Eilen viisikymmentä vuotta sitten

Isäni kuoli 54-vuotiaana 27.3.1966. Odottamaton sydänhalvaus vei hänet kesken painikilpailujen, joissa hän oli sihteerinä.

”Kaikki tämän maailmankaikkeuden elävät olennot kuolevat. Kasveista, linnuista, eläimistä ja hyönteisistä jotkut syntyvät aamulla ja kuolevat illalla, joillakin on vuoden pituinen elämä ja jotkut kestävät kymmenen tai sata tai tuhat vuotta. Mutta kaikki kuolevat. Eroa on vain elämän pituudella.

Sama pitää paikkansa ihmisestä. Kun hän elää, hän ahertaa ja puuhaa jotakin ja huolehtii ja suunnittelee kuin aikoisi elää ikuisesti. Mutta kun hänen henkensä on hajaantunut ja hän kuolee, hän ei voi edes kasvattaa sen vertaa lihaa, että peittäisi sillä valkoiset luunsa. Kuolema kohtaa hänet aivan samoin kuin se kohtaa kasvit ja linnut ja eläimet ja hyönteiset.” (päiväkirjani teksti ei varmaan ole omani)

Seuraava on oma tekstini – liite päiväkirjaan:

Sinä olet mennyt pois – isä – peruuttamattomasti ja valittamatta. Et ennättänyt edes sanoa, sattuuko kuolema. Sinulle se oli toivottavasti helppo – kuin poisnukkuminen. En vielä ihan täysin ole selvillä koko jutusta, kun kaikki tuli niin yllättäen, mutta kyllä se on niin. Kaikki ne valkoiset kukat ja kynttilän pöydälläsi muistan vain unenomaisena harhana, mutta se ei ole unta. Kunnolla en ennättänyt Sinuun oikein tutustuakaan – olin niinkuin tyttäret yleensä – lähempänä äitiä. Mutta poismenosi on silti kipeä – olisin halunnut olla parempi tytär, mutta aina jälkeenpäin on niin hyvä sanoa kaikkea. 

Junassa matkalla Lahteen kirjoitin tuon ja tapasin matkalla kuin johdatuksena koulutoverini, joka opiskeli teologiaa. En koskaan unohda sitä kohtaamista, koska hänen sanoistaan sain paljon lohtua.

  • Jylhä maisema,
  • vuori pysyy vuorena,
  • meri merenä –
  • heikot viipyy hetken vain –
  • kukkanen ja ihminen

(Teksti kuolinilmoituksessa)

 

KIPUILUA PARIKYMPPISENÄ

9.9.-65 (torstai)

Syyskuu. Koulukuukausi. Olen onnellinen, kun kaikki sellainen on jo takanapäin ja voin alkaa suunnitella omaa – ikiomaa – elämääni. Mikään koulu ei kahlitse enää. En ole massaa – olen yksilö – kehittyvä yksilö, joka tarvitsee vapaata ilmaa kehittymiseensä ja ajatuksiinsa. Rakastan …

Rakastan elämää, syksyn värejä – vapautta valita tulevaisuus.

Kodin piiri ahdistaa vielä – tunnelma, joka on kiristynyt äärimmilleen. Välillä latautunut vihamielisyys purkautuu joko suureen huutoon tai pelkkiin kyyneliin.

11.9.-65 (lauantai)

Tulevaisuus – jännittävää. Odotusta ja toiveita. Kenties joku toive toteutuu toisen tuhoutuessa. Minulla olisi nyt työpaikka sekä Ruotsissa että Sveitsissä. Mutta … en tiedä, lähdenkö ollenkaan. Pekkaa en haluaisi jättää ja jos lähden, on kihlaus purettava, sillä Pekka ei kuitenkaan luottaisi minuun. Enkä tiedä oikein, luottaisinko itsekään. Mutta taas toisaalta: täällä minulla ei ole työpaikkaa; kotona en halua enää tätä talvea olla. Ja jos emme kerta naimisiinkaan mene, niin miksi en lähtisi.

Paljon riippuu nyt Piitestä: pääseekö hän yliopistoon saksaa lukemaan. Jos hän ei pääse, niin yhdessä lähdemme ja kahden minä kyllä matkaan lähtisin.

18. X 1965 (maanantai)

Olen kyllästyä tähän joutilaisuuteen. Aivan todella. Joskus valitin, kun täytyy lukea niin mielettömästi, nyt vaikka kävisin koulua mieluummin kuin laiskottelisin kaiket päivät täällä kotona. Tulen niin kärttyiseksikin. Mattoa olen kyllä tehnyt ja teen, mutta täytyisi saada jotain aivan säännöllistä työtä kuitenkin.

Kohta olemme olleeet kihloissa kymmenen kuukautta. Rakastan ja olemme melkoisen onnellisia, vaikka riitelemmekin usein. Toistaiseksi ei ole ollut lopullista riitaa – toivon, ettei tulekaan.

