Maanantaiaamuna

Kahden päivän kirjoituspaaston jälkeen on ihmeen selkeä olo. Nautin aurinkoaamusta, suljen silti sälekaihtimen. Olen tottunut hämärään. Tämä alkoi kaihileikkauksen jälkeen, kun kaikki kirkkaus koski silmiin. Silloin oli talvi, ja hanget moninkertaistivat valosäteilyn. Nykyisin muistan käyttää aurinkolaseja ulkona. Jos tarkemmin muistelen, niin entiset lasit olivatkin tummenevat. Tämä on parempi. Huomaan hämärän ja kirkkaan eron.

Aikaisemmin minulle oli olemassa vain yksi radiokanava. Yle Radio Suomi. Yhä useammin käännän Yle Yhdelle. Niin tänäänkin. Tämän kanavan musiikki on alkanut kuulostaa miellyttävämmältä. Nytkin Aamusoitto on aivan loistava. Se rauhoittaa. Kuuntelen Ykköseltä myös puheohjelmia, esim. Sari Valton ohjelmia. Muistojen bulevardilla kuljeskelen aamuisin. Ne eivät ole joka aamu yhtä hyviä.

Kirjoittaminen on ollut tämän kesän tärkein tehtäväni. Olen saanut tehdä sitä ihan rauhassa, siitä olen tyytyväinen. Ainoat esteet ovat ilmestyneet omasta päästäni. Erityisesti tänään koen itseni vapaaksi tehdä mitä haluan, vaikka minua askarruttaakin, fakta/fiktio. Autofiktio kertoisi omasta elämästä. Tämä ei kerro minun elämästäni, mutta pohjautuu faktoihin. Kuinka saisin tästä luettavan?

Jaakko heittää tänään kylmän kiven enkä ole edes aloittanut vielä uintia.

7.7.  77 vuotta

Heräsin liian aikaisin, olisin halunnut nukkua pidempään, mutta unta ei riittänyt. Ehkä valo vaikutti. Olen kesän tultua nukkunut välillä aamutunnit lentokoneessa käyttämäni silmälaput silmillä. Toisaalta pidän varhaisista aamuista, koska silloin päivässäni on enemmän tunteja.

Laitoin kahvin tippumaan ja koiran kuppiin muruja. Käärin hiukseni papiljoteille. Niiden vaikutus on hyvin lyhyt, koska en halua käyttää hiuslakkaa. Hyvä jos päivän pysyvät pehmeämpinä kuin suoraan pesun jäljiltä.

Pyöräytin italialaisen silkkihuivin papiljottien päälle. Isäni on tuonut Isola Di Capri -huivin Rooman olympialaisista. Huivilla on ikää yli 60 vuotta eikä se ole lainkaan kärsinyt tästä kohtelusta. Huivi päässä tein pitkän lenkin Pepin kanssa ja totesin sään hyvin viileäksi.

Asuvalintaan varasin yhden tunnin. Kokeilin kaikenlaista. Hylkäsin kesäisemmät vaatteet vaihtelevan ja viileän sään takia, sadettakin oli luvattu. Kävellessäni ratikkapysäkille huomasin, että olin unohtanut sateenvarjon kotiin. En enää viitsinyt kääntyä.

Kuvasin Tampereen Keskustorin ihanaakin ihanammat kukka-asetelmat.

Tapasin Maikin ja Pertin Plevnan elokuvateatterin aulassa. Ihmettelin, kun ainuttakaan mainosta tästä leffasta ei näkynyt seinillä. Olisin halunnut ottaa kuvan päivitystä varten. Päivämme kohokohdaksi olin valinnut Elvis-elokuvan. Olin ostanut liput etukäteen kännykällä ja kännyssä ne myös näytettiin ovimiehelle. Ihmeellistä tämä nykyaika, ei tarvita paperitulostetta lainkaan.

Leffa kosketti, antoi meille uusia ajatuksia idolimme elämästä ja kohtalosta, jonka ajattelimme tuntevamme perinjuurin. Leffa pureutui Elviksen elämään syvällisemmin ja monipuolisemmin kuin olimme tietäneet ennestään. Näyttelijäsuoritukset olivat erinomaisia. Oliko Tom Hanks todella lihottanut itsensä? Pertti oli sitä mieltä, että se oli silmänkääntötemppu, meikkauksilla ja toppauksilla toteutettu. Elvistä esittänyt mies (nimettömämpi ilmeisesti, ainakin ennestään tuntematon minulle) oli erittäin uskottava roolissaan. Me uskoimme häneen. Me uskoimme Elvikseen. Saimme olla mukana upeissa konserteissa. Teimme myös Amerikan matkan ja vihdoinkin pääsimme Gracelandiin.

