Esikuvat

Kumpi on ollut ensin: esikuva vai elokuva? Aloin miettiä tätä, kun löysin vanhat paperinukkeni ja tiesin, kuinka paljon olin katsonut elokuvia.  Pohdinnassani huomioin nyt vain ulkonäön. Ehkä 10-15 -vuotiaalla muitakin esikuvia saattaisi olla, vaikka muistikokemukseni on, että kaiken ratkaisi ulkonäkö. Mietin omaa ulkonäköäni suhteessa esikuviini ja halusin isona olla kuin he. Halusin samanlaisia kampauksia, samanlaisia vaatteita sekä muotoja ja ulkonäköä. Olin niin onnellinen, kun eräs isompi tyttö sanoi minulle, että muistutan Romy Schneideria. Niin onnellinen, että muistan sen vieläkin.

Vuosien 1955-1958 filmitähti paperinukkeni ovat hyvin säilyneet – kiitos äitini. Niillä olen leikkinyt todella ahkerasti. Yhden kaulakin on katkennut, sen olen teipannut. Paperinuket kiehtoivat mielikuvitustani. Heidän asunsa olivat niin ihania. Ystävän kanssa leikkiessä nuket alkoivat elää, he kävivät tanssiaisissa, ulkoiluttivat koiraansa, nukkuivat kauniissa pitsiyöpuvuissaan. Miehiä heillä ei ollut. Eikä meillä barbeja tai televisiota.

Idoleiden kuvia oli kotiin tilatuissa lehdissä Elokuva-Aitta, Ajan Sävel, Seura, Apu, Me Naiset. Kotiliesikin meille tuli, mutta siinä tuskin filkkareita esiteltiin. Vuosikymmenen loppupuolella olen leikannut kuvia myös ulkomaisista lehdistä. Käytössä ovat olleet ruotsalaiset Bild-Journalen ja Allers sekä saksalainen Neue Illustrierte.

Keräsin filmitähtien ja muiden kaunottarien kuvia. Leikkasin ne lehdistä irti ääriviivoja ja myöten ja kiinnitin vihkoihin pienen pienillä teipin palasilla, jotka liki kuudenkymmenen vuoden jälkeen ovat kuivettuneet ja irtoilevat. Ihanin näistä vihkoista on A4-kokoinen ruutuvihko vuodelta 1958.  Minusta tuli oikein taitava saksirn käyttäjä, ei kuvia uskoisi leikatuiksi. Näihin on täytynyt mennä hirveästi aikaa. Omat sivunsa ovat saaneet  Joan Collins, Audrey Hepburn, Elizabeth Taylor, Natalie Wood, Shirley Temple, Esther Williams, Belinda Lee, Diana Dors, Caterina Valente, Eartha Kitt, Tina Louise, Ingrid Bergman, Greta Garbo, Crace Kelly, June Allyson, Lana Turner, Ava Gardner, Jayne Mansfield, Gina Lollobrigida, Doris Day, Sophia Loren, Maria Schell ynnä muut.

BBMM

Olen kirjoittanut pieniin sinisiin vihkoihin katsomani elokuvat. Tammikuusta 1959 seuraavan vuoden huhtikuun loppuun katsoin 84 elokuvaa ja kesästä 1960 seuraavan vuoden syksyyn samoin 84. Jokaisesta olen kirjoittanut. Joitakin olen kommentoinut enemmän, joitakin vähemmän. Muutamista olen kirjoittanut koko juonen.

elokuvat 59-60

elokuvat 60Näyttää siltä, että ensin olivat esikuvat (paperinuket, lehtien kuvat) ja sitten elokuvat. Kun aloin enemmän käydä elokuvissa esikuvat vaihtuivat valkokankaan tähtien mukaan. En muista, että opettajista olisi ollut esikuvaksi.

SUURKISAT

Olin kymmenvuotias, kun isä vei minut Korvenkylän Seuratalolle Korven Hongan voimisteluharjoituksiin syksyllä 1955. Aloimme valmistautua vuoden 1956 Suomen Suurkisoja varten. Naisten, miesten, tyttöjen ja poikien ohjelmia harjoiteltiin lukuisissa ympäri maata olevissa Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) seuroissa. Maaseudulta ja kaupungeista tulevat ryhmät koottiin seuraavana kesänä Helsingissä yhteisesityksiin. Olen aina kuvitellut esiintyneeni Olympiastadionilla. Mutta totuus onkin toisenlainen: tyttöjen, poikien ja useat muutkin ryhmät esiintyivät Pallokentällä. Olympiastadionilla pidettiin kisojen avajaiset ja joitakin esityksiä sekä kilpailuja.

