Riemuylioppilasjuhla – mitä tapahtui

83 abiturienttia valmistui ylioppilaiksi Imatran Yhteislyseosta vuonna 1965, joukostamme oli poistunut kahdeksan, nyt 50 vuotta myöhemmin meitä oli mukana 35.  Koimme iloisia jälleentapaamisia ja onnellista oloa. Suunnittelutyöryhmä (Päivi, Tommi, Raija, Eeva ja Pirjo) oli hoitanut oman osuutensa juhlan onnistumiseksi. Imatran Kylpylä oli hienosti toteuttanut puitteet toivomustemme mukaisesti.

Tuomo avasi juhlan lyhyellä katsauksella kouluun ja kirjoituksiin silloin ennen ja nykypäivänä. 1965 ylioppilaiksi valmistui 10 % ikäluokasta, kun vastaava luku nykyään on 55 %.

Timo piti pienen muistopuheen poisnukkuneille kutsuen heidät mukaan tähän hetkeen. Hiljennyimme muistelemaan koulukavereitamme.

Kahvin ja mansikkakermakakun kera aloitimme tutustumisen toisiimme. (huom. kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

kylpylallaJokaiselle luettiin caronccalaulu, jonka seitsemäsluokkalaiset olivat 50 vuotta sitten runoilleet ja sen jälkeen laulun kohteella oli mahdollisuus lyhyesti kertoa omasta elämästään koulun päätyttyä. Suosituksena oli yhden minuutin puheenvuoro, mutta harva pystyi sanomisensa tiivistämään niin pieneen pakettiin. Niinpä menikin iltaan saakka, kunnes jokainen oli saanut käyttää puheenvuoron.

Vuoksi-WilleVuoksi-Willen maisema-ajelu oli sopiva katkos iltapäiväohjelmaan. Bongailimme vanhaa maamerkkiä, yhteenkasvaneita mäntyjä. Ihmettelimme hiljaista ja tyhjentynyttä Vuoksenniskaa. Muistelimme Torikatu seiskaa, joka vielä meidän nuoruudessamme oli suosittu tanssipaikka.vuoksi2Vuoksi on ennallaan ja aina yhtä vaikuttava. Ikäänkuin sen merkitys olisi lisääntynyt vuosien myötä.

vuoksi3  Tätä siltaa kulki monen koulutie niin minunkin

Koulu oli tärkeä pysähdyspaikka. Kamerat räpsyivät, vaikka vanha lukiorakennus oli huputettu remonttia varten. Ehkä joskus pääsemme katsomaan, millainen siitä on tullut.koululla

Asetuimme vanhan vakaan Valtionhotellin portaille yhteiskuvaan ja jotkut kävivät katsomassa koskinäytöstä. Muutamat tapasivat vanhoja tuttuja Kuohussa. Se oli siinä, missä nuoruutemme Maijan kioski.

kuohussa

linkatTältä aukiolta lähtivät ennenvanhaan linja-autot. Eräät muistelivat kaiholla, kuinka useiden vuosien ajan tähän nousi heinäkuun ensimmäisellä viikolla Big Band festareiden teltta.

Juhlassamme leijui hyvä henki, siinä jäin olemaan monta päivää juhlan jälkeen. Vieläkin hymyilen onnellisena.

 

Riemuylioppilasjuhla

Juhlapäivä lähestyy. Viikon kuluttua huomenna se on.

Olen tällä kertaa aika perusteellisesti valmistautunut. Ensin kokoamalla nimet ja yhteystiedot, sitten käymällä kirjeenvaihtoa ihmisten kanssa kutsujen yms. merkeissä. Useiden kanssa olen keskustellut puhelimessakin. Olen myös muistellut kouluaikoja. Näillä sivuilla on kuvia ja pikkujuttujakin ajastani Imatran Yhteislyseossa vv. 1956-1965.

Jaksaisinkohan vielä koota valokuvia muistitikulle? Tai laittaa edellisten tapaamisien irtokuvia albumeihin.