Oli alkanut sataa, kun tulimme ulos. Vastapäisen Finlaysonin oven takaa löysimme italialaisen ravintolan. Pizzoja syödessä kertasimme elokuvaa ja muistelimme, missä olimme silloin, kun tieto Elviksen kuolemasta tavoitti. Muistelimme muitakin katastrofeja. Diana, World Trade Center, Estonia.

Elokuussa 1977 olin ryhmätyökurssilla Hattulan kartanon päärakennuksessa. Istuimme auringonpaisteisella nurmikolla lounasta sulattelemassa. Kurssin vetäjä Ritu astui sisältä portaille ja huusi tullessaan ”Elvis on kuollut”.

Monet synttärit olen viettänyt elämäni aikana. Isoimpina 50 ja 60-vuotis juhlat.

Kun täytin 50, juhlimme samalla äitiäni, jonka 80-vuotis synttärit olivat lähellä. Hervannan Kupolissa pidetyssä juhlassa esiintyi monenlaisia taiteilijoita, tanssijoita, runonlausujia yms. Estradi oli vapaa esiintyjille. Seremoniamestarina toimi näyttelijä Timo Kankainen. Loppuillasta hän hurmasi äitini ja yleisön esittämällä Lauri Viidan Alfhild. Lausuja Johanna Hannus loitsi siskoni yrteillä ja sanoilla. Sisko istui hänen edessään silmät suljettuina. Tanssitaiteilija, opettajani Nastaran esitti eksoottisen tanssinsa ihailevalle yleisölle ja sai raikuvat suosionosoitukset. Saarijärven serkut yllättivät uskomattoman ihanalla kuvaelmalla Junnun laulusta ”Saimaan saaressa pikkuinen torppa” ja olivathan pienet joutsenetkin mukana, miehet tutuissaan. Nämä muistuvat mieleen päällimmäisinä.

Kun täytin 60, olin varannut juhlia varten Suikkalan tanssilavan Ruokolahdella. Samana päivänä ennen juhlan alkua me Tiuruniemen parantolan lapset ja nuoret tapasimme samassa paikassa, he olivat tietenkin kutsutut myös juhliini. Veljeni oli seremoniamestarina. Lapsenlapseni ystävänsä kera sirkustaiteili trapetsilla. Kirjoittajaystäväni lausui onnittelurunon ja ohjasi yhden senioritanssin vapaaehtoisille (!) osallistujille. Televisiossa ja Pietarissakin esiintynyt tanssiryhmämme Sahrany herätti itämaisilla tansseillaan kummastusta ja ihastusta katsojissa, jotka eivät tienneet tästä puolestani. Muutakin ohjelmaa oli, tässä vain päällimmäisinä muistuneet. Ohjelmaosuus päättyi pikkuserkkuni Juha Vartiaisen ja Variaatio-orkesterin säestämiin lavatansseihin. Vielä niidenkin loputtua jatkoimme pienellä porukalla läpi kylmän yön, soittelimme Baddingia ja yritimme nukkua kovilla penkeillä.

Nyt on 7.7. Ja täytän 77. Luvut, jotka eivät enää toistu. Papiljotit on päässä, asu pitää vielä miettiä. Elvis-elokuva ja jälkipuintia ystävieni Maikin ja Pertin kanssa.

Muistojen bulevardi


Suoraan sanoen olen kyllästynyt Radio Suomen päivittäiseen musiikkitarjontaan. En jaksa enää kuunnella nykyiskelmiä, ne ovat keskenään niin samanlaista puuroa, että ne suorastaan jo häiritsevät kuuloelimiä. Ilon pilkahduksena Yle ykköseltä lähetetään aamuisin Muistojen bulevardia. Radio on minulla aika monta tuntia päivässä päällä, tykkään taustamusiikista ja uutisia kuuntelen. Puheohjelmat häiritsevät kirjoitushommiani. Usein suljen radion ja annan korvieni levätä. Minulla ei ole kotona puhekaveria ja menee päiviä, ettei puhelinkaan soi.

Ostin äskettäin uuden levysoittimen, kun vanha lakkasi ihan yllättäen toimimasta. Siinä oli joku sähkövika, jota ei olisi kannattanut edes korjauttaa. Minulla on mukava kokoelma vanhoja vinyylejä nuoruuteni musiikeista ja niitä olen nyt soitellut. Isot viihdeorkesterit olivat jossain vaiheessa suosikkejani. Glenn Miller, Living Strings, George Melachrino ovat vieläkin korvaa miellyttävää taustamusiikkia.

Elviksen Greatest Hits ja elokuvamusiikit kuuden levyn kokoelmana, Ray Charles, Mahalia Jackson, Duke Ellington, Temptations ja monet muut voin nyt kuunnella tunnelman mukaan. Ihanaa!

Kyllä ihminen voi olla onnellinen pienistä asioista.