Tienhaarassa

Joidenkin kiihkeiden kirjoituspäivien jälkeen olen tullut siihen kohtaan, josta kirjani ”Sairaalan iloiset lapset” alkaa. Kirjoitin kirjani minä -muodossa enkä suoranaisesti voi käyttää niitä tekstejäni isän tarinassa, vaikka kirjoitinkin hänestä aika paljon. Mietin eilen, että toimisiko se, jos vaihtaisin kertojaksi itseni. Tänä aamuna ajattelen selkeästi, että isän tarinassa isän näkökulma toimii sittenkin paremmin.

Tässä kohtaa isäni elämää on jäljellä enää 20 vuotta. Oikeastaan olen aika innostunutkin kirjoittamaan näistä viimeisistä vuosista. Tiedän ainakin kokemuksen pohjalta enemmän kuin tähän saakka kirjoittamistani vuosista, jotka perustuvat dokumentteihin ja valokuviin.

Isä ei varsinaisesti ole kertonut minulle elämästään, hänen elämänsä puhukoon puolestaan.

PALAUTTEEN PURESKELUA

Eilen oli kovasti odottamani palautepäivä. Kirjoitusryhmäni oli lukenut käsikirjoituksestani parisen kymmentä kopioimaani sivua. Ihailin, kuinka hyvin he olivat perehtyneet tehtäväänsä. Jokaisella oli jotain sanottavaa, virheitäkin he olivat bonganneet.

Sain hyvää palautetta tyylistäni, mutta edelleen he kaipasivat päätöstäni siitä, mitä kirjoitan. Isän tarinaa vai historiallista romaania. Teksteissäni on aineksia kumpaankin, mutta ne eivät ikään kuin sovi samaan kässäriin (heidän mielestään). Heidän palautteensa ei ole muuttunut viime keväästä, jolloin joku toinen osa tekstiäni oli luettavana.

Itse en ole uskonut, että pystyisin historialliseen romaaniin, mutta kirjoittajakaverini ja opekin uskovat siihen. Voi mahoton sentään!

Olenhan minä edellisen palautekierroksen jälkeen päättänyt, että isän tarina edellä menen. En voi sille mitään, etten voi kirjoittaa ihan pelkkää faktaa, vaan haluan värittää tarinaa. Sitä olen mielestäni tehnyt ja itse tykkään kokonaisuudesta. Hehän ovat lukeneet vain pieniä osia tästä tähän mennessä satasivuisesta opuksesta.

Viime yö meni palautetta pureskellessa. Ehkä minun pitää jakaa tekstit jotenkin selkeämmin. Auttaisikohan se, että muuttaisin teelmäni nimen… itse asiassa lopullista nimeä ei ole edes olemassa.

Soitin äsken serkulleni, joka on siskonsa kanssa perehtynyt 59 sivuun käsikirjoituksen alusta. Hän hyväksyi tekstin eikä ymmärtämisessä tai kartalla pysymisessä ollut mitään ongelmia. Meni siis läpi tällaisenaan.

Nyt olen päättänyt jatkaa samalla tyylillä siitä, mihin olen tähän saakka päässyt.

Varmuuskopiointia

Olen lopettanut useita harrastuksia, olen irtisanoutunut monista yhdistyksistä. Tämä kaikki ajan puutteen takia. Vieläkin minulle kertyy velvollisuuksia, jotka ahdistavat ja häiritsevät.

Eilisen päivän valmistauduin omaan osaani taloyhtiömme juhlailtaan. Valokuvat aiheuttivat kohtuuttomasti päänvaivaa.

Olin irroittautunut OneDrivesta ja kaikkien siellä olleiden kuvien olisi pitänyt löytyä Gigantti Cloudista. En ymmärrä, kuinka olinkin ne voinut löytää aikaisemmin silloin, kun sopimus oli tehty. Nyt löytyi vain viimeisimpiä kuvia, joiden varmuuskopiot olin sopinut tuohon pilveen.

Uuden läppärini Word ohjelma, jonka siis ostin, tallentaa tekstini automaattisesti OneDriveen. Vain osan teksteistä tallennan koneelle. Minulla siis on Wordin kautta yhteys OneDriveen. Kirjauduin OneDriveen vanhoilla tunnuksilla ja löysin kuviani sieltä… miten tää voi toimia näin?

Ehkä sovin uudelleen kuvieni varmuuskopioinnin OneDriveen…. on se sitä monta kertaa jo tarjonnutkin….

No kun sain lopultakin kuvia käyttööni, tein kolme erilaista kuvaesitystä, yksi niistä on video. Nämä olisi tarkoitus näyttää juhlassamme isolta näytöltä. Saas nähdä kuin käy.

Välietappi

Eilen opettelin tekemään sisällysluettelon kirjoitelmastani. Siinäpä kuluikin monta tuntia.

Tulostin ja korjasin. Tulostin ja korjasin. Vihdoin sain tyydyttävän version tehdyksi. Sisällysluettelon pituus on kolme ja puoli sivua.