Seuratalon salissa oli hämärää, vain korkealla olevat kattolamput paloivat. Niukasti valaistussa, mutta silti turvallisessa salissa kiersimme käsi kädessä siten, että muodostimme ympyrän. Teimme vaakoja kädet levällään, nostimme käsiä ylös ja laskimme ne alas kyykistyen. Pomppasimme ylös ja pyörimme ympäri. Kallistelimme sivulta sivulle kädet kohotettuina. Sadunomainen ohjelma oli laadittu siten, että isoilla ja pienillä tytöillä oli omat kuviot. Ensin opettelimme liikkeitä ilman musiikkia ja vasta aika paljon myöhemmin, ehkä keväällä, saimme musiikin. Liikesarjat ja vaihdot piti opetella niin hyvin, että ne muisti unissaankin tai jos joku herätti kesken unien, niin piti osata mennä se ohjelma. Harjoittelimme Seuratalolla kerran viikossa koko talven ajan. Välillä pidimme harjoituksia Rauhan sairaalan jumppasalissakin.

Kaikilla ikäryhmillä oli omat esiintymisasunsa. Tyttöjen asussa oli pienet vaaleansiniset housut, joiden lahkeiden alareunassa oli kuminauha. Lisäksi tytöillä oli valkoinen lyhythihainen paita. Jalkineet, joiden toivottiin olevan valkoiset, piti hankkia itse. Pienempien tyttöjen asukokonaisuuden täydensi valkoinen rusetti, jota isommilla ei ollut. Poikien asu noudatteli tyttöjen värimaailmaa, heillä oli lisäksi kokonaisuuteen sopiva sinivalkea pipo. Rinnuksiin piti kotona ommella kankainen suurkisamerkki tarkasti määrättyyn paikkaan. Merkissä oli keltainen laakeriseppele, sen keskellä vihreä juoksurata ja radan keskellä numerot 1956. Etelä-Karjalan joukkueen puna-musta hihamerkki kuului takkiin tai muuhun päällysvaatteeseen. Minulle äiti kiinnitti merkin neulomansa punaisen villatakin vasemmanpuoleiseen hihaan. Se oli siinä niin kauan kuin villatakkia käytin, ainakin vuosikymmenen loppuun saakka.

merkit

Nousimme Joensuusta lähteneeseen kisajunaan Rauhan asemalta. Juna huusi jo mutkassa ja savu tuprutteli veturin piipusta. Vihdoin se pysähtyi jarrut kirskuen. Jalka ei meinannut ylettää korkealle portaalle. Joku työnsi minua ja pääsin nousemaan kyytiin. Vaunussa oli puupenkkejä vastakkain. Penkkien yläpuolella roikkuivat verkot, sinne sai laittaa painavammat matkatavarat. Istuin ikkunan viereen ja näin kun koppalakkinen junan lähettäjä heilutti merkkiä ja kuulin pillin äänen. Junan vauhti nopeutui vähitellen. Minulla oli repussa voipaperiin käärittyjä voilla voideltuja ruisleivän paloja, kokonaisia keitettyjä kananmunia sekä maitoa patenttikorkkipullossa. Oi mikä ihana tuoksu levisi vaunuun, kun kaikki avasivat eväspakettinsa. Äidin tekemät murkinat eivät kestäneet Lappeenrantaa pidemmälle. Junassa sai juoda vettä. Sitä oli lasipullossa, joka oli vaunun seinään kiinnitetyssä telineessä.

Yhteisharjoitukset olivat Pallokentällä jo heti saapumispäivänä perjantaina. Sää oli kolea, mutta sinä päivänä ei vielä satanut. Aurinkokin pilkotteli. Harjoitusten jälkeen osallistuimme kenttämuonitukseen, joka oli isoissa teltoissa Pallokentän pohjoispäässä. Tytöt ja naiset yöpyivät isossa koulurakennuksessa Yrjönkadulla. Oljilla täytetyt paperipatjat kahisivat vieri vieressä lattialla eikä nukkumisesta tahtonut tulla mitään. Pojat ja miehet majoittuivat johonkin toiseen kouluun.

