Valokuvat talteen

Ensimmäinen kännykällä tekemäni Ifolor-kuvakirjanen valmistui. Kotelokin on niin kaunis.

Minulla on ollut tähän saakka Ifolorin kuvaohjelma vain tietokoneilla. Olen tehnyt albumeita monen vuoden ajan kamerakuvista ja olen saanut ladattua myös kännykkäkuvat koneelle. Tällä kertaa kännykkäkuvien saaminen pöytäkoneelle vaikutti ylivoimaiselta. Se ei onnistunut Googlen kuvaohjelmasta eikä One Driven pilvipalvelusta.

Otin Ifolor kuvaohjelman kännykkääni ja latasin Australian matkakuvia suoraan kännykästä. Ensin en oikein ymmärtänyt, miten ohjelma toimii. Se vaikutti vähän jäykältä systeemiltä. Ehkä aivoni olivat jähmeät, kun tein sitä illan hämäryydessä.

Sain kuitenkin ladattua 50 valokuvaa. Posti toi kirjasen, joka olikin tosi hieno. Aloittelijan tuuria: kolme kuvaa on kahdesti.

Laitoin heti tilaukseen uuden 20 valokuvan kirjasen.

Tosi kätevää!

Ähkin ja puhkin vielä isoa A-nelosen albumia tietokoneellani, 45 sivua on valmiina.

Olen niin onnellinen, että raahasin painavaa kameraani matkalla. Kuvat ovat ihan toista luokkaa kuin kännykällä otetut, jotka sopivat hyvin kyllä tällaiseen pieneen kirjaseen.

Olen myös onnellinen, ettei kameralaukkuni jäänyt lopullisesti Adelaiden lentokentälle, vaikka vähältä piti.

Summa summarum

Korona epidemia on ollut päivien puheenaihe viimeiset ajat. Se on rajoittanut yli seitsemänkymppisten elämää jo kolmatta viikkoa. Ensimmäiset kaksi viikkoa olin kaksinkertaisesti karanteenin kaltaisissa olosuhteissa, koska matkakin edellytti sitä. Kohtalo oli meidän puolella: Sunnuntaina palasimme ja maanantaina Suomen hallitus luki madonluvut telkkarissa.

Näinä viikkoina olen miettinyt matkaa päivittäin, koska olen aloittanut valokuva-albumeiden kokoamisen Ifolor-ohjelmilla. Toinen ohjelma on pöytäkoneellani ja toinen kännykässä.

Tunnen suurta onnea, kun katson kauniita valokuviani matkalta. Vieläkin tuntuu uskomattomalta, että olen käynyt niin upeassa paikassa Tyynen meren rannalla. Läppärini työpöydälle on jäänyt joitakin kuvia, joita olin ajatellut tänne blogiin. Laitan ne nyt tähän.

8 1/2 tuntia katosi

Lauantain sääennuste lupasi vähän viileämpää, yli kahtakymmentä kuitenkin. Koneellinen ilmastointi viilensi huoneiston yöllä, ja aina aamuisin pukeuduin verkkareihin ennen rantakävelylle lähtöä. Vielä ennen kotimatkaa kävin ostamassa kaksi australialaista herkkujuustoa alakerran kaupasta: Camembert ja Brie. Pakkasin ne kullanväriseen paperipussiin ja laitoin jääkaappiin lähtöä odottamaan.

Pirita lähti Severin kanssa vielä rannalle, Pessi ja Peetu pelailivat puhelimillaan. Minä nostin matkalaukun sängylle ja pakkasin. Olin luvannut Piritalle, että ottaisin heidän pyyhkeensä tai jotain muuta laukkuuni, koska heidän neljä laukkuaan olivat aivan täysiä. En saanutkaan mitään ylimääräistä mahtumaan ja Piritan oli tungettava kaikki omiin laukkuihinsa. Jukka tilasi ja kävi hakemassa thairuokamme.

Olimme ostaneet liput yölennolle, joka lähtisi 21.50. Jukka vei meidät isolla maasturilla lentokentälle jo ennen puolta kahdeksaa. Koska check-in oli tehty, pääsimme suoraan laukkujen punnitukseen. Tavaramme olivat jollain kummalla tavalla lisääntyneet kolmen viikon aikana. Minulla oli kiviäkin matkassa. Jännitti, selviämmekö ilman ylimääräisiä kuljetusmaksuja. Qatarilla olikin hieno systeemi: he laskivat kaikkien viiden laukun painot yhteen, sallittu määrä 5 x 30 kg ei ollut likikään täyttymistään. Käsimatkatavaran kohdalla minun reppuni paino oli 7-8 kg, mutta siinäkin kaikki laskettiin yhteen ja sallittu määrä meiltä jokaiselta oli 7 kg.  Lisäksi pieni käsilaukku roikkui olallani ja kannoin myös kameralaukkua.

