Kevät keikkuen tulevi

Maisema on tänä aamuna valkoinen

On tässä sivupohjassa jotain erilaista. En saa enää lisättyä artikkelikuvaa sivupalkista. Se johtuu ehkä lohkoista, joita en halunnut opetella. Kirjoittaessa lohkojen käyttö kuitenkin yrityksen ja erehdyksen kautta onnistuu. Ilmeisesti.

Piikkikengät pitänee tänään ottaa uudelleen käyttöön. En halua kaatua liukkaalla tiellä, kun lähden päivän ”töihin”. Vedän paria liikuntaryhmää eläkeläisille vielä tänään ja ensi viikolla, sitten ryhmät jäävät kesälomalle. Onhan lopetus aika varhain, mutta opistoissa on sama tahti. Ryhmät loppuvat pääsiäiseen.

Sain eilen tehtyä yhden kirjoituksen, joka oli kaihertanut mieltäni enemmän kuin uskoinkaan. Sain sen lähtemään käsistäni eteenpäin ja tänään tunnen aivan erilaiset energiat. Vanhemmiten pienetkin asiat saattavat viedä tolaltaan. Nuorempana elämä oli kiihkeämpää ja pienet harmit sujahtivat kuin vesi sorsan selästä. Ehkä niistäkin on jäänyt joitain jälkiä alitajuntaan, koska unielämäni on hyvin vilkasta tällaisina vedenjakajaöinä.


Mainokset

Taidan olla museokamaa

Löysin vanhan raameihin laitetun valokuvan, joka oli liimautunut keskeltään lasiin. Kiertävä valokuvaaja on tallentanut äitini lapsuuden perheen 1920 -luvulla. Teetin kopiot sisaruksilleni ja serkuilleni. Annoin kuvan veljelleni eikä hän tuntenut, keitä siinä oli.

Eräänä iltana isän puoleisen serkkuni tytär vieraili luonani. Näytin hänelle valokuvia, karttoja ja kertomuksia yhteisistä juuristamme, joista hänen tietonsa vaikuttivat olevan puutteellisemmat kuin minun. Iltamme ei meinannut loppua millään, koska historia vei meidät mennessään. Näytin hänelle yhteisen esiäitimme hartauskirjat, virsikirjat, perheraamatun ja keittokirjan, jotka ovat kirjahyllyni aarteita. Valokuva-albumit ja kartat kertovat omalta osaltaan yhteisen sukumme historiaa.

Viime viikolla ilmoittauduin irtisanomiskokemuksien keruuseen. Eilen kävin työväenmuseo Werstaalla haastattelussa tapauksestani vuodelta 1986, kun kenkätehdas Lana lopetti toimintansa. (Kuvassa on Lanan kenkä)

Lapsuudestani kertovan kirjani ”Sairaalan iloiset lapset” jälkeen minulle avautui kaksi polkua seuraavaa kirjaa varten. Lapsuuden jälkeinen oman elämäni aika tai isän ja äidin tarina ja heidän historiansa. Muutama viikko sitten istuin nojatuolissa tekemättä mitään, mikä on aika poikkeuksellista minulle. Siinä lorvaillessani sain selkeän vision, että minun tehtäväni on kertoa historiaa ja tarinat, jotka katoavat mukanani, jos en niistä kirjoita. Ainakin itselleni nämä vanhat jutut ovat kiinnostavampia ja niistä löytyy tarinoiden aiheita. Itse on liian lähellä omia kokemuksia ja etäännyttäminen on haastavaa.

Tänä keväänä olen koonnut taustatietoja, tehnyt sukupuita ja aloittanut kirjoittamaan tarinoita vanhoista ajoista. Tyhjennysprojektini tuli väliin ja aloitan kesän jälkeen uudella innolla siitä aiheesta.

Nyt odottelen pakkaustouhuissani huomista siirtymistä Saimaan syleilyyn.

