Yo-ainekirjoitusten arviointi

Meillä Tampereella keskustellaan ylioppilaskokeiden äidinkielen arvioinnista. Ensin Aamulehden kolumnisti Tiina Keskinen moitti ädinkielen sensoreita salaseuraksi (12.4.) ja kaipasi läpinäkyvyyttä arvosteluun. Eilen julkaistiin ”salaseuran” jäsenten vastaus aiheesta. Siinä he monin argumentein todistavat, että arviointijärjestelmä on varsin läpinäkyvä. Esseen arviointikriteerit ovat nykyisin julkisia ja löytyvät Ylioppilastutkintolautakunnan sivuilta.

Viisikymmentä vuotta sitten mieleeni ei olisi tullut edes omien opettajien arvioita epäillä, saati sitten Helsingissä kokoontuvan raadin. Ei äidinkielessä eikä muissakaan aineissa. Aina sain mitä ansaitsin.

Nyt olen alkanut miettiä, mitä olenkaan kirjoittanut ”Vaaran viehätyksestä”, kun se oli aineeni aihe. Minulle on jäänyt sellainen käsitys, että esseellä tai siis aineella kuten silloin sanottiin, punnittiin abiturientin kypsyys. Kielet, matematiikka ja reaali olivat enemmän tietopohjaisia. Ainekirjoituksen aihevalikoimaan sisältyi silloin vuonna 1965 enempi niitä tietopohjaisia aiheita kuin vapaa, jonka minä valitsin. Vuosien varrella olen kohdannut vain yhden ihmisen, joka myös kirjoitti Vaaran viehätyksestä. Ehkä se oli riski, mutta se kannatti ottaa.

Kiinnostaisi kyllä lukea sekin, minkälaista kypsyyttä olen osoittanut kirkkohistorian ja psykologian kysymyksiin vastatessani. Omista äitini jemmaamista arkistoista löysin reaalikokeen kysymykset. Valitettavasti leikkeessä ei ole vuosilukua, niin en voi olla ihan varma, että nämä ovat juuri vuoden 1965 kysymykset. Joitakin olen ympyröinyt, ehkä niihin olen vastannut.

reaalikokeen kysymyksetEi tarvitse hakea suurennuslasia. Kuva suurenee luettavaksi pari kertaa klikkaamalla.

Esitelmä koululla 24.3.1961

NUORISOSTA

Tämän päivän nuorisosta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, puolesta ja vastaan. Useimmiten kuitenkin vastaan. Tietenkään aivan aiheettomasti ei ole puhuttu vastaan, mutta ei varmaan puolestakaan. Vastaan puhuvat yleensä ne, jotka ovat tutustuneet ns. ”lättähattunuorisoon”.

Lättähatut ovat, kuten tiedämme, enemmän tai vähemmän huomiota herättäviä, kova-äänisiä nuoria, jotka pukeutuvat ja käyttäytyvät huonosti. Pojilla on paidannapit auki napaan asti. He kulkevat ilman hattua, oli sitten kesä tai talvi ja vaikka kova pakkanen, niin että heidän pitkä rasvainen tukkansa näkyy. Heillä ei ole ilmeisesti varaa käydä parturissa, mutta varaa on ostaa hiusvoiteita. Tytöt taasen luulevat olevansa erittäin tyylikkäitä huippukapeissa housuissaan. Tukka roikkuu hoitamattomana harteilla á la Brigitte Bardot. Kasvot ovat paksun maalikerroksen peitossa.

Suomeen lättähattuilu on siirtynyt Ruotsista. Ruotsissa lättähattuja edustavat huligaanit, jotka ovat vielä törkeämpiä. Lättähatut muodostavat ns. ”liigan”, joka saattaa jopa suorittaa pieniä rötöksiä murtautumalla kioskeihin, liikkeisiin ym. vieden makeisia, tupakkaa, virvokkeita, joskus jopa rahaa. Usein he ovat niin nuoria, ettei heitä voi laittaa telkien taakse. Onkin olemassa kasvatuslaitoksia, joihin tällaiset nuoret joutuvat. Heitä onkin paljon, sillä nuorisorikollisuus on suuresti lisääntynyt viime vuosina. Tähän on paljon syitä. Mm. tupakanpoltto, joka myös on lisääntynyt nuorison keskuudessa. Kun nuoret eivät saa kotoa varoja tupakanpolttoon, täytyy rahaa hankkia muualta – varastamalla. Rikollisuuteen ovat vaikuttavina osatekijöinä myös: rikoselokuvat ja huono ajanvietekirjallisuus. Rikoselokuvat ovat tietenkin kiellettyjä, mutta kielletyt hedelmät maistuvat parhaiten. Kirjat eivät tietenkään ole kiellettyjä, mutta miksi painetaan niin paljon huonoa ajanvietekirjallisuutta kun kerran tiedetään sen vaikutus nuorisoon?