Hyvästelimme ja halasimme Jukan ja kävelimme käsimatkatavaroiden tarkastukseen. Minulla oli melkoinen purkaminen ja uudelleen pakkaaminen näissä tilanteissa, koska mukanani olivat läppäri, iPad, järjestelmäkamera, kännykkä, sähkövirta-adapterit sekä kaikkien laitteiden johdot ja akut. Lähes joka kerta jouduin ruumiintarkastukseen, se johtui kyllä lonkastani. Piritakin tarkastettiin useamman kerran matkojemme aikana.

Olin pukeutunut kevyeen housuasuun ja kesäiseen lierihattuun kuuman sään takia. Kävin lentokentän isossa, siistissä vessassa vaihtamassa kevyen asuni lämpimään Fila-asuun ennen lähtöportille menoa. Lierihattu pysyi päässä, koska sitä ei voinut pakata mihinkään.

Adelaiden lentokentällä oli erittäin sekavat kulkuohjeet. Menimme nuolien osoittamaan suuntaan ja jouduimme väärään paikkaan. Näimme lähtöporttimme lasiseinän takana. Mistä sinne voisi päästä, kun seinässä ei ole ovea. Huomasin aulassa miehen, jonka olin nähnyt aikaisemmin. Hän oli asustaan päätellen lentokoneen henkilökuntaa. Olin kai epätoivoisen näköinen, kun hän tuli kysymään, onko minulla ongelmia. Tämä ystävällinen ja komea herrasmies neuvoi meille reitin omalle portillemme. Meidän piti kiertää tosiaan ihan toista kautta. Onneksi ei ollut mitään kiirettä. Tavaramme läpivalaistiin uudelleen ja taas sain purkaa kaiken. Vihdoin pääsimme odotushalliin istumaan. Ensin koneeseen pääsivät pyörätuolilla kulkevat, ja ensimmäisessä luokassa matkustavat. Pääsimme heti heidän jälkeensä ensimmäisinä lähtemään koneeseen. Kävelymatka kiemuraisia käytäviä oli kohtalaisen pitkä.

Juuri kun olin koneeseen astumassa huomasin, että kameralaukku ei ollutkaan mukanani. Oi ei! Lentoemäntä ja lentokenttävirkailija seisoivat koneen ovella. Virkailija oli puhelimessa, ja kerroin murheeni lentoemännälle. Hän pyysi, että odotan puhelun päättymistä, sen tein hermostuneena – eikö hän jo lopeta.. Virkailija kyseli, mitä minulta on jäänyt. Änkytin photoapparat, photomasin. Hän kysyi: kamera? Yess, yess. Minkälainen se on? Älysin kertoa, että kamera on laukussa ja laukun tuntomerkit. Hän sanoi hakevansa sen ja kehotti menemään paikalleni koneeseen. Istuin epätoivoisena, saankohan kamerani koskaan takaisin. Onkohan joku ottanut yksinäisen laukun odotushallin penkiltä? En kuitenkaan lähtenyt takaisin ovelle. Kun sitten huojentuneena näin virkailijan, kävelin häntä vastaan. Voi kuinka onnellinen ja kiitollinen olinkaan, kun sain aarteni.

Ihmettelimme, kun koneen etuosaan varaamamme paikat olivat vaihtuneet. Lentokoneen perällä oli kuitenkin hyvä istua tämä ensimmäinen 13 tunnin etappi. Kone oli aika väljästi täytetty, useat saattoivat oikaista itsensä yöllä kolmen istuimen pituiseksi. Pirita istui kahden pienimmän pojan keskellä, istuimme Peetun kanssa heidän takanaan. Meillä oli onnea, koska saimme istua kahden, kolmas penkki ei koskaan täyttynyt. Samalla saimme käyttöömme ylimääräisen peiton ja tyynyn.

Näkemiin Adelaide. Kuva on edessäni olevalta näytöltä

Saimme ensimmäiseksi virkistyspyyhkeet, seuraavaksi kuulokkeet. Lentoemännät ja stuertit kuljettivat yhtä mittaa juomia ja ruokia, myöhemmin jopa movie snacksit. Huomasin useiden matkustajien katsovan elokuvia henkilökohtaiselta näytöltään kuten minäkin tein. Severi ja Pessi nukkuivat monta tuntia, Peetukin väsähti aamupuolella. Minun oli vaikea saada nukuttua, ehkä torkahtelin pikkuisen Piritan tavoin kaulatyynyn ja mustien silmälappujen avulla.