Sitten tuli lauantai ja esiintymispäivämme. Se oli entistä koleampi. Harmaat pilvet kiisivät taivaalla. Pallokentän katettu katsomon osa oli uhkaavasta säätilasta huolimatta täynnä yleisöä, mutta avokatsomo ammotti tyhjyyttään. Ohjelma alkoi vauhdikkaasti ja hauskasti. Puolustusvoiman oppilassoittokunta töräytti ”Piiri pieni pyörii”. Suomen Ilmailuliiton pojat pärisyttivät lennokkejaan. Suu auki toljotin taivaalle, en ollut ikinä nähnyt vastaavaa.

Ja sitten alkoi sataa. Pojat veivät ohjelmansa urheasti läpi, vaikka kenttä pehmeni sateessa ja esiintyjät alkoivat saada kurakuorrutusta.

tyttöjen_ryhmä Klikkaa suuremmaksi!

Tyttöjen avajaismarssi oli näyttävä. 5800 tyttöä marssi kentälle isoissa ympyröissä. Rusettipäiset pikkutytöt astelivat ulkorenkaassa käsi kädessä ja muodostivat suljettuja ympyröitä, joiden keskellä käveli kolmisenkymmentä tyttöä kussakin. Satuaiheinen kuviovoimistelumme meni kai jotenkuten, koska se herätti ihastusta, mutta kastuimme pahanpäiväisesti ja alkoi paleltaa. Toinen ryhmämme pienimmistä tytöistä (yhdeksän -vuotias) oli paria päivää tai ehkä viikkoa ennen suurkisamatkaa kaatunut kellarin portaissa ja saanut polveensa syvän haavan. Kuvassakin hänellä on sideharsoa ja laastaria polvessa. Äidille hän oli vakuuttanut, ettei polvi ole yhtään kipeä ja oli sentakia päässyt mukaan. Kylmässä ja muutenkin surkeissa olosuhteissa polvi kipeytyi entisestään ja niinpä sotilaat kantoivat hänet ja toisen ryhmämme yhdeksän -vuotiaan läpimärkänä ja tärisevänä Yrjönkadulle.

Ryhmävalokuva on otettu nurmikkoisella rinteellä Helsingissä. Ehkä se on otettu perjantaina, koska vaatteemme ovat kuivia. Kaikki katsovat kameraan vakavina. Monet kasvot ovat tuttuja ja nimiäkin muistan. Tyttöjen ryhmä seisoo eturivissä jalat suorina ja yhdessä.  Korven Hongan punamustapohjainen lippu on mukana takarivissä.

Suurkisat KoHo

Seura-lehti palkitsi korvenhonkalaisen perheen suurimpana kisaperheenä. Heillä oli voimistelijoita jokaisessa ryhmässä, yhteensä seitsemän henkeä, mm. tämä urhea yhdeksän -vuotias. Pitäisi oikeastaan sanoa seitsemän ja puoli osallistujaa, koska perheen äiti odotti kuopusta. Palkinnoksi he saivat lehtijutun lisäksi järjestelmäkameran.

Korven Hongan kisajoukkueessa oli 64 osanottajaa. Seura maksoi aikuisten osalta matkat ja majoituksen sekä tyttöjen ja poikien osalta myös muonituksen. Vaikka alkuvuoden yleislakko oli vaikuttanut ilmoittautumisten määrään, niin loppujen lopuksi seitsemästäsadasta seurasta oli kisoissa yhteensä 29.000 osallistujaa. Kisojen suojelijana toimi juuri ennen yleislakkoa tasavallan presidentiksi valittu Urho Kekkonen. Kisat kestivät neljä päivää 28.6. – 1.7. Ryhmien yhteisesitykset olivat vain yksi pieni osa isoa kansainvälistä urheilutapahtumaa, jossa pidettiin myös kilpailuja monessa lajissa.

Kisaosallistujat olivat saaneet alennusliput Linnanmäelle. Vielä ennen kotiinpaluuta kävin isän kanssa Linnanmäellä.

Tunnelmia viimeiseltä kouluvuodelta 1964 -1965

3.9.1964 torstai.  Uusi lukuvuosi – uudet mietteet. Syksyn alkaessa alkaa minun vuoteni. Näin on toistaiseksi – kuinka mielelläni alkaisinkaan elää kuten muutkin ikäiseni – ne muut, jotka eivät enää astele koulutietä. Vain tämä yksi vajaa vuosi minun täytyisi elää vanhaa ja tuttua tahtia. Senjälkeen saan määrätä tahdin aivan itse. Alkaa itsenäistyminen – mielenkiintoinen, mutta varmasti vaikea aika. On löydettävä itsensä – päätettävä itse elämästään.

