Nuotiolla veden rajassa

Aika lisääntyi. Eikä siihen sen kummempaa tarvittu kuin päätös siirtää matkalle lähtöä. Päätöksen teki veljeni – en minä. Lähdemme yhtä matkaa. Veli ei kuulostanut ilahtuvan siitä, että haluan viedä kaksi 140 senttistä penkkilautaa mukana. Enpä ole mitannut, mahtuvatko ne autooni. Pirttikaluston hävitin ja nämä säästin nuotion ympärille laitettaviksi. Meillä ei ole grilliä.

Kylläpä odotankin niitä rauhallisia iltoja tuleen tuijottaen, kun edessä aukeaa laaja Saimaan selkä kuin meri ja taivas jatkuu äärettömiin. Illan puna värittää vastakkaisen rannan ja puiden yläpuolelle kohoavan sairaalan, jossa olemme viettäneet lapsuutemme.

Useissa eri vuosien valokuvissa istumme siinä toppatakeissa, pipot päässä juhannusaattoiltaa viettämässä. Kymmeniä vuosia nuorempana istuimme kivillä, pojilla oli kitarat ja laulu raikui rannalla. Nyt haluan istua mukavammin. Kitaransoitto sopii tunnelmaan vieläkin.

Luomisen tuskaa

Ristiriitainen ja häkeltynyt olo on eilisen tekstipalautteen jälkeen. Olin niin iloinen, että olin saanut kirjoitettua vanhempieni sota-aikojen muistoja romaanin muotoon, en omiani enhän ollut vielä syntynytkään.Tekemäni työ sai hyvän palautteen, mutta lähdin liian kaukaa. Sain ohjeen, että nämä pitäisi rajata pois ja aloittaa kertomus siitä, mikä alunperin oli tarkoitukseni. Kirjoittaa katoavasta lapsuusmiljööstäni.

Olin jo pitänyt lapsuusmuistojani melko valmiina. Tänään kun otin ne uudelleen esille, huomaan, että muokkaustyötä on paljon jäljellä. En oikein tiedä, miten voisin edes aloittaa, kun jätän pois nuo aiheet, joihin olen viime aikoina perehtynyt.  Enkä tiedä, pystynkö romaanimuotoon…

Mistä minä oikein kirjoitan – mikä on pointti? Ja ketkä ovat romaanihenkilöt? Romaani, romaani… tässä samalla tuli mieleen eräs tapahtumasarja, jonka historiallisen totuuden olen jo kirjoittanut. Ehkä aloitan siitä.

Käsikirjoituksen deadline on kuukauden päästä. Viime yönä en saanut nukuttua. Heräsin jo ennen kuutta sekavissa tunnelmissa.

Käsikirjoituksesta

Pari päivää sitten aloin lukea käsistä. Ei se olekaan huono – mistähän minä sellaista kuvittelin. Valmiita sivuja näyttää olevan 75, nyt olen lukenut sivulle 47 ja olen samalla korjaillut jotain. Itse asiassa olen aika innostunut. Soitin jopa kirjoituskaverille, joka aikanaan lupasi lukea tuotokseni. Toiseen lupautuneeseen pitäisi ottaa vielä yhteyttä.

 

Katoavaa

Mitäpä minä välittäisin siitä, että lapsuudenkotini rakennukset hajoavat. Nehän ovat vain rakennuksia. Tämä vanha tuberkuloosiparantola on suojelukohde, silti se jätetään ensi syksystä alkaen lämmitystä vaille. Senhän tietää, mitä siitä seuraa. Rapistumista yhä lisää, hometta, hajoamista.

Hätkähdin sitä, että tekeillä oleva kirjani kertoo lapsuudestani tässä talossa ja ympäristössä. Taidan kirjoittaa historiaa. Yht´äkkiä koen, että se mitä teen, onkin tärkeää.

Tämän kuvan olen ottanut lapsuus- ja nuoruuskotini pihassa pari vuotta sitten.