Matka oli erittäin kuoppainen, sekin häiritsi unen saantia. Vähän väliä piti laittaa turvavyö kiinni. Nukkuessa sen on oltava koko ajan kiinni. Laukkasin myös vessassa yhtä mittaa. Samalla sain käveltyä käytävää. Se ei ollut lainkaan paha asia, kun jalat lentosukista huolimatta tuppasivat turpoamaan. Aamuherätys oli hyvin lempeä, pikkuhiljaa valot voimistuivat ja saimme aamiaista.

Dohaan laskeutuminen oli aika hurja. Nikolai-kapteenimme lensi koneen vinossa kenttään vai mitä siinä oikein tapahtui. Kone ja matkustajat kallistuivat oikealle, sitten vasemmalle. Se kesti vain pienen hetken, mutta tuntui hyvin epämiellyttävältä. Edessäni olevasta näytöstä katsoin, kuinka kone vähitellen vakaantui keskiviivalle. Oli sunnuntaiaamu, kello oli 4.20. Kahdeksan ja puoli tuntia elämästä oli kadonnut.

Lentäessä meillä ei ollut tietenkään nettiyhteyksiä, ja ensimmäinen tehtävä Dohassa oli liittyä kentän Wi-fiin.

Toinen tehtävä oli jakaa keltaisen Forex-pussin rialit. Annoin jokaiselle pojalle satasen. Piritalla oli kai jotain jäljellä menomatkalta ja minulla jonkin verran. En vaihtanut lämmintä matka-asuani kevyempään. Pakkasin puvun yläosan reppuun ja käärin housujen lahkeet polviin saakka. Hikeä kuitenkin pukkasi, kun painava reppu selässäni ja hellehattu päässäni kuljeskelin Dohan lentokentällä, jossa lämpötila oli yli kahdenkymmenen. Ulkolämpötila oli 27 Dohassa. Ainakin puolella ihmisistä oli maskit kasvoilla. Kiinnitin huomiota siihen, että näin varhain aamulla kentällä liikkui enemmän arabeja kuin muita. Naiset mustissa kokokaavuissa kasvot peitettyinä ja miehet valkoisissaan. He täyttivät myös kuljetusautot.

Tämän kuvan herra vaikutti olevan joku pomo kentällä. Hän kulki sandaleissaan ja asiakirjakotelo kainalossaan lähtöportimme tuntumassa edestakaisin, ja pysähtyi välillä katsomaan papereitaan. Olen hyvin arka kuvaamaan ihmisiä suoraan, vaikka julkisessa tilassa se on mahdollista. Kuvaaminen ei ollut kielletty tällä kentällä. Salaa nappasin pari kuvaa tästä herrasta.

Pojat menivät omia menojaan. Jossain vaiheessa he aina ilmestyivät ja taas juoksivat sinne tänne. Olisi ollut kiva ostaa jotain, mutta kun en osannut päättää, niin kaikki jäi kauppaan. Ehkä hyvä niin. Hakeuduimme kahvilaan syömään ja juomaan. Sinne menivät loput rahani. Pojat olivat ostaneet kassikaupalla tarjouskarkkeja, kavereille kuulemma tuliaisiksi.

Dohan kenttä oli valtavan iso, siellä kulki henkilökuljetusautoja ja –junia. Mekin menimme yläkerroksissa kulkevalla junalla kentän johonkin päähän, josta taas jyrkillä pitkillä rullaportailla alas. Kävelimme, kävelimme ja kävelimme lähtöportille. Nousimme linja-autoon, jonka matka koneelle oli pitkä. Ohitimme kymmeniä kentällä seisovia Qatarin koneita. Oli kovin nostalgistakiivetä koneeseen portaita pitkin. Matka Helsinkiin alkoi kello 8.45. Söimme koneessa aamiaista sekä lounasta. Juomia kiikutettiin tuon tuosta. Paria elokuvaa aloitin katsoa, mutta kun en saanut kuulokkeita kunnolla toimimaan, niin en jaksanut keskittyä niihin ja pelasin hoksauspelejä.