Kukahan tuo Pii Kiikka oikein oli 11-20 vuotiaana. Päiväkirjoissani on mielenkiintoisia tunnelmapaloja ja dokumentteja noilta ajoilta. Niitä puhtaaksikirjoitan nyt koneelleni. Ehkä joskus käytän niitä jossain kirjallisessa tuotoksessani.

Omat tunnelmat ovat miellyttävän odottavat. Toivottavasti sinunkin, joka olet tulossa.

Yo-ainekirjoitusten arviointi

Meillä Tampereella keskustellaan ylioppilaskokeiden äidinkielen arvioinnista. Ensin Aamulehden kolumnisti Tiina Keskinen moitti ädinkielen sensoreita salaseuraksi (12.4.) ja kaipasi läpinäkyvyyttä arvosteluun. Eilen julkaistiin ”salaseuran” jäsenten vastaus aiheesta. Siinä he monin argumentein todistavat, että arviointijärjestelmä on varsin läpinäkyvä. Esseen arviointikriteerit ovat nykyisin julkisia ja löytyvät Ylioppilastutkintolautakunnan sivuilta.

Viisikymmentä vuotta sitten mieleeni ei olisi tullut edes omien opettajien arvioita epäillä, saati sitten Helsingissä kokoontuvan raadin. Ei äidinkielessä eikä muissakaan aineissa. Aina sain mitä ansaitsin.

Nyt olen alkanut miettiä, mitä olenkaan kirjoittanut ”Vaaran viehätyksestä”, kun se oli aineeni aihe. Minulle on jäänyt sellainen käsitys, että esseellä tai siis aineella kuten silloin sanottiin, punnittiin abiturientin kypsyys. Kielet, matematiikka ja reaali olivat enemmän tietopohjaisia. Ainekirjoituksen aihevalikoimaan sisältyi silloin vuonna 1965 enempi niitä tietopohjaisia aiheita kuin vapaa, jonka minä valitsin. Vuosien varrella olen kohdannut vain yhden ihmisen, joka myös kirjoitti Vaaran viehätyksestä. Ehkä se oli riski, mutta se kannatti ottaa.

Kiinnostaisi kyllä lukea sekin, minkälaista kypsyyttä olen osoittanut kirkkohistorian ja psykologian kysymyksiin vastatessani. Omista äitini jemmaamista arkistoista löysin reaalikokeen kysymykset. Valitettavasti leikkeessä ei ole vuosilukua, niin en voi olla ihan varma, että nämä ovat juuri vuoden 1965 kysymykset. Joitakin olen ympyröinyt, ehkä niihin olen vastannut.

reaalikokeen kysymyksetEi tarvitse hakea suurennuslasia. Kuva suurenee luettavaksi pari kertaa klikkaamalla.

Abiturientin tavoitteita

Edelliseen postaukseeni Ainekirjoitusta 1960-luvulla sain Heliltä kommentin, että hän olisi kiinnostunut eräästä kahdeksannen luokan aineestani. Ovatko samat asiat 70-vuotiaana tavoittelemisen arvoisia? Tai mitä on muuttunut?

On varmaan parempi, etten etukäteen arvota tekstiäni, vaan julkaisen sen rohkeasti. Ehkä näin pääsemme keskustelun alkuun.

Mitä pidän tavoittelemisen arvoisena elämässä

Pikkutyttönä oli haaveenani näyttelijättären ammatti. Kun minulta nyt kysytään, mitä aion opiskella saatuani koulun päätökseen, en osaa vastata. En ole ajatellut opiskelemista ollenkaan. Haaveenani ei ole saada ammattitaitoa mihinkään, ainakaan rahan takia. Jos joskus innostun opiskeluun ja onnistun saamaan hyvätuloisen työpaikan, niin hyvä on.