 

Aku Ankka trauma

Olen alkanut purkaa arkistoja. Vihdoinkin olen siinä vaiheessa elämää, että pystyn pikkuhiljaa edistämään säilyttämieni papereiden ja tavaroiden hävittämistä. Mikä riesa ne tulisivatkaan olemaan jälkipolville. Eilisessä puhelussa kouluaikainen kaverini kutsui tätä kuolinsiivoukseksi. Hänkin on aloittelemassa.

Äitini teki kuolinsiivousta monta vuotta. Hän oli onneksi jättänyt dokumentteja, valokuvia ja muutakin tavaraa, vaikka mielestäni oli hävittänyt liikaakin. Olisin halunnut äidin säilyttävän kaikki isän kirjoittamat lehtiartikkelit. Ehkä äiti ei arvostanut sanomalehtiä tai ehkä isäni ei ollut säilyttänyt niitä. Tyhjentäessämme siskon kanssa äidin asuntoa päivittelimme tavaroiden määrää ja ihmettelimme, mitä hän oli muka hävittänyt. Onneksi sain hillittyä hävitysvimmamme ja siirsimme osan arkistoista omiin koteihimme.

Tiedän, että minun lapseni eivät ala arkistoja penkoa, vaan tilaavat siirtolavan pihaan ja heittävät kaiken pois. Niin he ovat ainakin sanoneet. Olen jättänyt jokaiselle lapselleni heidän omia koulumuistojaan, ne ovat vielä muovikasseissa ja hyllyillä. Äiti oli arkistonut meille jokaiselle kolmelle lapselle yhden ison pahvilaatikollisen muistoja. Löysimme jopa herbaariomme. Pahvilaatikkoaarrearkku oli suurenmoinen teko äidiltäni, joka muutti arkistojen kanssa sairaalan virkasuhdeasunnosta kerrostalokaksioon. Siellä hänellä oli onneksi iso varastotila. Oli ihana löytää laskentovihkoja, piirustuksia, kirjoituksia ja jokunen koulukirjakin pahvilaatikosta.

Kuolintyhjennykseni tai paremminkin elintilan raivaukseni etenee. Ensimmäinen hävityksen kohteeni olivat kirjaani liittyvät paperit. Sen olin päättänyt tehdä heti ensimmäiseksi, kun saan kirjan käsistäni. Kaksi muovikassillista tulostettuja papereita, muistiinpanoja, sanomalehtikopioita yms. tyhjensin kirjailijan kammiostani. Siitä alkoi prosessi, jonka syntymistä olen odottanut hyvän tovin. Ensin töytäisin vaate- ja kenkävarastoihin. Se prosessi ei ole vielä lopussa, mieheni huone on tyhjentämättä. Hän ei ole kahteen ja puoleen vuoteen asunut täällä, mutta on vielä hengissä. Hetken tuumailtuani päätin keskittyä omiin arkistoihini ennenkuin siirryn tuon toisen jemmarin tavaroihin.

Huomasin, että aloin siirrellä tavaroita paikasta toiseen. En vielä parempaan pystynyt. Ajattelin, että tämä ei kerta kaikkiaan vetele ja tartuin vaatehuoneen lehtiarkistoihin. Olen jo kolme päivää järjestänyt Aku Ankka -lehtiä neljältä vuosikymmeneltä numeroittain vuosipinoihin. Olen kirjoittanut päälle laput, mitä numeroita pinosta puuttuu tai mitä niissä on vv. 1971-2004. Olen nyt pystynyt heittämään sellaiset lehdet pois, jotka ovat kertakaikkisen risoja, nekin olivat arkistoituna. Lisäksi on taskareita, Roope-setä lukemistoja ja muita sarjakuvalehtiä. Seuraavaksi aion selvittää, olisiko joku kiinnostunut ottamaan nämä, ehkäpä vähän maksamaankin. Tai jos joku kierrätys- tai hyväntekeväisyyskirpputori ottaisi lehdet. Minun on tosi vaikea heittää näitä lehtiroskiin. Tälle vaikeudelle on olemassa selityskin: minulla on Aku Ankka -trauma.