Hei hei Doha

Lentokoneen lasku Vantaalle Muhammadin ohjauksessa sujui todella pehmeästi ja hienosti ja aivan ajassa 13.55. Sitten kovaa juoksua matkalaukkuja vetäen rakennustyömaitten läpi Paunun linja-autolle, joka vei Piritan ja pojat Valkeakoskelle ja minut Tampereelle. Olin bussissa tilannut taksin itselleni. Onneksi se saapui pian, sillä asuni, joka lentokoneessa lämmitti, ei lämmittänyt tippaakaan Suomen takatalvessa ja tuulessa. Jaloissani oli kesätennarit ja päässäni hellehattu. Kuubalainen taksikuski kantoi painavan matkalaukkuni hissiin saakka. Tämä ilahdutti minua suuresti ja ajattelin, että kyllä Suomessakin palvelua saa, kun sattuu oikea asiakaspalveluhenkilö kohdalle!

Kotona ei ollut mitään valmista syötävää, löysin kuitenkin näkkileipäpaketin. Nyt voisin herkutella juustoilla ja näkkileivällä ja keittää teetä! Melkein itku pääsi, kun huomasin, että herkkujuustoni olivat jääneet Australiaan.  

Viimeiset ateriat

Ihanat päivät maapallon toisella puolella Australian Adelaidessa lähestyvät loppuaan. Matkalaukut ovat valmiina lähtöön. Olemmeko me?

Viimeisenä päivänä emme ennätä/halua tehdä ruokaa. Pojat hakevat alakerran japanilais-korealaisesta Maru-ravintolasta susheja. Minäkin saan maistaa. (heidän Facebook-sivuunsa pääsee Googlesta: Maru, Henley beach). Kerran aikaisemmin olen syönyt muutaman sushipalasen Sotilaankadun City-Marketista Tampereella. Nämä sushit ovat pötköjä. Niitä on kahdenlaisia: lohi- ja tonnikalatäytteellä. Minä maistan jälkimmäistä. Se vie kielen mennessään. Leväkerros on ohuen ohut, tiukka riisikerros on maukasta ja pehmeää, keskimmäinen kerros on tonnikalaa. Päätämme Piritan kanssa kokeilla joskus sushien valmistusta.

Tuollaisia herkkuja on alakerrassa, ja me olemme tehneet suomalaisia ruokia kolmen viikon ajan. Paitsi sen kerran, kun olemme tilanneet pitsat. Mm. makaronilaatikkoa, perunaa ja kastiketta, pastaa ja kastiketta, pinaattikeittoa ja munia. Pinaattikeitto on ollut äärimmäisen herkullista tuoreista pinaateista, joita on alakerran kaupassa (linkki) myytävänä sekä pusseissa että irtomyynnissä. Olemme ostaneet kaksi kertaa jälkiruoaksi neljän litran jäätelöpurkin. Ei tahdo kahdeksi illaksi sellainen riittää.

Tilaamme aikuisten lähtöaterian läheisestä thai-ravintolasta (linkki). Jokainen meistä neljästä valitsee listalta mieleisensä ruoan. Asetamme pakkaukset yhteiseen pöytään, ja jokainen syö jokaista annosta. Maistelemme Piritan kanssa ensimmäistä kertaa simpukoita, mustekaloja ja isoja katkarapuja. Ne ovat hyviä, voisin kokeilla toisenkin kerran. Muutenkin kaikki thai ruoat ovat todella ihania, hyvin maustettuja ja maukkaita. Ja jälleen viimeisenä iltana tämä herkuttelu. Olemme kyllä säästäneet ruokakustannuksissa, kun olemme valmistaneet ruoat itse. Mutta olisihan sitä joskus voinut ravintolassakin syödä. Etenkin tuollaisessa, jolla on pitkät perinteet.

Neljä erilaista pakkausta + riisit.
Nurmikko on tuuleton paikka paistatella auringossa.
Tuolla ylimmässä kerroksessa asustelimme ja sieltä oli tällaiset näköalat:

Linja-auton ikkunasta

Linja-autojen ikkunat olivat usein hämärretyt tai likaiset. Ostoskeskuksesta palatessa sattuikin kirkasikkunainen bussi ja otin muutaman kuvan.

Viihtyisän näköinen talo ja piha. Hienot kasvit ja rauta-aita.

Vasemmalla seisova siellä hyvin yleinen puu oli mielenkiintoisen näköinen. Valitettavasti en tiedä sen nimeä. Sähköpylväät teiden reunoilla ja sähköjohdot kiinnittivät huomiota lähiöissä, jollainen Henleykin oli. Tuossa on melko merkillinen johtoviritelmä. Valkoisen tiedotteen mukaan psychologist antaa hypnosis -hoitoa tässä talossa tai ehkä se on vain hänen ilmoituksensa ja vastaanotto on muualla… Tontit olivat usein ympäröidyt peltiaidoilla niinkuin tässäkin osin.