Luettelosta oli helppo päättää ja tulostaa ne parisenkymmentä sivua, jotka vien torstaina kurssikavereideni luettavaksi.

Nyt tajuan, että olisin tarvinnut sisällysluettelon jo silloin, kun lähetin tekstejä serkkuni ja toisen serkkuni tyttären luettaviksi. Heille lähetin 59 sivua käsikirjoituksen alusta. En tajunnut, että sisällysluettelo selkiyttää näin paljon enkä edes ajatellut silloin sen tekemistä. Onneksi se vaaditaan kirjoituskurssille.

Tekstien luettaminen toisilla on osa kirjan saattamista julkaisukuntoon ja se on välietappikin. Olen nyt päässyt siihen kohtaan, jossa en tiedä, jatkanko vai en. Oliko se tässä..

Odotan vielä yhtä kaukolainauskirjaa, josta ehkä lisämausteita kirjaani.

Tietokonekipuilua

Onko älyttömämpää kuin kirjoittaa kännykällä… hmmm. En ole vielä ottanut wordpressiä käyttöön uudella läppärilläni. Niinpä kirjoitan kännykällä.

Tuntuu, että kaikki on vaikeampaa uudella windows kymppi koneella. En ymmärrä sen sielun maailmaa.

Tänään kipuilin Peda.netin kanssa. Uskoin pitkään, että vika on minussa. Sitten huomasin, etten ollutkaan ainoa opiskeluryhmässämme, joka ei saanut sitä toimimaan. Ohjelmassa oli jotain häikkää ja sen ratkaiseminen siirtyi IT-osastolle viikonlopun yli. Harmitti, että puolet päivässä meni ihan hukkaan.

Tilasin kaukolainauksella ”Oli kerran Vuoksenniska” -kirjan. Se tuli yllättävän nopeasti. Aioin tänään hakea sen, mutta alkoi sataa. Huomenna on parempi sää ja kirjasto on auki. Haen siis huomenna. Tarvitsen tuota kirjaa nykyiseen kirjoitustyöhöni. Tarkistan siitä joitakin asioita.

Hyvää perjantai-iltaa!

Rentoutumista

Olen viettänyt kaksi pitkää päivää käsikirjoituksen parissa. Nyt tulee pakollinen tauko, kun pitkäaikainen ystäväni ilmoitti tulevansa nimpparikahveille. Tietenkin hän kysyi, voiko tulla.

Toivotin tervetulleeksi ja kerroin, että olinkin ajatellut leipoa korvapuusteja. Eilisen pitkän kirjoitussession jälkeen olisin voinut leipoa. Mutta: minusta on tullut sellainen, että teen vain vapaaehtoisesti sen, mitä teen. Ikävä kyllä tuntui ihan siltä, että ne pullat oli pakko leipoa. Niinpä en leiponut, vaan pelasin tietokoneella jotain höpsöä peliä rentoutuakseni.

Nyt on kuitenkin lähdettävä kauppaan ennen kuin vieraani saapuu. Viimeiset kahvin muruset käytin aamukahviin ja samalla voin ostaa jotain kahvin kanssa… jäätelö voisi olla sopivaa vaihtelua.

Kirjoittamista koronan varjossa

Eristäytyminen on antanut mahdollisuuden elää muissa maailmoissa.

Uusi kirja etenee… välillä sujuvammin välillä nihkeämmin. Jatkuvasti omaa tekemistä arvioiden ja korjaten.

Päivärytmi on 4-5 tuntia kirjoittamiseen liittyvää tekemistä. Pari tuntia käsitöitä, telkkaria iltaisin monta tuntia. Pyrin ulkoilemaan päivisin.

Minua ei ainakaan vielä kiusaa yksinäisyys, kun seurustelen kirjani henkilöiden kanssa.

Ihanaa lämmintä viikonloppua!

KUNTTA

KUNTTA – Ulkosuomalaisten antologia  Toim. Anu Heiskanen OK-kirja 2020

Kiinnostuin kirjasta, koska siskoni on asunut Sveitsissä viitisenkymmentä vuotta. Annan kirjan hänelle, kun hän tulee seuraavan kerran Suomeen. Blogi- ja some- ystäväni Irma, joka on Kuntta-kirjan tekijöitä, pyysi minua kirjoittamaan lukukokemuksestani. Häneltä sain tietää tästä kirjasta.

Myös antologiamuoto kiinnosti, koska olin itse ollut juuri tekemässä Likat liikkeellä –antologiaa. Se julkaistiin 2019 marraskuussa. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan verrata näitä kahta kirjaa.

Kuntta sanana oli minulle tuttu, koska tykkään katsoa Huvila ja Huussi –ohjelmia televisiosta. Useat kunnostettavat mökkipihat maisemoidaan kuntalla, joka on nopeasti juurtuvaa metsänpohjaa. Tässä kirjassa Kuntta on vertauskuvallisessa merkityksessä. Kuinka synnyinmaan taakseen jättäneet juurtuvat uuteen ympäristöön. Lähteekö suomalaisuus heistä, kun he jättävät Suomen kymmeniksi vuosiksi. Miltä tuntui lähteä aikanaan ja miltä tuntuu käydä täällä.

