TOIVUMMEKO

Kuinka monta sukupolvea pitää mennä ennenkuin niin suuren kuilun yli voi ojentaa kätensä kuin veli veljelle. Toivummeko ikinä?

Olin jo aikaisemmin lukenut Heidi Köngäksen Sandran. Nyt kuuntelin sen äänikirjana. Kansalaissodan tapahtumat porautuivat korvistani syvemmälle sieluuni kuin lukiessa. Samoista asioista ovat kirjoittaneet toisetkin. Mieleeni tulevat lukukokemuksina Väinö Linna ja Anneli Kanto.

Aivan käsittämättömiä julmuuksia ihmiset ovat tehneet toisilleen. Eikö tämä sama toistu myöhemmissäkin isoissa sodissa. Kauhea järjetön viha ja pelko toista ihmistä tai ihmisryhmiä kohtaan.

Aina, aina ja aina… eikö se lopu koskaan. Kuinka tästä voi toipua? Kuinka voi ojentaa kätensä toista kohti lempeästi ja ymmärtävästi näkemättä vihollista.

SUUNNITTELUA

Aamut ovat mieleni aktiivisinta aikaa. Olen täynnä energiaa hyvin nukuttujen öiden jälkeen.

Niinpä suunnittelen päiväni ohjelmaa tänäkin aamuna toiveikkaana. Aion vihdoinkin jatkaa ikkunoiden pesua. Ennen sateita ennätin pestä yhden huoneen ikkunan.

Keittiön siivous näin aamutuimaan on myös hyvä idea, koska voin samalla joko kuunnella äänikirjaa tai miettiä omaa hyvin sujunutta kirjoitustani, joka tökkäsi eilen. Pitää vähän miettiä, miten pääsen taas kirjoituksen imuun. Yksi mahdollisuus juolahtikin jo mieleeni. Sitäkin haluan kokeilla tänään.

Kirjoittamisen parissa vierähtää helposti monta tuntia, joten ensin on toteutettava nuo toiset suunnitelmat, muuten ne jäävät tekemättä.

Eikä sovi unohtaa koiraystävää, joka vaatii oman osansa päivän tunneista.

Toukokuun vika

Kesäkuun eka alkaa tunnin päästä. Kylmää ja sateista on. Mukavan kesäiset päivät ovat takana ja toivottavasti joitakin myös edessä.

Iltamyöhällä kirjoitan muutaman sanan muistiin. Joka päivä pitäisi kirjoittaa jonkin verran vaikka puuta heinää niinkuin vaikka näin kuten nyt teen.

Olen kuunnellut paljon äänikirjoja korona-ajan alusta alkaen ja kuuntelu jatkuu… Nyt kuuntelussa on Leena Landerin ”Kuka vartijoita vartioi”. Minulla on koko ajan sellainen tunne, että olen lukenut tai kuunnellut tämän jo aikaisemminkin. Tosin nimi ei ole tuttu. Tarina on kyllä sen verran hyvin kirjoitettu, ettei pieni tuttuus haittaa. Olen huomannut elokuvissa saman asian. Niissä jopa nimikin saattaa olla tuttu, mutta juonen käänteet eivät enää tarkasti mielessä, ja voin katsoa samoja kuvia uudelleenkin. Toisaalta: Koska katson vain telkkarista, on tyydyttävä siihen mitä sieltä tulee.

Uneton

Se kun herää yöllä eikä saa enää unta. Laittaa Tulenkantaja -palkinnon saaneen Natasha Rasi-Koskisen REC-äänikirjan päälle ja toivoo, että nukahtaisi siihen niin kuin edellisenäkin yönä ja aamulla selaisi kirjan siihen kohtaan, johon se jäisi ennen nukahtamista.

Metron alle ehkä jäänyt tyttö alkoikin kaivaa mieltä ja kuuntelin herkeämättä myös REC – STOP – REC – PAUSE – STOP koko litanian. Näkemiin unet.

Tunnin kuluttua vaihdoin kirjaa. Laura Honkasalon ”Kaapin henki, tavaravaivaisen tunnustuksia” ei ollut sen nukuttavampi.

Vain nämä kaksi olivat äänikirjakirjastossani tällä kertaa. Nousin ylös ja jatkoin conmarituksen kuuntelemista.

Jo aikaisemmin aloittaessani Honkasalon kirjaa unilukemisena totesin, ettei se ole unikirja… silloin kuten nytkin aloin suunnitella, kuinka hävittäisin turhia tavaroitani. Jospa hankkisin 100 litran muovisäkkejä ja tyhjentäisin hyllyjä katsomatta mitä säkkiin laitan. Voisin tehdä samoin myös kirpputorikasalleni. Kylläpä olinkin rohkea, mutta vain ajatuksissani. Ehkä olen vähän edistynyt, kun voin edes ajatella totaalihävitystä. Olen joutunut tähän mennessä harkitsemaan jokaisen esineen, tavaran ja paperin kohdalla, voisiko tätä vielä käyttää, voisiko kierrättää.

Nyt mietin, voisinko viedä kaatopaikalle ongelmatavaroilla täytetyn pahvilaatikon jonkun toisen selvitettäväksi.