Kaikilla ihmisillä on tavoitteita; toisilla ylioppilaslakki, toisilla juuri sellainen mainetta ja rahaa tuottava ammatti. Minun tavoitteenani ei ole kumpikaan. En niin suuresti piittaa tuosta valkeasta kunnialakista; en kurkottele hienoa arvonimeä. Haluaisin, että joskus voisin olla hyvä aviovaimo ja äiti. Jos saisin kanssaihmisieni kunnioituksen ja voisin olla hyvä ajatuksissani ja teoissani, olisin saavuttanut, mitä haluan.

Hyvyyttä on niin vähän nyky-yhteiskunnassa. Se on tukahtunut koneiden pauhuun, ihmisten tärkeyteen ja tavattomaan kiireeseen. Mutta hyvyys on kuitenkin tärkeää. Se on yhtä tärkeää suurelle valtiomiehelle kuin pienelle lapselle. Valtiomiehen täytyisi olla hyvä, ja pienen lapsen täytyisi saada hyvyyttä. Jos kaikkien valtakuntien päämiehet rakastaisivat kansaansa ja myös muita kansoja ihmisinä, ei vain massana, joka tekee kuten he haluavat, kuinka paljon sydämellisempää olisi myös alamaisten rakkaus päämiestänsä kohtaan!

Entä jos tuollainen pikkuruinen lapsi jää ilman rakkautta; jos hänen täytyy tuntea olevansa ei-toivottu? Silloin hänessä olisi ainesta tulla isoksi ja suureksi päämieheksi, joka vihaa kaikkea vielä suurempaa.

Jokainen meistä haluaa hyvyyttä ja rakkautta. Useat tahtoisivat itsekin olla hyviä, mutta tämä maailma on niin kylmä. Kukaan ei tunnusta, että sellaistakin vielä tarvitaan – tarvitaan vain hyviä koneita ja erinomaisia johtajia. Mutta tarvitaan enemmän hyviä aviovaimoja ja –miehiä. Ennen kaikkea tarvitaan äitejä, jotka opettavat lapsilleen, ettei hyvyys ole vielä aivan kokonaan tukahtunut.

Pelkkä hyvyys ei minua elätä, siispä tavoitteeni on pelkkä illuusio. Se kompastuu kylmien tosiasioiden edessä. Haavekuva hyvästä maailmasta on vain haavekuva. Mutta silti voin itse pitää hyvyyttä tavoitteena, vaikka sen rinnalle olisi otettavakin jotain todellista ja kouriintuntuvaa.

Lukion ainekirjoitusta 1960-luvun alkupuolella

Jatkoin eilen pahvilaatikkojen ja arkistojen tyhjennystä. Nostin laatikosta nipun konseptipapereita. Yli viisikymmentä vuotta sitten lukiossa kirjoittamani aineet! Hohhoh – kaikkea se äiti tallettikin!  Itse asiassa olin aika iloinen löydöstäni, etenkin juuri nyt, kun toukokuussa juhlimme riemuylioppilaina.

Pääasiassa aineet on kirjoitettu lyijykynällä, muutama kuivamustekynällä tehty on joukossa. Tekstin asetteluun on kiinnitetty huomiota. Marginaalit on vedetty viivoittimella, otsikon paikka on keskellä, kappaleiden sisennykset on tehty. Ehkä valmistauduttiin jo ylioppilaskirjoituksiin.

Minusta nuo kuudennella annetut aiheet ovat aika lapsellisia: Pakopaikkani, Muurahaiskeon ääressä…  Seitsemännen luokan aineita on kaksinkertainen määrä. Se selittyy tuplaamisella. Yleensä ottaen sain asia-aiheista huonompia numeroita kuin vapaista. Ylioppilaskirjoituksissa valitsinkin vapaan aiheen ”Vaaran viehätys”. Taisin saada arvosanaksi Cumlauden.

Rakastettava vanha leidi Emmi Elomaa oli jossain vaiheessa opettajani – ehkä seiskalla ja kasilla…? Lukiosta en muista muita suomenkielen opettajia.