31.12. torstai.  Lehti kääntyy jälleen. Alkaa Uusi Vuosi – uusin toivein ja odotuksin. Olen elänyt ehkä onnellisimman ja silti tuskaisimman vuoteni. Vuoteen 1965 astun kuitenkin onnellisena. Vuoden viimeinen viikko on ollut täynnä iloa ja onnea. Vasemmassa nimettömässä kimaltelee kultainen sormus. Erään maanantaiaamun päähänpisto. Vielä se täyttää elämäni loisteellaan. Voin aloittaa vuoden tyytyväisenä ja toiveikkaana. 26.12.1964 13.1.1965  Pekka on vallannut mieleni, minun täytyy yrittää unohtaa hänet ja saada tilaa sille, joka on tärkeää tulevaisuuden kannalta. KOULU. Vain vajaat 30 koulupäivää.26.3. alkaa kirjoitukset. Tunnen itseni ennenkaikkea tyhmäksi. Jos joskus saan valkolakin, saa vetää ristin seinään. Tuntuu toivottamalta. Nytkin täytyisi lukea kirkkohistoriaa. Ja luulenpa, että alan sitä lukea juuri nyt.

21.1. keskiviikko.  Saasta! Taas meni ajatukset ihan harhateille – on miltei mahdoton keskittyä psykologian kokeen kurssiin. Pekka soitti ja kertoi mitä oli tehnyt viikonloppuna! Ottanut yhteyttä vanhaan heilaan ja ryypännyt. Luulisi sormuksen velvoittavan käyttäytymään paremmin.

26.1.  Miksi Pekka, miksi valehtelit taas eilen? Kunhan et olisi sanonut meneväsi kotiin. Tiesit varmasti jo meillä, mihin menet. Rakas Pekka – etkö käsitä, etten kestä sellaista juuri nyt, Minun täytyy keskittyä kouluun. Mitäköhän tästä tulee? Ei ainakaan ylioppilasta!

16.2. tiistai.  Olemme taas viettäneet joitakin onnen tuokioita, mutta sunnuntai oli surua täynnä. Tällä kertaa olen vanhempien painostuksen alla – se tuntuu taakkana. Tajuan kuitenkin, että he tahtovat parastani. Eilen äiti sanoi, että minun lukuni menevät päin paskaa. Täytyisi lukea enemmän – täytyisi ja täytyisi – täytyisi niin paljon muutakin. No – yritetään lukea. Yritetään, sujuvatko lauantait hauskasti kirjojen ääressä näkemättä Pekkaa.

18.2. torstai.  Voi paska! En sitä paremmin sano. En tiedä, olenko katkera vanhemmille, Pekalle vai itselleni. Pekkakin muuttuu niin ymmärtäväiseksi, kun hän saa vapaat lauantait, jos minä alan lukea. Ja meikäläiset on paskoja! Olen kait itsesääliä täynnä. Ja marttyyriutta. Lauantaina Caroncca. Sinne en mene, koska ”täytyy lukea”. Pekka menee mihin menee – juomaan ja tanssimaan ja naisiin. Paska! En hyväksy, en. Kunhan kevät tulee ja kesä – toivottavasti mieleni on rauhoittunut ja kaikki paremmin myös Pekan kanssa.

26.2. perjantai.  Olinpahan Caronccassa. Ja muutenkin koko viime viikonloppu oli hieno. Caronccan jälkeen menimme Pekan kanssa Wiskyn hippoihin. Sinne saapui illan mittaan yli kolmekymmentä ihmistä yli kymmenellä autolla (mahtava autojono!) Luokkamme viimeiset hipat. Oli hienoa. Me lähdimme ensimmäisinä jo puoli kaksi yöllä. Nyt olen yrittänyt keskittyä tentteihin. Ruotsin kielioppi on jo tentitty ja huomenna on saksan kielioppi, joka onkin paljon mahtavampi pala purtavaksi kuin luulinkaan.

