Aamun mietteitä

Neulomisen kuten muidenkin käsitöiden olennainen osa on purkaminen. Ensimmäisen kerran muistan törmänneeni tähän ikävään asiaan ompelukurssilla. Tehtävänä oli housut. Olin leikannut osat kankaasta ja yhdistänyt ensimmäiset osat. En ymmärtänyt, kuinka niistä housut tulisi. Opettaja tuli tarkastamaan ja olin yhdistänyt osat väärinpäin. Purkuun meni, mutta siitä meni kauan aikaa ennenkuin pystyin hyväksymään purkamisen normaaliksi osaksi käsitöitä.

Tämä tuli mieleeni, kun tässä taas jouduin purkamaan neuletta. Olin mitannut hihan pituuden resorin yläpuolelta kun olisi pitänyt mitata työn alusta. Kahdeksan senttiä oli purettava lisäysten saamiseksi oikeisiin kohtiin. Onneksi lanka on hyvää sekä purkaa että poimia silmukat.

Ei hetkauttanut, vaikka vähän kenkutti.

Syksyiset tunnelmat

….jatkuvat. En ole parvekettakaan kunnolla korkannut. Yhdet kahvit olen siellä nauttinut – äitienpäivänä. Ei ole kiirettä ikkunoiden pesullakaan, yhdestä huoneesta olen pessyt.

Ellei minulla olisi koiraa, ulkoilut jäisivät vähiin… jos olisin mökillä, olisin ulkona koko ajan. Sateinen sää kaupungissa ei ole huono vaihtoehto, koska voin palata ulkoilulenkeiltä kuiviin ja lämpimiin huoneisiin. Mökillä olisin sään armoilla, mutta keskellä luontoa koko ajan ilman, että joutuisin erikseen lähtemään metsään.

Tällaista pohdintaa tänään, vaikka mökille lähtö ei ole osaltani ajankohtainen. Oikean jalan polvi on tehnyt tenän. Istun sohvalla, koira kuorsaa vieressäni. Otan esiin neuletyöni ja haen lisää kahvia.

Hyvää päivänjatkoa!

Toukokuun vika

Kesäkuun eka alkaa tunnin päästä. Kylmää ja sateista on. Mukavan kesäiset päivät ovat takana ja toivottavasti joitakin myös edessä.

Iltamyöhällä kirjoitan muutaman sanan muistiin. Joka päivä pitäisi kirjoittaa jonkin verran vaikka puuta heinää niinkuin vaikka näin kuten nyt teen.

Olen kuunnellut paljon äänikirjoja korona-ajan alusta alkaen ja kuuntelu jatkuu… Nyt kuuntelussa on Leena Landerin ”Kuka vartijoita vartioi”. Minulla on koko ajan sellainen tunne, että olen lukenut tai kuunnellut tämän jo aikaisemminkin. Tosin nimi ei ole tuttu. Tarina on kyllä sen verran hyvin kirjoitettu, ettei pieni tuttuus haittaa. Olen huomannut elokuvissa saman asian. Niissä jopa nimikin saattaa olla tuttu, mutta juonen käänteet eivät enää tarkasti mielessä, ja voin katsoa samoja kuvia uudelleenkin. Toisaalta: Koska katson vain telkkarista, on tyydyttävä siihen mitä sieltä tulee.

JOULUAATON AATOKSIA

Radio Suomi lähettää joulutervehdyksiä ja soittaa reipasta joulumusiikkia. Istun sohvalla kääpiöpinseri Peppi sylissäni ja nautiskelen aamukahvia kera itse leivotun pullan.

Ihmettelen, etten tänä vuonna ole saanut loihdittua kiireen tuntua. Olen kuitenkin leiponut, laittanut ruokia, valmistanut lahjat ja joulukortitkin itse.

Kuukauden aikana en ole juurikaan ennättänyt kirjoitustyön pariin. Äänikirjat ovat olleet viihdykkeenäni askareissa. Odotan hiljaisia joulupäiviä, kun voin käyttää kaiken aikani uuden kirjani työstämiseen.

Toivottelen oikein hyvää ja rauhallista joulua blogissani poikkeaville.