Esseiden tai aineiden, kuten silloin sanottiin, aiheet olivat tällaisia

Kuudennella

  •  Miten yleensä vietän sunnuntait 8+
  •  Pakopaikkani 8-
  •  Elokuva, joka on antanut minulle ajattelemisen aihetta 8-
  •  Sähkö ja keittiö 7+
  •  Muurahaiskeon ääressä 8-
  •  Mainostuksesta 8+

Seitsemännellä

  • Nykyajan ihmistä uhkaavia sairauksia 8+
  • Millaisten poikien seurassa viihdyn 9-
  • Suhteeni musiikkiin elämäni eri kausina 9-
  • Millaisista elokuvista pidän 8 ½
  • Olenko oman onneni seppä? 8-
  • Niin olet tullut taas kevät… 8 +
  • Ajatuksia kotimaisesta elokuvasta 8 ½
  • Käsitykseni ikuisen rauhan mahdollisuudesta 9-
  • Köykäistä hengenravintoa 7+
  • Eksoottisia maita ja kansoja valkokankaalla 8 ½
  • Rakkahin ystäväni (kirje) 8-

Kahdeksannella

  • Mitä pidän tavoittelemisen arvoisena elämässä 9-
  • Tanssitaiteesta 8+
  • Nuorisorikollisuuden syitä 8+
  • Heränneitä ”Kevät ja Takatalvi” – romaanissa 7-
  • Oma luonnetyyppini 8
  • Miksi pyrin ylioppilaaksi 8 ½

Mitäpä olen mietiskellyt ylioppilaaksi tulosta viisikymmentä vuotta sitten. Sen aineen kirjoitan tähän lukijoiden iloksi tai harmiksi.

Miksi pyrin ylioppilaaksi

Eräs määränpää – tai oikeastaan vain välitavoite – valkolakki, alkaa jo häämöttää lähellä. Olen usein tuuminut itsekseni, miksi tulin oppikouluun, miksen käynyt vain kansakoulua loppuun ja jatkanut sitten vaikkapa ammattikouluun tai miksen lopettanut opiskeluani keskikoulun käytyäni.

Kun olin kansakoulussa, kehottivat opettajani minua pyrkimään oppikouluun. Vanhempani puolsivat heidän kantaansa sanoen minun menestyvän paremmin elämässä, jos joskus tulisin ylioppilaaksi. Vähitellen aloin myös itse kiinnostua koulunkäynnistä ja niin tulin liittyneeksi noihin lukuisiin joukkoihin, jotka vuosittain pyrkivät maamme oppikouluihin.

Keskikoulussa ollessani lukuintoni alkoi vähitellen lieventyä ja keskikoulun viimeisellä luokalla olin vakuuttunut siitä, että lopettaisin koulunkäyntini. Mutta kuitenkin olisi tuntunut niin ihanalta saada joskus painaa päähänsä tuollainen valkolakki. Lisäksi tunsin olevani aivan liian kehittymätön taidoiltani päästäkseni edes jonkinlaiseen työhön. Mutta toisaalta olisi vielä kolme pitkää vuotta edessä, ehkä enemmänkin ja ne vuodet tulisivat olemaan työntäyteisiä, enkä niidenkään jälkeen olisi vielä mitään. Minulla ei olisi muuta kuin valkoinen lakki ja ehkä ne tiedot päässäni, mitä se edellyttää. Mutta minulla olisi mahdollisuus päästä eteenpäin, suuremmat mahdollisuudet valmistua johonkin mielenkiintoiseen ammattiin. Olin kahden vaiheilla. Vanhempani antoivat minun itse ratkaista, sillä he eivät tahtoneet pakottaa minua mihinkään. Ratkaiseminen oli vaikeaa, mutta en ole ainakaan toistaiseksi katunut päätöstäni.