Tyylikäs kokonaisuus. Onkohan tuossa betoniaita.
Tämän talon nurmikko on kärsinyt kuivuudesta, vaikka vesiletku onkin seinässä.
Useiden talojen pihoissa kasvoi palmuja.

Viimeinen ostosreissu

Periaatteessa Australiaan lähtiessä ei tarvitse vaihtaa valuuttaa. Kuten poikani jo etukäteen vakuutti, niin siellä voi maksaa kortilla ja myös lähimaksu toimii. Automaatista saa paikallista rahaa halutessaan. Minulle, vanhanaikaiselle matkustajalle, on tärkeää vaihtaa matkavaluuttaa. Ostin Australian dollareita ja Qatarin rialeja. Käyttämättä jääneet dollarit saisi vaihtaa Forexissa euroiksi, mutta rialeja ei vaihdettaisi.

Dollareista oli hyötyä, sillä busseissa kävi vain käteinen. Keräsin nipun kaksikymppisiä matkojamme varten maksamalla kaupoissa isommilla seteleillä. Viimeisenä perjantaina menimme bussilla West Lakes– ostoskeskukseen (linkki) tuhlaamaan viimeiset dollarini.

Westfield West Lakes ostoskeskus.

Annoin pojille kaksikymppiset, että saavat ostaa mitä haluavat. Pessi laittoi omansa uusien kenkien osamaksuksi. Severi taisi ostaa tuliaisia kavereille. Itselläni oli enemmän rahaa. Ostin kortteja, tuliaisia, matkamuistoja ja uuden käsilaukun. Se, että tavarat ovat edullisempia kuin Suomessa, johtuu pienemmästä verotuksesta.

On pojilla ostoskasseja

Peetu oli koko matkan ajan etsinyt itselleen sopivia kenkiä. Mitkään eivät tyydyttäneet häntä, niinpä Pirita päätti mennä pojan kanssa Adelaiden keskustaan hakemaan ne ensimmäiset, jotka poika oli nähnyt. Pessi, Severi ja minä jäimme bussista Henley Beachilla ja he jatkoivat keskustaan samalla bussimaksulla.

Söimme Ostarilla. Minun annokseni oli kreikkalainen salaatti.
Opastuskylttejä näkee kaikkialla. Tämä oli vastapäätäni ostoskeskuksen vessan ovessa, kun istuin pytyllä. Tien reunassa on sellaisiakin kylttejä, että varokaa vanhuksia.

Oli viimeinen iltamme. Huomenna lähtisimme pois. Pirita oli pessyt pyykkiä monta koneellista, ja matkalaukkujakin seisoi jo pakattuina eteisessä. Minä olin jättänyt pakkaamisen ja jälkien siivoamisen lauantaiksi. Tein kuitenkin meidän kaikkien Check-Inin tietokoneella. Sekin meinasi epäonnistua, kun nettiyhteys katkesi kesken toimenpiteen. Loppuilta menikin sitten Suomen Korona –tilanteen selvittämiseen. Etsimme Netistä tietoa, saisiko Pirita palkkaa tai jotain muuta rahaa sen kahden viikon aikana, jolloin oli suositeltavaa olla kotona matkan jälkeen. Emme löytäneet mistään sellaista pykälää, joka edellyttäisi palkan maksua, JOS/KUN hän jäisi kotiin. Palkatonta lomaa pitäisi ottaa tai käyttää kesälomapäiviä… huhhuh pojatkaan eivät saisi mennä kouluun matkan jälkeen. Eli opetustaistelu jatkuisi…

Emme vielä aavistaneet, millaiset päätökset tulisivat maanantaina koskettamaan meitä kaikkia.

Tiistaina Suomessa

Olipa komea naisrivi, kun kuusi Suomen hallituksen ministeriä ja pääministeri pitivät eilen tiedotustilaisuuden. Jokainen jo tietää tänään, mitä se merkitsee tälle yhteiskunnalle ja ihmisille.

Tässä yhteydessä me Australiasta palanneet jouduimme karanteeniin kahdeksi viikoksi. Nyt minulla on aikaa kirjoittaa lisää. Viimeiset päivät jäivät kertomatta ja haluan täydentää kertomusta niin, että matkaan tulee loppukin.

Blogini jatkuu. Sitä ei ole tarkoitus lopettaa, vaikka Australian matka ehkä päättyykin.