Tänään on syksy – on ollut jo aika kauan, mutta myös tänään. Aamulla oli syksy myös sydämessäni, mutta kun soitin Pekalle kaikki tuntuu taas paremmalta.

Joka puolella maailmassa kiehuu. Ja kaiken huippu on se, että joku pyrstötähti lentää hurjalla vauhdilla kohti aurinkoa.

3. XI -65 (tiistai) LAHTI

Olen nyt Lahdessa. Kuinkas sitten sattuikaan!!! Työnvälitystoimisto minut tänne hommasi. Töihin Lahti-Mainos –nimiseen mainostoimistoon. Ja Pekka on Imatralla. Ja minulla on ikävä. Kaikkea sitä päähän pälkähtääkin kuin nyt lähteä tänne, josta ei pääse kuin korkeintaan kerran viikossa kotiin ja Pekan luo. Mutta tämä ei saa vaikuttaa väleihimme. Ei vaikuta ainakaan minun puoleltani. Toivon hartaasti, että Pekkakin ymmärtää ja tulee perässä. Toivon niin ja Rakastan niin.

28.6.1966 (tiistai)

En ole kirjoittanut, sillä ei ole tarvinnut kirjoittaa, mutta tänä päivänä minut on vallannut vanha hyvä kirjoitustunne.

Juhannuksena tuli heitettyä hätäpäissään sormukset pöhheikköön – Pekan sormus löytyi, minun ei. Täytyisi ostaa uusi kuulemma. Ovat osat vähän vaihtuneet – nyt Pekka on se haluaja ja minä olen vastarannan kiiski. Pekka on nyt ollut niin suloinen, että hän sekoittaa ajatukseni melkein. En enää tiedä itsekään, mitä eniten haluan. Luulin, ettei Lahti minun ajatuksiani pysty muuttamaan, mutta ehkä se sittenkin on tehnyt sen. En tiedä – en tiedä.

15.11.1966

Joo –o. On niin kumman tyhjä olo, mutta ei ikävä. Pääni on täynnä uusia suunnitelmia ja olen toiveikas.

Haluan jälleen kerran aloittaa uudella tavalla, haluan jotain uutta tapahtumista. Olen kyllästynyt odottamaan valkoista pukua ja ravaamaan edestakaisin. Mitä merkitystä sillä on, kun ainoa, joka sitoo on ruumiillinen yhteenkuuluvuus. Ajatuksemme kulkevat eri tasolla, erilaisissa toiveissa. Olen kai pettynyt, kun se ei ollutkaan sellaista kuin olin ajatellut.

Olen pettynyt valitsemaani ihmiseen. Olen kyllästynyt selittämään, kuinka hyvä olen, kun en kuitenkaan ole. Haluaisin ihmisen, joka pystyisi vaihtamaan ajatuksia ja mielipiteitä ilman ainaista vaanimista, milloin toinen paljastaa syntinsä jollain mielipiteellään. Tunnen kaiken olevan lamassa; kehitykseni, ajatukseni ja kaikki haluni. Kenties olen taas tekemässä väärää ratkaisua, mutta ei ole oikein, että kaksi nuorta ihmistä – ja yleensä minkään ikäistä – kiduttaa itseään ja toistaan tällä tavalla. Kun ei sovi, niin on turha taistella vastaan. Kyllä nämäkin arvet umpeutuvat, sillä onhan kaikki ollut suloista leikkiä.

Haluaisin löytää ihmisen, joka todella hyväksyy minut. Uskon, että sellainen on jossain, vaikka myönnänkin, että olen todella vaikea tapaus. Pekka kyllä jaksaa hyvin kestää kaikki tyytymättömyyden ilmaisuni, mutta hän ei hyväksy minua – minua itseäni.

Ja toisaalta taas minäkään en hyväksy Häntä. Ihminen, jolla on yhtä vähän yrittämisen halua kuin Hänellä … Voih! Ja sitten myös taloudellinen asema on erilainen, vaikka ero ei olekaan niin suuri kuin sivistyksellinen. Kyllä minun on sanottava, että on vaikea elää ihmisen kanssa, joka tietää vähemmän kuin itse tietää, vaikka en minäkään niin järin paljon tiedä.

Haluan löytää kesyttäjäni.

. . .

Olen kirjoittanut nämä tekstit sellaisenaan suoraan päiväkirjoista. ”Haluan löytää kesyttäjäni” on lause, joka sai sulhaseni täysin sekaisin –  siitä on muistona revityt sivut.

Ulkomaisiin työpaikkoihin haimme lehti-ilmoitusten perusteella. Muistamme Piiten kanssa saaneemme Au Pair -paikat Amerikasta, päiväkirjassa en sellaiseen mainintaan ole vielä törmännyt. Olikohan se Ruotsi silloin yhtä kaukana kuin Amerikka…. työvoimatoimiston kautta sai silloin helposti töitä. Yhdessä me Lahteenkin menimme. Piite Esan kirjapainoon ja minä mainostoimistoon,