Häirintää

HS Viikko -lehdessä on kaksi aukeamaa Seksuaalista häirintää. Televisiossa tuli keskusteluohjelma tästä aiheesta, radiossa tänään kerrottiin, että USA on historiansa ehkä suurimman muutoksen edessä tässä asiassa. Ruotsissa metoo -kampanjalla on jo ollut vaikutuksia, kun taas suomalainen ministeri nikotteli TV-keskustelussa, kierteli ja kaarteli, kun penättiin lakimuutoksia. On ihan järkyttävää, että puolitoista vuotta sitten julkaistu väitöskirja seksuaalisesta häirinnästä Suomen elokuva- ja teatterimaailmassa on vaiettu kuoliaaksi.

Minua harmitti aika paljon, kun oman eläkeläisjärjestöni boccia -kerhossa sekä miehet että naiset naureskelivat häirinnälle ja sen esiinnostamiselle. He vain heittivät hurttia huumoria. Mutta enpä minä mitään siihen sanonut. Pidin suuni kiinni, kun olisi pitänyt sanoa, että olen erittäin tyytyväinen siihen, että häirintä/ahdistelu on noussut keskiöön ja että toivottavasti saadaan myös jotain aikaan. Ajattelin, että jos ne rivot vitsit eivät lopu siitä ryhmästä, lähden kävelemään.

Ehkä niitä lakimuutoksiakin saadaan vähitellen aikaan. Niin että seksuaalinen häirintä ja ahdistelu tulisivat rangaistaviksi ja raiskaustuomiot asianmukaisemmiksi. On järkyttävää, että edelleenkin mielipideilmasto on sellainen, että uhrista tulee helposti syyllinen.

Heräämisen aika

Aina välillä elämässä tulee hetkiä, jolloin on tehtävä uusia valintoja. On asetettava itsensä alttiiksi muutoksille. On nähtävä uusia mahdollisuuksia.

Olen ollut kolossani jo kauan. Se on ollut yhtä aikaa kipeää ja parantavaa. Tänään en meinannut päästä sängystä ylös. Uni nappasi aina takaisin absurdiin maailmaan. Kaikki miehet ympärilläni pukeutuivat naisiksi ja minun piti sanoa, että ovatpa he ovat kauniita ja ihania. Itse en tiennyt kuka olin, en ainakaan heidän veroisensa. En liittynyt heidän joukkoonsa.

Kun keitin aamukahvini puoli yksitoista, olin vakuuttunut, että jatkan keskeytynyttä kirjoitustani. Tähän saakka olin sanonut itselleni, etten pysty – en jaksa. Leikattu lonkka ei anna kulkea niitä rappusia enkä ole vielä bussiinkaan mennyt. Nostin läppärin kannen ja hain työväenopiston kurssiluettelosta sopivan, aikomuksiani tukevan ryhmän. Se ei ollutkaan täysi, olin saanut kurssipaikan.

Seuraavaksi katsoin eläkeläisyhdistyksen harrastussivut. Siellä olen kolme-neljä vuotta vetänyt kahta liikuntaryhmää. Nimeni on edelleen siellä ehdollisena kuten olen pyytänytkin. Tänään en pysty päättämään, jatkanko ohjaajana vai sanonko, etten enää halua. Eläkkeelle jäätyäni olen kokenut itseni tosi, tosi vanhaksi. Olen halunnut olla vanhus ja annoin itselleni siihen luvan. Joitakin ikätovereitani tämä kauhistutti, he kun eivät itseään vanhaksi tunteneet. Tämän uuden lonkan myötä minulta on pudonnut vuosia. Sellainen tuntemus on tullut heti leikkauksen jälkeen. En olekaan enää kepillä köpöttelevä mummo, vaan uskon todellakin tanssivani vielä muutakin kuin senioritanssia.

Miksi tuollainen artikkelikuva. Olen ollut jo kauan jäisessä vankilassani, joka varsinkin viimeisen vuoden aikana on minut kuristanut. Nyt on heräämisen aika.