Tämä kiireinen aika on myös osaltaan vaikuttamassa nuorisoon. Vanhemmilla ei ole enää aikaa lapsilleen. Heillä on kaiken maailman kokoukset ja kerhot ym. Joku harva ilta, kun heillä vihdoin on aikaa istua kotona, he työntävät lastensa käteen elokuvarahan, että voisivat viettää rauhallisen koti-illan. Näin nuoret joutuvat aivan kuin ajetuiksi kadulle, josta ei ole pitkä matka rikollisuuteenkaan.

Niin – eräät aikuiset ovat tutustuneet vain tuohon nuorisoon ja lausuneet mielipiteensä sen perusteella. Kaupungeissa ei esim. lättähattunuorisoa ole enää kuin muutama kourallinen. He ovat varmaankin huomanneet, että vanhemmat katselevat heitä paljon suopeammin silmin, kun he pukeutuvat ja käyttäytyvät kuin ihmiset ainakin. Pienemmillä paikkakunnilla kuljetaan muutenkin muodista jäljessä, niin myös tässä. Luullaan, että ollaan jotain, kun ollaan lättähattuja, mutta loppujen lopuksi ei olla mitään.

Kyllä nuoriso osaa pukeutua fiksusti ja myös käyttäytyä, jos haluaa. Usein tanssipaikoilta lauantai-iltaisin löytää tällaista nuorisoa. Pojat sonnustautuvat valkoiseen paitaan ja solmioon, siistiin pukuun tai irtotakkiasuun. Tytöt pukeutuvat yksinkertaisiin, mutta hyvällä maulla valittuihin asuihin. Koruja käytetään yleensä melko vähän. Kengistä piikkikorot ovat kadonneet, tilalla ovat puolikorot, teinikorot tai peräti matalat kannat. Make-upia on yleensä käytetty hillitysti. Tietenkin joukossa on myös joitakin räikeitä poikkeuksia. Nuoriso on kovaäänistä ja mieltään osoittavaa myös tanssipaikoilla, mutta tämä kovaäänisyys on iloisuutta, ei mitään huomionherättämistä.

Nykyajan nuorison harrastuksista on ennen kaikkea mainittava musiikki. Melkein jokainen harrastaa musiikkia tavalla tai toisella. Onhan nykyään paljon erilaisia mahdollisuuksia tutustua siihen. On levysoittimia, magnetofoneja, radiossa olevissa ohjelmissa musiikki on etusijalla ja tanssipaikoilla on tietysti musiikkia. Poikia kiinnostaa lisäksi kaikenlaiset moottorialan asiat ja tyttöjä muoti. Joten harrastuksetkin ovat tervehenkisiä.

Lopuksi voin vain todeta, että nykyajan nuoriso olisi varmaan erittäin edustavaa, jos kaikki lättähattujen rippeet karsittaisiin pois.

Abiturientin tavoitteita

Edelliseen postaukseeni Ainekirjoitusta 1960-luvulla sain Heliltä kommentin, että hän olisi kiinnostunut eräästä kahdeksannen luokan aineestani. Ovatko samat asiat 70-vuotiaana tavoittelemisen arvoisia? Tai mitä on muuttunut?

On varmaan parempi, etten etukäteen arvota tekstiäni, vaan julkaisen sen rohkeasti. Ehkä näin pääsemme keskustelun alkuun.

Mitä pidän tavoittelemisen arvoisena elämässä

Pikkutyttönä oli haaveenani näyttelijättären ammatti. Kun minulta nyt kysytään, mitä aion opiskella saatuani koulun päätökseen, en osaa vastata. En ole ajatellut opiskelemista ollenkaan. Haaveenani ei ole saada ammattitaitoa mihinkään, ainakaan rahan takia. Jos joskus innostun opiskeluun ja onnistun saamaan hyvätuloisen työpaikan, niin hyvä on.