Kirjaan on koottu 74 tekstiä 34 kirjoittajalta, joista kaksi on miehiä. Suurin osa kirjoittajista on asunut Suomessa yli 30 vuotta sitten, kauimmin 58 vuotta sitten. Kirjoittajista vain kolme on alle 30 vuotta ulkomailla asunut. Antologian tehneet ulkosuomalaiset ovat sijoittuneet ympäri maailmaa. Jotkut ovat asuneet useissakin maissa. Eri asuinmaita on nelisenkymmentä.

Kirja on käteen sopiva, kovakantinen ja kauniisti taitettu. Kirjan paperi on miellyttävää mattaa, tekstityyppi ja koko ovat lukijaystävällisiä.

Tekstit ovat oman elämän tarinoita, muistelmia, runoja, kirjeitä, yksi kuunnelmakin. Hämmästyttävää on, että useat tekstit ovat syntyneet vuoden 2019 helmikuun ja elokuun välisenä aikana. Jotkut ovat aikaisemmin julkaisseet omaa tuotantoa, kun taas toiset eivät ole kirjoittaneet suomen kielellä kymmeniin vuosiin. Lukija ei kuitenkaan huomaa eroa. Tekstit ovat viimeisteltyjä. Siitäpä päättelenkin, että kirja on hyvin toimitettu.

Minua miellyttävät välisivuilla sanallisesti esitellyt kasvit, joista kotoisen maisemamme kuntta muodostuu. Valkovuokko, kanerva, vanamo, rahkasammal, sananjalka, suopursu, mustikka, hilla, puolukka ja monet muut.

Minusta on tärkeää, että kirjan lukevat myös sellaiset henkilöt, jotka eivät koskaan lähteneet ulkomaille. Itsekin olen sellainen. Tilaisuuksia oli parikin kertaa, mutta en uskaltanut. Ihailen näiden ihmisten rohkeutta. Heistä on tullut rikkaita kuten Elsi Rheiner miettii runossaan ”Sydämellistä”

Koti on siellä missä sydän.

Minullapa on kaksi sydäntä.

Olen rikas.

Tampereella 21.4.2020

Pirjo Aarnio

Valokuvat talteen

Ensimmäinen kännykällä tekemäni Ifolor-kuvakirjanen valmistui. Kotelokin on niin kaunis.

Minulla on ollut tähän saakka Ifolorin kuvaohjelma vain tietokoneilla. Olen tehnyt albumeita monen vuoden ajan kamerakuvista ja olen saanut ladattua myös kännykkäkuvat koneelle. Tällä kertaa kännykkäkuvien saaminen pöytäkoneelle vaikutti ylivoimaiselta. Se ei onnistunut Googlen kuvaohjelmasta eikä One Driven pilvipalvelusta.

Otin Ifolor kuvaohjelman kännykkääni ja latasin Australian matkakuvia suoraan kännykästä. Ensin en oikein ymmärtänyt, miten ohjelma toimii. Se vaikutti vähän jäykältä systeemiltä. Ehkä aivoni olivat jähmeät, kun tein sitä illan hämäryydessä.

Sain kuitenkin ladattua 50 valokuvaa. Posti toi kirjasen, joka olikin tosi hieno. Aloittelijan tuuria: kolme kuvaa on kahdesti.

Laitoin heti tilaukseen uuden 20 valokuvan kirjasen.

Tosi kätevää!

Ähkin ja puhkin vielä isoa A-nelosen albumia tietokoneellani, 45 sivua on valmiina.

Olen niin onnellinen, että raahasin painavaa kameraani matkalla. Kuvat ovat ihan toista luokkaa kuin kännykällä otetut, jotka sopivat hyvin kyllä tällaiseen pieneen kirjaseen.

Olen myös onnellinen, ettei kameralaukkuni jäänyt lopullisesti Adelaiden lentokentälle, vaikka vähältä piti.

Summa summarum

Korona epidemia on ollut päivien puheenaihe viimeiset ajat. Se on rajoittanut yli seitsemänkymppisten elämää jo kolmatta viikkoa. Ensimmäiset kaksi viikkoa olin kaksinkertaisesti karanteenin kaltaisissa olosuhteissa, koska matkakin edellytti sitä. Kohtalo oli meidän puolella: Sunnuntaina palasimme ja maanantaina Suomen hallitus luki madonluvut telkkarissa.

Näinä viikkoina olen miettinyt matkaa päivittäin, koska olen aloittanut valokuva-albumeiden kokoamisen Ifolor-ohjelmilla. Toinen ohjelma on pöytäkoneellani ja toinen kännykässä.

Tunnen suurta onnea, kun katson kauniita valokuviani matkalta. Vieläkin tuntuu uskomattomalta, että olen käynyt niin upeassa paikassa Intian Valtameren rannalla. Läppärini työpöydälle on jäänyt joitakin kuvia, joita olin ajatellut tänne blogiin. Laitan ne nyt tähän.