Kotkan ruusu

Viikot hujahtavat, taas on perjantai. Alkaako viikko sunnuntaista vai maanantaista? Ihan hiljattain törmäsin siihen, että uusi viikko alkaisi sunnuntaista. Mielestäni maanantai on viikon ensimmäinen päivä. Eikös se ole almanakassakin sillä tavalla?

Kotkan ruusu soi Muistojen bulevardilla. Tämä riipaiseva haikeus sopii aamuni tunnelmaan. Toisaalta se tuo mieleeni iloiset hetket Pietari-Paavalin linnoituksessa, jossa yövyimme Pietarin keväässä vuosia sitten.

Samassa huoneistossa yöpyi nuoria venäläisiä kadetteja äiteineen. Vietimme yhteistä iltaa pikkuruisessa keittiössä ja kilistelimme hilpeissä tunnelmissa vaaleanpunaista shampanjaa. Kadetit lauloivat meille haikeita venäläisiä lauluja. Tuli meidän vuoromme vastata suomalaisella laululla. Yritimme Kotkan ruusua, mutta emme muistaneet sen sanoja…. emmekä muidenkaan rallien, joita yritimme.

Otin mukaan laulukirjoja matkustaessamme seuraavana keväänä Pietariin tanssiryhmän kanssa. Laulu hetki ei kuitenkaan toistunut enää silloin eikä myöhemminkään.

Illan rauhaa

Sieluni lepää luonnon sylissä. Mieli tasoittuu ja asettuu. Luonto, vesi ja metsä tekevät työtään minussa. Antaudun hiljaisuuden vietäväksi. En mittaa enää aikaa, mittarimato hoitakoon sen. Nukun kun nukuttaa. Puuhastelen, kun keho sitä vaatii. Sauna sulattaa viimeisetkin huolet ja heittää ne hormista. Unimaailma vilkastuu.

Ihminen ei tarvitse paljon elääkseen täyttä elämää. Hyviä hetkiä sinunkin elämääsi.

Heräämisen aika

Aina välillä elämässä tulee hetkiä, jolloin on tehtävä uusia valintoja. On asetettava itsensä alttiiksi muutoksille. On nähtävä uusia mahdollisuuksia.

Olen ollut kolossani jo kauan. Se on ollut yhtä aikaa kipeää ja parantavaa. Tänään en meinannut päästä sängystä ylös. Uni nappasi aina takaisin absurdiin maailmaan. Kaikki miehet ympärilläni pukeutuivat naisiksi ja minun piti sanoa, että ovatpa he ovat kauniita ja ihania. Itse en tiennyt kuka olin, en ainakaan heidän veroisensa. En liittynyt heidän joukkoonsa.

Kun keitin aamukahvini puoli yksitoista, olin vakuuttunut, että jatkan keskeytynyttä kirjoitustani. Tähän saakka olin sanonut itselleni, etten pysty – en jaksa. Leikattu lonkka ei anna kulkea niitä rappusia enkä ole vielä bussiinkaan mennyt. Nostin läppärin kannen ja hain työväenopiston kurssiluettelosta sopivan, aikomuksiani tukevan ryhmän. Se ei ollutkaan täysi, olin saanut kurssipaikan.

Seuraavaksi katsoin eläkeläisyhdistyksen harrastussivut. Siellä olen kolme-neljä vuotta vetänyt kahta liikuntaryhmää. Nimeni on edelleen siellä ehdollisena kuten olen pyytänytkin. Tänään en pysty päättämään, jatkanko ohjaajana vai sanonko, etten enää halua. Eläkkeelle jäätyäni olen kokenut itseni tosi, tosi vanhaksi. Olen halunnut olla vanhus ja annoin itselleni siihen luvan. Joitakin ikätovereitani tämä kauhistutti, he kun eivät itseään vanhaksi tunteneet. Tämän uuden lonkan myötä minulta on pudonnut vuosia. Sellainen tuntemus on tullut heti leikkauksen jälkeen. En olekaan enää kepillä köpöttelevä mummo, vaan uskon todellakin tanssivani vielä muutakin kuin senioritanssia.

Miksi tuollainen artikkelikuva. Olen ollut jo kauan jäisessä vankilassani, joka varsinkin viimeisen vuoden aikana on minut kuristanut. Nyt on heräämisen aika.