Kaikilla ihmisillä on tavoitteita; toisilla ylioppilaslakki, toisilla juuri sellainen mainetta ja rahaa tuottava ammatti. Minun tavoitteenani ei ole kumpikaan. En niin suuresti piittaa tuosta valkeasta kunnialakista; en kurkottele hienoa arvonimeä. Haluaisin, että joskus voisin olla hyvä aviovaimo ja äiti. Jos saisin kanssaihmisieni kunnioituksen ja voisin olla hyvä ajatuksissani ja teoissani, olisin saavuttanut, mitä haluan.

Hyvyyttä on niin vähän nyky-yhteiskunnassa. Se on tukahtunut koneiden pauhuun, ihmisten tärkeyteen ja tavattomaan kiireeseen. Mutta hyvyys on kuitenkin tärkeää. Se on yhtä tärkeää suurelle valtiomiehelle kuin pienelle lapselle. Valtiomiehen täytyisi olla hyvä, ja pienen lapsen täytyisi saada hyvyyttä. Jos kaikkien valtakuntien päämiehet rakastaisivat kansaansa ja myös muita kansoja ihmisinä, ei vain massana, joka tekee kuten he haluavat, kuinka paljon sydämellisempää olisi myös alamaisten rakkaus päämiestänsä kohtaan!

Entä jos tuollainen pikkuruinen lapsi jää ilman rakkautta; jos hänen täytyy tuntea olevansa ei-toivottu? Silloin hänessä olisi ainesta tulla isoksi ja suureksi päämieheksi, joka vihaa kaikkea vielä suurempaa.

Jokainen meistä haluaa hyvyyttä ja rakkautta. Useat tahtoisivat itsekin olla hyviä, mutta tämä maailma on niin kylmä. Kukaan ei tunnusta, että sellaistakin vielä tarvitaan – tarvitaan vain hyviä koneita ja erinomaisia johtajia. Mutta tarvitaan enemmän hyviä aviovaimoja ja –miehiä. Ennen kaikkea tarvitaan äitejä, jotka opettavat lapsilleen, ettei hyvyys ole vielä aivan kokonaan tukahtunut.

Pelkkä hyvyys ei minua elätä, siispä tavoitteeni on pelkkä illuusio. Se kompastuu kylmien tosiasioiden edessä. Haavekuva hyvästä maailmasta on vain haavekuva. Mutta silti voin itse pitää hyvyyttä tavoitteena, vaikka sen rinnalle olisi otettavakin jotain todellista ja kouriintuntuvaa.

Lukion ainekirjoitusta 1960-luvun alkupuolella

Jatkoin eilen pahvilaatikkojen ja arkistojen tyhjennystä. Nostin laatikosta nipun konseptipapereita. Yli viisikymmentä vuotta sitten lukiossa kirjoittamani aineet! Hohhoh – kaikkea se äiti tallettikin!  Itse asiassa olin aika iloinen löydöstäni, etenkin juuri nyt, kun toukokuussa juhlimme riemuylioppilaina.

Pääasiassa aineet on kirjoitettu lyijykynällä, muutama kuivamustekynällä tehty on joukossa. Tekstin asetteluun on kiinnitetty huomiota. Marginaalit on vedetty viivoittimella, otsikon paikka on keskellä, kappaleiden sisennykset on tehty. Ehkä valmistauduttiin jo ylioppilaskirjoituksiin.

Minusta nuo kuudennella annetut aiheet ovat aika lapsellisia: Pakopaikkani, Muurahaiskeon ääressä…  Seitsemännen luokan aineita on kaksinkertainen määrä. Se selittyy tuplaamisella. Yleensä ottaen sain asia-aiheista huonompia numeroita kuin vapaista. Ylioppilaskirjoituksissa valitsinkin vapaan aiheen ”Vaaran viehätys”. Taisin saada arvosanaksi Cumlauden.

Rakastettava vanha leidi Emmi Elomaa oli jossain vaiheessa opettajani – ehkä seiskalla ja kasilla…? Lukiosta en muista muita suomenkielen opettajia.