…sataa sataa sarvet kastuu…

Oikeastaan on aika ihanaa, että tänään sataa. Ajattelen, ettei minun tarvitse lähteä edes lenkille. Useana päivänä viikossa olen tehnyt viiden kilometrin lenkin. Se on ihanaa äänikirjaa kuunnellen. Mutta aikaa menee vieläkin toista tuntia. Älkää hätäilkö, kyllä se tästä kevään tullen…

Olen viime aikoina päivittänyt piikiikanmaailmaa älypuhelimella ja ehkä joskus tabletilla. Nyt halusin kirjoittaa läppärillä. Ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Sain aivohierontaa miettiessäni, miksi toistuvasti tulen sivulleni vierailijana. Pikkuhiljaa mieleeni muistui, että tällä uudemmalla läppärillä en tosiaankaan ole edes käynyt täällä, saati kirjautunut sisään. Aikaisempi kone oli mac, nyt on windows. Mutta miksi tämä kaikki on niin outoa taas…? Pitäisi kai useammin kirjoitella.

Tietokoneen käyttöni postauksiin ja yhteydenpitoihin on vähentynyt digitaalisten vempainten myötä. Ovathan ne käteviä ja sinänsä tietokoneita nekin. Isompia kirjoitushommiani en kyllä siirrä digitaalisiin laitteisiin. Blogi taitaa olla lähempänä kirjoittamista kuin yhteydenpitoa. Oma vika pienille lukijamäärille on tietysti se, että päivitän niin harvoin eikä ole paljon sanottavaakaan. Facebookiin saan tuoreet palautteet, samoin Instaan. Niitä selaan joka päivä.

Kuinka on sinun laitasi, lukijani?

Isä kirja elää

Olen jo ennen kesää tuskaillut tässä blogissa veljeni täystyrmäystä painattamastani isä-kirjasta.

Yllättäen mökillä veljeni vapautti kirjan pannasta, hän sanoi anna kenelle haluat.

Keskustelin siskoni kanssa. Olimme yhtä mieltä, että kirjassa on paljon sellaista materiaalia, joka ei yleisemmin kiinnostaisi.

Aloitin jo mökillä muutostyöt merkitsemällä niitä käsin kirjaan. Vaihdoin mm kertojaa. Kotona olen jatkanut työskentelyä koneella enemmän historiallisen romaanin suuntaan.

Toivon, että ennemmin tai myöhemmin saan kirjan julkaistua. Mitään paineita en tästä ota. Teen pikkuhiljaa… muiden kirjoitustöitteni lomassa.

Luomisen tuskaa

Mietiskelen, kuinka helppoa onkaan kirjoittaa fiktiota tapahtumista, joissa en ole itse mukana. Olen työstänyt uutta versiota isästä kirjoittamastani kirjasta.

Samalla olen alkanut kirjoittaa yksittäisiä tapahtumia omasta elämästäni. Etäännyttäminen tuntuu yhtäkkiä hankalalta. Jotenkin mustasukkaisesti pidän kiinni siitä, mitä oikeasti tapahtui. Fiktiota omasta elämästä ei olekaan helppoa tehdä. Mutta uskon, että sen tajuaminenkin vie jo eteenpäin.

Nämä viimeksimainitut tähtäävät antologiaan, jota olemme alkaneet työstää työväenopiston ryhmässä.

Kevät ja helpotuksen huokaus

Ihana näky odotti eilen piha-aidalla, kun saavuin renkaiden vaihdosta. Pyrstön viipottelija lehahti läheisen auton katolle, pyöritteli ja kallisteli päätään. Huomasin toisen, kun se lehahti läheiseen koivuun. Taisin keskeyttää pesäpaikan etsinnän…

Kylmää on, tosi kylmää. Yöksi nostan tomaatin taimet sisälle. Västäräkin mukana sain lupauksen kesästä… kyllä se sieltä tulee.. ja wappuhan on perinteisesti viileä..

Eräänä päivänä juhlin jo varovaisesti ystäväni kanssa uutta kirjaani. Hän vaikuttui, kuinka ison työn olin tehnyt. Luin hänelle joitakin otteita, katselimme valokuvia. Tiedän työni määrän ja olen ylpeä, että se kaikki on nyt kansissa. En kuitenkaan osannut oikein iloita, koska veljeni on kieltänyt kirjan.

Kauniista neilikkakimpusta ja ystäväni sanoista rohkaistuneena ajoin seuraavana päivänä lähes seitsemänkymmenen kilometrin matkan veljeni luokse talvirenkailla. Hän sai minulta ensimmäisen valmiin kirjan. En vakuuttunut, että hän lukisi sen. Pystyimme jo lähestymään arkaa asiaa, mikä häntä närästi käsikirjoituksessa.