Nyt, kun tämä kolme vuotta on kallistumassa loppuaan kohti, herään usein ajattelemaan, onko kannattanut uurastaa. Olen jo tämän syksynkin aikana tuskaillut monta kertaa, etten halua enää päivääkään istua tämän laitoksen puupenkeillä, mutta jokaisen arkipäivän olen kuitenkin viettänyt täällä. Ei kannata enää lopettaa! Jos saan valkolakin, olen kuitenkin jotain; olen ylioppilas. Voin mennä opiskelemaan, saan ammatin, olen enemmän kuin keskikoulun käynyt kanssaihmiseni, minuun on jauhettu sivistystä kahdeksan vuoden ajan, minulla on hauskoja muistoja.

Mutta toiset väittävät, että jos menen naimisiin, ovat kaikki lukuni valuneet hiekkaan. Ei toki! Nykyajan yhteiskunnassa myös vaimot käyvät työssä ja onhan silloinkin hauskempaa omata joku kunnon ammatti kuin vain olla siivooja tai konttorirotta tai muuta vastaavaa ja voisinhan ainakin opastaa omia lapsiani läksyissä.

Voin vain todeta, että kannattaa pyrkiä ylioppilaaksi asti, vaikka ne valtavat kirjapinot, joiden läpi täytyy kahlata, tuntuvatkin joskus ylitsepääsemättömiltä.

Tunnelmia viimeiseltä kouluvuodelta 1964 -1965

3.9.1964 torstai.  Uusi lukuvuosi – uudet mietteet. Syksyn alkaessa alkaa minun vuoteni. Näin on toistaiseksi – kuinka mielelläni alkaisinkaan elää kuten muutkin ikäiseni – ne muut, jotka eivät enää astele koulutietä. Vain tämä yksi vajaa vuosi minun täytyisi elää vanhaa ja tuttua tahtia. Senjälkeen saan määrätä tahdin aivan itse. Alkaa itsenäistyminen – mielenkiintoinen, mutta varmasti vaikea aika. On löydettävä itsensä – päätettävä itse elämästään.

31.12. torstai.  Lehti kääntyy jälleen. Alkaa Uusi Vuosi – uusin toivein ja odotuksin. Olen elänyt ehkä onnellisimman ja silti tuskaisimman vuoteni. Vuoteen 1965 astun kuitenkin onnellisena. Vuoden viimeinen viikko on ollut täynnä iloa ja onnea. Vasemmassa nimettömässä kimaltelee kultainen sormus. Erään maanantaiaamun päähänpisto. Vielä se täyttää elämäni loisteellaan. Voin aloittaa vuoden tyytyväisenä ja toiveikkaana. 26.12.1964 13.1.1965  Pekka on vallannut mieleni, minun täytyy yrittää unohtaa hänet ja saada tilaa sille, joka on tärkeää tulevaisuuden kannalta. KOULU. Vain vajaat 30 koulupäivää.26.3. alkaa kirjoitukset. Tunnen itseni ennenkaikkea tyhmäksi. Jos joskus saan valkolakin, saa vetää ristin seinään. Tuntuu toivottamalta. Nytkin täytyisi lukea kirkkohistoriaa. Ja luulenpa, että alan sitä lukea juuri nyt.

21.1. keskiviikko.  Saasta! Taas meni ajatukset ihan harhateille – on miltei mahdoton keskittyä psykologian kokeen kurssiin. Pekka soitti ja kertoi mitä oli tehnyt viikonloppuna! Ottanut yhteyttä vanhaan heilaan ja ryypännyt. Luulisi sormuksen velvoittavan käyttäytymään paremmin.

26.1.  Miksi Pekka, miksi valehtelit taas eilen? Kunhan et olisi sanonut meneväsi kotiin. Tiesit varmasti jo meillä, mihin menet. Rakas Pekka – etkö käsitä, etten kestä sellaista juuri nyt, Minun täytyy keskittyä kouluun. Mitäköhän tästä tulee? Ei ainakaan ylioppilasta!

