Yön viileys viipyy viel’

Kaksikymmentäviisi kertoo mittari. Samanlämpöinen on aamun viileys kuin vesi läheisellä uimarannalla Suolijärvessä. Tällaisen lukeman olen pystynyt säilyttämään asunnossakin viime päiviin saakka. Mutta en enää. Asteen pari lämpö nousee päivän aikana. Odotan vapahduttavaa ukkoskuuroa.

Elementtitalon seinät ovat taatusti lämmenneet viime päivien läkähdyttävässä helteessä. Silti sisällä on helpompi olla. Ulkona läkähdyn läköttävässä liikkumattomassa lämmössä, enää ei apua tuo kadun varjoinen puoli eikä metsäkään. Alkaa ahdistaa, en saa henkeä, päässä jyskyttää. Koiran kieli roikkuu maahan, se yrittää pinnistellä eteenpäin, haluaisi jäädä makaamaan. Vedän sitä perässäni. Hengitys tihenee. Nostan uupuneen koiran syliini. Porraskäytävässä helpottaa, kuumuus on jäänyt lukitun ulko-oven taakse.

TOIVUMMEKO

Kuinka monta sukupolvea pitää mennä ennenkuin niin suuren kuilun yli voi ojentaa kätensä kuin veli veljelle. Toivummeko ikinä?

Olin jo aikaisemmin lukenut Heidi Köngäksen Sandran. Nyt kuuntelin sen äänikirjana. Kansalaissodan tapahtumat porautuivat korvistani syvemmälle sieluuni kuin lukiessa. Samoista asioista ovat kirjoittaneet toisetkin. Mieleeni tulevat lukukokemuksina Väinö Linna ja Anneli Kanto.

Aivan käsittämättömiä julmuuksia ihmiset ovat tehneet toisilleen. Eikö tämä sama toistu myöhemmissäkin isoissa sodissa. Kauhea järjetön viha ja pelko toista ihmistä tai ihmisryhmiä kohtaan.

Aina, aina ja aina… eikö se lopu koskaan. Kuinka tästä voi toipua? Kuinka voi ojentaa kätensä toista kohti lempeästi ja ymmärtävästi näkemättä vihollista.

Kokoa itsesi!

Pakkaanko lahjat, valmistanko joulupöydän, tuonko syömiset parvekkeelta lämpiämään, voinko istua vain ja antaa ajan kulua. Ajatukset sinkoilevat sieluni laidasta laitaan. Suunnittelemattomuus sekoittaa pääni ja minut.

Huoneeseen leviää herkullinen imelletyn perunalaatikon tuoksu. Keitän kahvit, istahdan alas ja puran epätietoisuuden tuskan ihmisten ilmoille. Koko sotku alkoi siitä, kun menin parvekkeelle. Tarkoitukseni oli hakea karjalanpiirakoita huoneen lämpöön. En ollut orientoitunut muuhun, vain niihin piirakoihin. Alkoi ahdistaa, kun huomasin pullat ja kakun parvekkeella. Hetkeä aikaisemmin olin ajatellut, mitähän tarjoan jälkiruoaksi. Siinähän ne jälkkärit olivat nenäni edessä. Jotenkin tämän kirjoittaminen selkiytti minut, osansa lienee kahvillakin.

Nyt tiedän mitä teen. Annan perunalaatikon muhia uunissa, otan kaapin ylähyllyltä suuren pyöreän tarjoilulautasen ja teen siihen jälkiruoka-asetelman.