Kertojan ääni! Minä olen nainen ja olen yrittänyt kirjoittaa isäni äänellä. Veli sanoi, ettei mies ajattele ja toimi niinkuin kirjoitan, ja etten voi ymmärtää sitä, koska olen nainen. Vihdoinkin nauroimme asialle!! Näinhän se tietysti onkin, etten voi ymmärtää enkä osata.

Yllätyin, että vaimo sai luvan lukea kirjan. Käly ei tunne isäämme eikä tiedä hänen elämästään kuulemma mitään. Odotan mielenkiinnolla, kuinka hän kokee kirjan.

Olisiko juhlan aika

Parin päivän ajan olen tunnustellut kirjan aiheuttamia tunteitani. Olen antanut itselleni aikaa enkä ole revitellyt tietoa uudesta kirjastani.

Luin kirjan alusta loppuun. Minua kiusaa viimeistelemättömyys, kustannustoimittajan puute. Koen, että kirja on vieläkin keskeneräinen. On kuitenkin oltava armollinen itselleen: olen tehnyt parhaani. Muutamat henkilöt siskoni ja veljeni lisäksi lukivat käsikirjoituksen. Sain ristiriitaista palautetta, toisilta vain hyväksyntää. Viime kädessä olen itse vastuussa työni tuotoksesta, sehän on selvä.

Valokuvien laatu ei häirinnyt minua niin paljon kuin ensi kerran selatessa. Sen kuitenkin opin, ettei kuvia kannata laittaa liian pieninä. Tulos on huono.

Huomaan, että pikkuhiljaa alan olla ylpeä tuotoksestani. Ehkä rohkenen myös juhlia sitä.

Kolli kotiin

Odotus kihelmöi palleassani, kun lähdin noutamaan kirjapakettia kylämme R-kioskilta. DHL oli sähköpostilla ja tekstiviestillä ilmoittanut toimittaneensa sen sinne toivomukseni mukaan. Kolli oli lähtenyt Saksasta pikana ja oli perillä viikkoa ennen vahvistettua toimitusaikaa. Tässä hetkessä olin kiitollinen, miten hyvin ja nopeasti loppu sujui.

Pitää muistaa kiittää kontaktihenkilöäni ystävällisestä ymmärryksestä ja opastuksesta ja lupauksen täyttymisestä, ajattelin. Hän nimenomaan oli luvannut nopeuttaa toimitusta enkä oikein ollut uskonut, että se oli mahdollista

Kävelen nykyisin mielelläni asioilleni. Punnitsin mielessäni, millainen kolli oli. Eihän 15 kirjaa voi kauhean paljon painaa. Olin aikaisemmin päivällä kävellyt ystäväni kanssa puolentoista tunnin lenkin ja päätin, että se riitti sille päivälle. Lähdin autolla.

Paketti painoi peräti kuusi ja puoli kiloa. Onneksi olin lähtenyt autolla. Päätin juhlia kirjaa kotonani pullakahveilla ja hain viereisestä leipomokahvilasta vaaleanpunaisella sokerilla kuorrutetun munkin. Ilahdutti, että eilinen leivonnainen maksoi vain yhden euron.

Pakettia avatessa jännäsin, ovatko kirjat tulleet ehjinä perille. Kyllä olivat. Laskin, että määrä oli oikein. Otin päällimmäisen kirjan mukaani parvekkeelle, johon olin kattanut kahvit itselleni.

Kirjan kansi ei ollut sellainen kuin alun perin olin halunnut. Se vähän kismitti, mutta ei kauan jaksanut harmittaa. Olin ylpeä, että olin onnistunut tekemään kirjan käsityönä. Tehnyt vuosia taustatyötä, kirjoittanut tekstit, skannannut ja käsitellyt valokuvat, taittanut kirjan.

Valokuvien laatu oli kannessa hyvä. Selasin kirjaa, kuvat eivät näyttäneet yhtä laadukkailta kirjan sivuilla. Mietin, että olikohan sittenkään ollut järkevää käsitellä kuvia vielä wordissä, kun olin tehnyt sitä jo kuvankäsittelyohjelmassa…. Eilen en vielä malttanut alkaa lukea kirjaa. Huomasin kuitenkin, että loppupuolella yhdestä lauseesta puuttui verbi. Täytyi hyväksyä sekin, että kirja ei ollut virheetön.

Kuten edellisenkin kirjan kohdalla mietin, niin olisi kannattanut painattaa ensin yksi kappale, korjata virheet ja teettää loput. Minulla ei ollut siihen aikaa eikä halua.