16.2. tiistai.  Olemme taas viettäneet joitakin onnen tuokioita, mutta sunnuntai oli surua täynnä. Tällä kertaa olen vanhempien painostuksen alla – se tuntuu taakkana. Tajuan kuitenkin, että he tahtovat parastani. Eilen äiti sanoi, että minun lukuni menevät päin paskaa. Täytyisi lukea enemmän – täytyisi ja täytyisi – täytyisi niin paljon muutakin. No – yritetään lukea. Yritetään, sujuvatko lauantait hauskasti kirjojen ääressä näkemättä Pekkaa.

18.2. torstai.  Voi paska! En sitä paremmin sano. En tiedä, olenko katkera vanhemmille, Pekalle vai itselleni. Pekkakin muuttuu niin ymmärtäväiseksi, kun hän saa vapaat lauantait, jos minä alan lukea. Ja meikäläiset on paskoja! Olen kait itsesääliä täynnä. Ja marttyyriutta. Lauantaina Caroncca. Sinne en mene, koska ”täytyy lukea”. Pekka menee mihin menee – juomaan ja tanssimaan ja naisiin. Paska! En hyväksy, en. Kunhan kevät tulee ja kesä – toivottavasti mieleni on rauhoittunut ja kaikki paremmin myös Pekan kanssa.

26.2. perjantai.  Olinpahan Caronccassa. Ja muutenkin koko viime viikonloppu oli hieno. Caronccan jälkeen menimme Pekan kanssa Wiskyn hippoihin. Sinne saapui illan mittaan yli kolmekymmentä ihmistä yli kymmenellä autolla (mahtava autojono!) Luokkamme viimeiset hipat. Oli hienoa. Me lähdimme ensimmäisinä jo puoli kaksi yöllä. Nyt olen yrittänyt keskittyä tentteihin. Ruotsin kielioppi on jo tentitty ja huomenna on saksan kielioppi, joka onkin paljon mahtavampi pala purtavaksi kuin luulinkaan.

23.4. perjantai.  Kevät on jo pitkällä. Sinivuokotkin ovat avanneet sinisilmänsä. Kevättä on ilmassa ja rinnassa. Koko maailma tuoksuu kevättä ja sydämeni laulaa kevättä. Aurinko lämmittää jo ruskettavasti. Kirjoitukset ovat olleet ja menneet ja se kauhea hermojännitys. Vielähän sitä jännätä saa, mutta vähän on tasoittunut. Tenttejä on vain muutama jäljellä. Ja jos minä valkolakin saan, niin millään ei ole mitään väliä. Kuitenkin se on hartain toiveeni tällä hetkellä. Tai toiseksi hartain ainakin.

sinivuokot 26.4. maanantai.  Tietäisipä, mitä lähteä lukemaan, jos pääsee ylioppilaaksi. Huomenna on kirjallisuuden historian tentti. Täytyy lukea – on pakko. Nyt täytyykin vähän aikaa taas todella paneutua koulun käyntiin tai näihin tentteihin niin vaikeaa kuin se onkin.

3.6.1965 torstai.  Seitsemänkymmentäyhdeksän uutuuttaan hohtavaa valkolakkia. Ihmiset kulkevat kuin vuorta. Yhden huipun saavutettuaan, on seuraava vielä ylempänä ja sinne on päästävä. Jos saavuttaa päämääränsä, on se ollut liian alhainen. Roomassa harmaassa kivikirkossa sanat Quo Vadis? Quo Vadis – minne menet? Jokaisessa lähdössä on hiven kuolemaa. Haikeutta, huikaisevaa onnea. Julistan teidän ylioppilaiksi – Gaudeamus Igitur. Kaunista – ruusumeri punainen, hitunen keltaista. Mieli niin autuas, niin haikea. Shampanjaa ja onnelliset jalat. Nuo muutamat hetket tapahtuivat jossain tämän kaiken yläpuolella.

Lakitus 1965
Lakitus 1965