Esseiden tai aineiden, kuten silloin sanottiin, aiheet olivat tällaisia

Kuudennella

  •  Miten yleensä vietän sunnuntait 8+
  •  Pakopaikkani 8-
  •  Elokuva, joka on antanut minulle ajattelemisen aihetta 8-
  •  Sähkö ja keittiö 7+
  •  Muurahaiskeon ääressä 8-
  •  Mainostuksesta 8+

Seitsemännellä

  • Nykyajan ihmistä uhkaavia sairauksia 8+
  • Millaisten poikien seurassa viihdyn 9-
  • Suhteeni musiikkiin elämäni eri kausina 9-
  • Millaisista elokuvista pidän 8 ½
  • Olenko oman onneni seppä? 8-
  • Niin olet tullut taas kevät… 8 +
  • Ajatuksia kotimaisesta elokuvasta 8 ½
  • Käsitykseni ikuisen rauhan mahdollisuudesta 9-
  • Köykäistä hengenravintoa 7+
  • Eksoottisia maita ja kansoja valkokankaalla 8 ½
  • Rakkahin ystäväni (kirje) 8-

Kahdeksannella

  • Mitä pidän tavoittelemisen arvoisena elämässä 9-
  • Tanssitaiteesta 8+
  • Nuorisorikollisuuden syitä 8+
  • Heränneitä ”Kevät ja Takatalvi” – romaanissa 7-
  • Oma luonnetyyppini 8
  • Miksi pyrin ylioppilaaksi 8 ½

Mitäpä olen mietiskellyt ylioppilaaksi tulosta viisikymmentä vuotta sitten. Sen aineen kirjoitan tähän lukijoiden iloksi tai harmiksi.

Miksi pyrin ylioppilaaksi

Eräs määränpää – tai oikeastaan vain välitavoite – valkolakki, alkaa jo häämöttää lähellä. Olen usein tuuminut itsekseni, miksi tulin oppikouluun, miksen käynyt vain kansakoulua loppuun ja jatkanut sitten vaikkapa ammattikouluun tai miksen lopettanut opiskeluani keskikoulun käytyäni.

Kun olin kansakoulussa, kehottivat opettajani minua pyrkimään oppikouluun. Vanhempani puolsivat heidän kantaansa sanoen minun menestyvän paremmin elämässä, jos joskus tulisin ylioppilaaksi. Vähitellen aloin myös itse kiinnostua koulunkäynnistä ja niin tulin liittyneeksi noihin lukuisiin joukkoihin, jotka vuosittain pyrkivät maamme oppikouluihin.

Keskikoulussa ollessani lukuintoni alkoi vähitellen lieventyä ja keskikoulun viimeisellä luokalla olin vakuuttunut siitä, että lopettaisin koulunkäyntini. Mutta kuitenkin olisi tuntunut niin ihanalta saada joskus painaa päähänsä tuollainen valkolakki. Lisäksi tunsin olevani aivan liian kehittymätön taidoiltani päästäkseni edes jonkinlaiseen työhön. Mutta toisaalta olisi vielä kolme pitkää vuotta edessä, ehkä enemmänkin ja ne vuodet tulisivat olemaan työntäyteisiä, enkä niidenkään jälkeen olisi vielä mitään. Minulla ei olisi muuta kuin valkoinen lakki ja ehkä ne tiedot päässäni, mitä se edellyttää. Mutta minulla olisi mahdollisuus päästä eteenpäin, suuremmat mahdollisuudet valmistua johonkin mielenkiintoiseen ammattiin. Olin kahden vaiheilla. Vanhempani antoivat minun itse ratkaista, sillä he eivät tahtoneet pakottaa minua mihinkään. Ratkaiseminen oli vaikeaa, mutta en ole ainakaan toistaiseksi katunut päätöstäni.

Nyt, kun tämä kolme vuotta on kallistumassa loppuaan kohti, herään usein ajattelemaan, onko kannattanut uurastaa. Olen jo tämän syksynkin aikana tuskaillut monta kertaa, etten halua enää päivääkään istua tämän laitoksen puupenkeillä, mutta jokaisen arkipäivän olen kuitenkin viettänyt täällä. Ei kannata enää lopettaa! Jos saan valkolakin, olen kuitenkin jotain; olen ylioppilas. Voin mennä opiskelemaan, saan ammatin, olen enemmän kuin keskikoulun käynyt kanssaihmiseni, minuun on jauhettu sivistystä kahdeksan vuoden ajan, minulla on hauskoja muistoja.

Mutta toiset väittävät, että jos menen naimisiin, ovat kaikki lukuni valuneet hiekkaan. Ei toki! Nykyajan yhteiskunnassa myös vaimot käyvät työssä ja onhan silloinkin hauskempaa omata joku kunnon ammatti kuin vain olla siivooja tai konttorirotta tai muuta vastaavaa ja voisinhan ainakin opastaa omia lapsiani läksyissä.

Voin vain todeta, että kannattaa pyrkiä ylioppilaaksi asti, vaikka ne valtavat kirjapinot, joiden läpi täytyy kahlata, tuntuvatkin joskus ylitsepääsemättömiltä.