23.4. perjantai.  Kevät on jo pitkällä. Sinivuokotkin ovat avanneet sinisilmänsä. Kevättä on ilmassa ja rinnassa. Koko maailma tuoksuu kevättä ja sydämeni laulaa kevättä. Aurinko lämmittää jo ruskettavasti. Kirjoitukset ovat olleet ja menneet ja se kauhea hermojännitys. Vielähän sitä jännätä saa, mutta vähän on tasoittunut. Tenttejä on vain muutama jäljellä. Ja jos minä valkolakin saan, niin millään ei ole mitään väliä. Kuitenkin se on hartain toiveeni tällä hetkellä. Tai toiseksi hartain ainakin.

sinivuokot 26.4. maanantai.  Tietäisipä, mitä lähteä lukemaan, jos pääsee ylioppilaaksi. Huomenna on kirjallisuuden historian tentti. Täytyy lukea – on pakko. Nyt täytyykin vähän aikaa taas todella paneutua koulun käyntiin tai näihin tentteihin niin vaikeaa kuin se onkin.

3.6.1965 torstai.  Seitsemänkymmentäyhdeksän uutuuttaan hohtavaa valkolakkia. Ihmiset kulkevat kuin vuorta. Yhden huipun saavutettuaan, on seuraava vielä ylempänä ja sinne on päästävä. Jos saavuttaa päämääränsä, on se ollut liian alhainen. Roomassa harmaassa kivikirkossa sanat Quo Vadis? Quo Vadis – minne menet? Jokaisessa lähdössä on hiven kuolemaa. Haikeutta, huikaisevaa onnea. Julistan teidän ylioppilaiksi – Gaudeamus Igitur. Kaunista – ruusumeri punainen, hitunen keltaista. Mieli niin autuas, niin haikea. Shampanjaa ja onnelliset jalat. Nuo muutamat hetket tapahtuivat jossain tämän kaiken yläpuolella.

Lakitus 1965
Lakitus 1965

VIILAILUA

Äsken olin lisäämässä uutta postausta. Onnistuin sen kadottamaan. Aloitan siis uudelleen. Sain Heliltä palautetta, että teksti on liian hailakkaa. Samoin sanoi Eeva sitä kysyessäni. Itselleni teksti ei ole liian vaaleaa, siksi onkin tärkeää, että saan palautetta. Kirjainten kokoakaan ei kannata kuulemma pienentää, itselleni teksti on aika isoa. Erot johtuvat tietysti myös siitä, millä laitteella katsotaan. Yritän nyt kuitenkin keksiä luettavuuden kannalta sopivat valinnat. Taas kaikki katosi, mutta sainkin takaisin – ehkä tässä pian oppii…

SONY DSC     Lienevätkö jo vilustuneet nämä herkät

Lauantaina on aurinkoa

Olen niin innoissani tästä uudesta blogista ja sen mahdollisuuksista, että päivitän taas heti aamupäivällä kuulumisia. On ollut pitkään huonoja harmaita kelejä, nyt aurinko paistaa, taivas on sininen ja maailma hymyilee. Pataleivän otin äsken uunista. Uusi tuore leipä aidon voin kanssa on ihana makuelämys.

Auringonlaskut ovat viime päivinä olleet upeita myös täältä kuudennen kerroksen ikkunoista. Kokeilen laittaa tähän yhden kuvan. Se tuleekin noin pienenä. Klikkaamalla suurenee, veikkaan niin. Tätä maksutonta pohjaa ei käsittääkseni pysty kovin paljon muokkaamaan. Haluaisin monenlaista muutosta, mutta vaikuttaa siltä, etten pysty niitä nyt toteuttamaan.

auringonlaskutweb

Ensimmäiset toimet

Tämän puolipilvisen varhaiskevään päivän olen viettänyt tätä blogia perustamalla. Olen luonut sivuja ja kategorioita. Kohentanut etusivua. Yrittänyt selvittää sivujen hierarkiaa. Eniten olen lisännyt uutta tietoa Riemuylioppilasjuhla sivulle.

Lisään tämän kirjoituksen nyt päiväkirja-kategoriaan, niin näen, perustaako sinne lisätty artikkeli kategorian etusivun sivupalkkiin.

Blogien maailma

Onhan se tullut tutuksi Blogistaniassa. Omien Vuodatus-blogien kautta. Nyt yritän selviytyä tällaisen monipuolisemman blogin kanssa. Ehkä saan uuden virkistyspistoksen hiipuneeseen blogi-kirjoitteluun tämän myötä – toivon niin. Harjoittelua tämä vaatii, mutta hiljaa hyvää tulee ja ihan hiljaa ei yhtään mittää. Yrittänyttä ei laiteta jne. jne.