Uneton

Se kun herää yöllä eikä saa enää unta. Laittaa Tulenkantaja -palkinnon saaneen Natasha Rasi-Koskisen REC-äänikirjan päälle ja toivoo, että nukahtaisi siihen niin kuin edellisenäkin yönä ja aamulla selaisi kirjan siihen kohtaan, johon se jäisi ennen nukahtamista.

Metron alle ehkä jäänyt tyttö alkoikin kaivaa mieltä ja kuuntelin herkeämättä myös REC – STOP – REC – PAUSE – STOP koko litanian. Näkemiin unet.

Tunnin kuluttua vaihdoin kirjaa. Laura Honkasalon ”Kaapin henki, tavaravaivaisen tunnustuksia” ei ollut sen nukuttavampi.

Vain nämä kaksi olivat äänikirjakirjastossani tällä kertaa. Nousin ylös ja jatkoin conmarituksen kuuntelemista.

Jo aikaisemmin aloittaessani Honkasalon kirjaa unilukemisena totesin, ettei se ole unikirja… silloin kuten nytkin aloin suunnitella, kuinka hävittäisin turhia tavaroitani. Jospa hankkisin 100 litran muovisäkkejä ja tyhjentäisin hyllyjä katsomatta mitä säkkiin laitan. Voisin tehdä samoin myös kirpputorikasalleni. Kylläpä olinkin rohkea, mutta vain ajatuksissani. Ehkä olen vähän edistynyt, kun voin edes ajatella totaalihävitystä. Olen joutunut tähän mennessä harkitsemaan jokaisen esineen, tavaran ja paperin kohdalla, voisiko tätä vielä käyttää, voisiko kierrättää.

Nyt mietin, voisinko viedä kaatopaikalle ongelmatavaroilla täytetyn pahvilaatikon jonkun toisen selvitettäväksi.

Kaarlo Sarkian syntymäpäivänä

Mua muistatko? Muistatkos, ystäväin,
sinä olleita päiviä silloin?
Miten portaillas poskiimme – on kevätyö –
kukat sireenin lyö?
Kujan muistatko? Kukkulan harjaa päin
käsikkäin miten kuljimme illoin?

4. säkeistö Kaarlo Sarkian runosta Muistatko? liikuttaa minua tänään Sarkian syntymäpäivänä, kun olen eilen käynyt Sarkian lapsuuskodin paikalla ja myös mökissä, jossa hän asui myöhemmin.


Olimme viettäneet kokonaisen päivän kirjallisissa puuhissa Kinnalan Koukulla. Marjolla ja minulla ei ollut mitään kiirettä Sastamalaan, koska linja-automme lähtisi vasta reilun tunnin kuluttua. Ihana Irmeli ystävämme kuskaa meitä tamperelaisia kurssipäivinä Kiikkaan ja takaisin. Tällä kertaa Irmeli ajoi vanhaa Tampereen tietä. Laakeat satakuntalaiset maisemat, keväiset pellot, vanhat talot ja hyvin hoidetut pihat vilahtelivat silmiemme ohitse. Runoilija Kaarlo Sarkian muistomerkki ja museo ovat tämän historiallisen ja kauniin reitin kohokohtia. Onneksi Irmelilläkään ei ollut kiire ja ennätimme pysähdellä.

Toiset jäivät autoon istumaan, kun kiipesin kuvaamaan muistomerkin. Kimppu tuoreita ruusuja nojasi patsaaseen. En käynyt lukemassa siihen kiinnitettyä lappua. Ehkä kukat olivat Kaarlo Sarkia -seuralta, joka on hyvin aktiivinen paikkakunnalla. Ajoimme pienen matkan eteenpäin ja Irmeli pysähtyi museon kohdalle. Pompin ojan yli pihaan kuvaamaan. Kaksi naista saapui paikalle, he olivat tulossa avaamaan ovia. Pääsin siis sattumalta myös museon sisälle.

Tämä kaikki oli minulle erittäin merkityksellistä ja sieluun käypää.

Etsin omia Sarkia -muistojani kotona. En löytänyt kirjahyllystäni yhtään Sarkian runokirjaa. En kyllä sitä odottanutkaan. Olin koonnut nuorena itselleni tärkeitä runoja kansioon. Löysin A5 kokoisen sinisen kansion vaatehuoneen ylähyllyltä. Olin naputtanut kirjoituskoneella melkoisen määrän runoja ruutupapereille. Aila Meriluotoa, Pablo Nerudaa, Elina Vaaraa, Lauri Viitaa, Eila Kivikk’ahoa, Eino Leinoa, Carl Sandburgia, Saima Harmajaa, Eeva-Liisa Manneria ja usean muunkin runoilijan tuotoksia.

Löysin myös Kaarlo Sarkian runoja tästä kansiosta. Muistin säkeitä, joitakin runoja. Tänään minua liikuttaa artikkelin alkuun kirjoittamani.