jo toista viikkoa ollut ilman lääkkeitä.

Niin monet juovat aamukahvinsa lehtien kera. Olen päässyt ihan kokonaan eroon moisesta tavasta. Minulle tulee kerran viikossa, perjantaisin, ilmestyvä Helsingin Sanomat, jossa riittäisi luettavaa koko viikoksi. Aluksi sitä luinkin, mutta nyt se menee lukemattomana lehtikeräykseen. Olen siis päättänyt olla jatkamatta tilausta.

Aamurituaaleihini kuuluvat ristikot ja välillä myös kirjan luku niinkuin tänä aamunakin. Välillä otan jo aamusta kirjoitushommat esiin. Niinkuin nytkin kirjoittelen tänne piikiikanmaailmaan. Niin ja tärkeä aamurituaali on myös katsastaa Facebookin päivitykset ja ehkä itsekin jotain kirjoittaa. Instagram on myös kiinnostuksen kohteenani, mutta ei enää Pinterest kuten tässä aikaisemmin. Keittiön siivouksen teen yleensä aamuisin, illalla jätän tiskit altaaseen.

Talo elää tavallaan, vieraat tulee ajallaan

Nyt on iskenyt flunssa. Eilen iski kirjoitusinto. Monta päivää olinkin kirjoittamatta, kun vahdin lapsia ja ulkoilutin koiria. Enkä ollut kotonakaan.

Erinomaista on lupautua viemään opiston kirjantekoryhmään pätkä omaa käsikirjoitusta. Sellainen lupaus on pistää vauhtia omalle työlle. Se on vähän sama kuin siivouksen kanssa. Kun tässä yksikseni elelen, en kyllä välitä ympäristöstäni. Mutta jos joku on tulossa käymään, huomaan heti, että paikkoja pitää kohentaa. Se on niin rasittavaa, etten juurikaan ketään kutsu meille.

Ensin flunssa oli päässä ja lihaksissa. Nyt se on iskenyt kurkkuun ja äänihuuliin. Saa nähdä, mihin se vielä iskee. Siitä on pari päivää, kun sain Tampereen kaupungilta kirjeen, jossa kehotetaan suojautumaan rokotuksilla. Influenssarokotus olisi ilmainen ja pneumokokkirokotuksen joutuisi itse maksamaan.

Useita vuosia sitten olin mukana influenssarokotustutkimuksessa. Kuuluin ryhmään, jota ei oltu rokotettu. En tiedä tuloksista, mutta vieläkään en ole yhtään kertaa ottanut piikkejä. Enkä taida ottaa nytkään, vaikka sitä tänä aamuna taas mietinkin. Pitäisikö miettiä vielä uudelleen….?

Kirjoittaminen

”Kun luki ja katosi siihen lukemiseen. Se on kokemus, jonka saan kirjoittamisesta.” (Karl Ove Knausgård Hesarissa, mitä lukeminen oli hänelle lapsena)

Mietin, minkä pistoksen tarvitsen, että jaksan ottaa käsikirjoitukseni käsiteltäväksi. Pidän työtäni ihan turhana. Ei minua tarvitse lohdutella sen takia, vuodatan vain tämän asian tähän. En koskaan ole tullut tutuksi sen asian kanssa, että kirjoitan elämästäni, edes lapsuudestani. Siis sellaisena kuin se on ollut. Nyt olen sen vaiheen kuitenkin tehnyt ja käsikirjoitus pitäisi ottaa muokattavaksi suuremmaksi kokonaisuudeksi. Sitäkin olen jo tehnyt pitkälle. Luurangon ympärille pitäisi kehittää lihat ja puhaltaa olemus henkiin.

Nyt minusta pulppuaa niin monta muuta aihetta, että on vaikeuksia tehdä tuota, joka on kesken. Ohjaajani mielestä se olisi saatettava ensin loppuun, jotta saa tilaa uudelle.

On hyvä, että menin kurssille ja toisten pariin.