Ihanaa juhannusta

Helle helli, luonto kukki ja tuoksui. Kokot syttyivät järvien rannoilla ja niemien kärjissä. Haitarin kaihoisat sävelet kiirivät vettä pitkin. Vietettiin mittumaaria, yötöntä yötä.

Tunteilen kerrostalon kuudennessa kerroksessa. Toisaalta haikeanakin, toisaalta iloitsen vapaudestani tehdä, mitä pidän tärkeänä tässä hetkessä. Pukeudun kesäleninkiin, otan papiljotit pois ja vien ystäväni Pepin kävelylle vehreään luontoon.

Mukavaa oloa ja eloa sinullekin .

Syksyiset tunnelmat

….jatkuvat. En ole parvekettakaan kunnolla korkannut. Yhdet kahvit olen siellä nauttinut – äitienpäivänä. Ei ole kiirettä ikkunoiden pesullakaan, yhdestä huoneesta olen pessyt.

Ellei minulla olisi koiraa, ulkoilut jäisivät vähiin… jos olisin mökillä, olisin ulkona koko ajan. Sateinen sää kaupungissa ei ole huono vaihtoehto, koska voin palata ulkoilulenkeiltä kuiviin ja lämpimiin huoneisiin. Mökillä olisin sään armoilla, mutta keskellä luontoa koko ajan ilman, että joutuisin erikseen lähtemään metsään.

Tällaista pohdintaa tänään, vaikka mökille lähtö ei ole osaltani ajankohtainen. Oikean jalan polvi on tehnyt tenän. Istun sohvalla, koira kuorsaa vieressäni. Otan esiin neuletyöni ja haen lisää kahvia.

Hyvää päivänjatkoa!

Toukokuun vika

Kesäkuun eka alkaa tunnin päästä. Kylmää ja sateista on. Mukavan kesäiset päivät ovat takana ja toivottavasti joitakin myös edessä.

Iltamyöhällä kirjoitan muutaman sanan muistiin. Joka päivä pitäisi kirjoittaa jonkin verran vaikka puuta heinää niinkuin vaikka näin kuten nyt teen.

Olen kuunnellut paljon äänikirjoja korona-ajan alusta alkaen ja kuuntelu jatkuu… Nyt kuuntelussa on Leena Landerin ”Kuka vartijoita vartioi”. Minulla on koko ajan sellainen tunne, että olen lukenut tai kuunnellut tämän jo aikaisemminkin. Tosin nimi ei ole tuttu. Tarina on kyllä sen verran hyvin kirjoitettu, ettei pieni tuttuus haittaa. Olen huomannut elokuvissa saman asian. Niissä jopa nimikin saattaa olla tuttu, mutta juonen käänteet eivät enää tarkasti mielessä, ja voin katsoa samoja kuvia uudelleenkin. Toisaalta: Koska katson vain telkkarista, on tyydyttävä siihen mitä sieltä tulee.

Luomisen tuskaa

Mietiskelen, kuinka helppoa onkaan kirjoittaa fiktiota tapahtumista, joissa en ole itse mukana. Olen työstänyt uutta versiota isästä kirjoittamastani kirjasta.

Samalla olen alkanut kirjoittaa yksittäisiä tapahtumia omasta elämästäni. Etäännyttäminen tuntuu yhtäkkiä hankalalta. Jotenkin mustasukkaisesti pidän kiinni siitä, mitä oikeasti tapahtui. Fiktiota omasta elämästä ei olekaan helppoa tehdä. Mutta uskon, että sen tajuaminenkin vie jo eteenpäin.

Nämä viimeksimainitut tähtäävät antologiaan, jota olemme alkaneet työstää työväenopiston ryhmässä.

Helinä Keiju ja Hauki

AIHE   Julia Cameron: tyhjän paperin nautinto…

Onko parempi kirjoittaa paperille vai suoraan tietokoneelle. Joka tapauksessa digitoin tekstini. Kuten teen juuri nyt vanhoille kirjoituksilleni.

Jokainen hetki on kirjoittamisen kannalta hyvä. Tartun vain kynään tai avaan tietokoneen. Ja annan ajatusten virrata kuten taustalla soivan musiikin. Vesi siinä valuu… rakastan vettä. Etenkin sellaista joka on virtaavassa joessa tai isossa järvessä.

Miltä tuntuu. Tuntuu siltä, että pystyn paremmin keskittymään. Vaikka ryhmä on uusi. Mieleni on tyyni ja rauhallinen…. Odotan mitä tapahtuu.

Ärsyttävää, kun kone tarjoaa isoja kirjaimia sinne, mihin en halua. Siis tunsin pienen ärsytyksen.

On se ihan sama, vaikka kirjoittaisin suoraan koneelle, koska teksti menee käsien kautta kuten kynällä kirjoittaenkin. Ajatuksen virtaa paperille, pieniä papanoita – useimmiten mustia.

Lyijykynällä on mukavampi kirjoittaa kuin kuivamustekynällä. Sitä voi pyyhkiä tarvittaessa eikä tarvitse sutata. Koneella voi saman tien korjata – sitäkin teen koko ajan.

Tänään sataa, huomenna on luvattu parempaa ilmaa. Toivottavasti sään kosteus nostaa sienet esiin yhdessä yössä. Huomenna menen Helinä Keijun kanssa metsään. Illalla Helinä Keiju ja Hauki muistelevat kipeää nuoruutta, ehkä lämpimällä huumorilla. Tuskin kaihoten. Viinilasillinen ja useampikin siinä kuluu. Ehkä he lämmittävät rantasaunan ja pulahtavat syksyiseen jokeen. Keltaisten lehtien ympäröimään. On täysikuu. Jos pilvet väistyvät he näkevät kuun, tähdet ja linnunradan. Käyvät syksyisten värien täplittämälle ruohikolle selälleen makaamaan ja odottavat tähdenlentoja. Vieläkö olisi jotain, mitä he voisivat toivoa. Vai onko kaikki toivo jo mennyttä.

Kaikkien kynä sauhuaa edelleen. Minähän en kolmea sivua täyteen saa. Jos suurentaisin fonttia tarpeeksi, ehkä sekin toteutuisi.

Tämä fontti näyttää tosi pieneltä ja riviväli hyvin pieneltä. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä se selviää, kun tulostan tekstini, jotka ovat näillä arvoilla kirjoitetut. Sovittiin tuossa juuri, että kirjoitan tämän sivun loppuun. Ja sen totisesti teen. Jospa vaihtaisin välillä kappaletta, näyttäisi pitemmältä. Ja sivun loppu tulisi nopeammin vastaan.

Oikeastaan on ihan hyvä, että syksy on alkanut. Ärsyttävän lämpimät syyssäät loppuivat tähän aamuun. Vaikka vieläkin on 14-15. Sade helpottaa elämää ja tuottaa ehkä sitä sienisatoakin.

Nyt laitan pisteen tähän loppuun.

(Harjoitus, joka tehtiin kaksi vuotta sitten kirjoituskurssin alkaessa)