Helsingin olympialaiset

Miten hän saattoi unohtaa minut kotiin, vaikka lupasi stadiontornin juurella kaksi vuotta sitten, että pääsen mukaan.

Onneksi isi nyt muisti. Posti on tuonut Paavo Nurmi -kortin ”Olisi sinunkin pitänyt olla täällä mukana”. Odotan joka päivä, että hän hakee minut. Olen 7-vuotias. Kirjoitan kirjeen ja kysyn, milloin hän tulee hakemaan. Vastaus tulee neljän päivän päästä stadion-kortilla. Isi kiittää kirjeestä, mutta ei mainitse sanallakaan, että tulisi hakemaan.

Mökötän, kun isi tulee kotiin olympialaisista. Runsaat tuliaiset lieventävät pettymystäni. Etenkin valkoinen huivi, jonka isi antaa minulle. Levitän huivin lattialle ja katson kuvia. Siinä on punapohjaisia leijonavaakunoita, stadiontornin kuvia ja osallistujamaiden värikkäitä lippuja.

Kuulen, kun isi naureskelee tuttavaperheen miehelle, että stadionin katsomossa hänestä seuraavalla penkkirivillä istui venäläisiä naisia, eikä niillä ollut alushousuja hameen alla. Ihmettelen, miten isi on sellaisenkin huomannut.

Otteita kirjastani Sairaalan iloiset lapset (2018)

Monet synttärit olen viettänyt elämäni aikana. Isoimpina 50 ja 60-vuotis juhlat.

Kun täytin 50, juhlimme samalla äitiäni, jonka 80-vuotis synttärit olivat lähellä. Hervannan Kupolissa pidetyssä juhlassa esiintyi monenlaisia taiteilijoita, tanssijoita, runonlausujia yms. Estradi oli vapaa esiintyjille. Seremoniamestarina toimi näyttelijä Timo Kankainen. Loppuillasta hän hurmasi äitini ja yleisön esittämällä Lauri Viidan Alfhild. Lausuja Johanna Hannus loitsi siskoni yrteillä ja sanoilla. Sisko istui hänen edessään silmät suljettuina. Tanssitaiteilija, opettajani Nastaran esitti eksoottisen tanssinsa ihailevalle yleisölle ja sai raikuvat suosionosoitukset. Saarijärven serkut yllättivät uskomattoman ihanalla kuvaelmalla Junnun laulusta ”Saimaan saaressa pikkuinen torppa” ja olivathan pienet joutsenetkin mukana, miehet tutuissaan. Nämä muistuvat mieleen päällimmäisinä.

Kun täytin 60, olin varannut juhlia varten Suikkalan tanssilavan Ruokolahdella. Samana päivänä ennen juhlan alkua me Tiuruniemen parantolan lapset ja nuoret tapasimme samassa paikassa, he olivat tietenkin kutsutut myös juhliini. Veljeni oli seremoniamestarina. Lapsenlapseni ystävänsä kera sirkustaiteili trapetsilla. Kirjoittajaystäväni lausui onnittelurunon ja ohjasi yhden senioritanssin vapaaehtoisille (!) osallistujille. Televisiossa ja Pietarissakin esiintynyt tanssiryhmämme Sahrany herätti itämaisilla tansseillaan kummastusta ja ihastusta katsojissa, jotka eivät tienneet tästä puolestani. Muutakin ohjelmaa oli, tässä vain päällimmäisinä muistuneet. Ohjelmaosuus päättyi pikkuserkkuni Juha Vartiaisen ja Variaatio-orkesterin säestämiin lavatansseihin. Vielä niidenkin loputtua jatkoimme pienellä porukalla läpi kylmän yön, soittelimme Baddingia ja yritimme nukkua kovilla penkeillä.

Nyt on 7.7. Ja täytän 77. Luvut, jotka eivät enää toistu. Papiljotit on päässä, asu pitää vielä miettiä. Elvis-elokuva ja jälkipuintia ystävieni Maikin ja Pertin kanssa.

Uneton

Se kun herää yöllä eikä saa enää unta. Laittaa Tulenkantaja -palkinnon saaneen Natasha Rasi-Koskisen REC-äänikirjan päälle ja toivoo, että nukahtaisi siihen niin kuin edellisenäkin yönä ja aamulla selaisi kirjan siihen kohtaan, johon se jäisi ennen nukahtamista.

Metron alle ehkä jäänyt tyttö alkoikin kaivaa mieltä ja kuuntelin herkeämättä myös REC – STOP – REC – PAUSE – STOP koko litanian. Näkemiin unet.

Tunnin kuluttua vaihdoin kirjaa. Laura Honkasalon ”Kaapin henki, tavaravaivaisen tunnustuksia” ei ollut sen nukuttavampi.

Vain nämä kaksi olivat äänikirjakirjastossani tällä kertaa. Nousin ylös ja jatkoin conmarituksen kuuntelemista.

Jo aikaisemmin aloittaessani Honkasalon kirjaa unilukemisena totesin, ettei se ole unikirja… silloin kuten nytkin aloin suunnitella, kuinka hävittäisin turhia tavaroitani. Jospa hankkisin 100 litran muovisäkkejä ja tyhjentäisin hyllyjä katsomatta mitä säkkiin laitan. Voisin tehdä samoin myös kirpputorikasalleni. Kylläpä olinkin rohkea, mutta vain ajatuksissani. Ehkä olen vähän edistynyt, kun voin edes ajatella totaalihävitystä. Olen joutunut tähän mennessä harkitsemaan jokaisen esineen, tavaran ja paperin kohdalla, voisiko tätä vielä käyttää, voisiko kierrättää.

Nyt mietin, voisinko viedä kaatopaikalle ongelmatavaroilla täytetyn pahvilaatikon jonkun toisen selvitettäväksi.

Tienhaarassa

Joidenkin kiihkeiden kirjoituspäivien jälkeen olen tullut siihen kohtaan, josta kirjani ”Sairaalan iloiset lapset” alkaa. Kirjoitin kirjani minä -muodossa enkä suoranaisesti voi käyttää niitä tekstejäni isän tarinassa, vaikka kirjoitinkin hänestä aika paljon. Mietin eilen, että toimisiko se, jos vaihtaisin kertojaksi itseni. Tänä aamuna ajattelen selkeästi, että isän tarinassa isän näkökulma toimii sittenkin paremmin.

Tässä kohtaa isäni elämää on jäljellä enää 20 vuotta. Oikeastaan olen aika innostunutkin kirjoittamaan näistä viimeisistä vuosista. Tiedän ainakin kokemuksen pohjalta enemmän kuin tähän saakka kirjoittamistani vuosista, jotka perustuvat dokumentteihin ja valokuviin.

Isä ei varsinaisesti ole kertonut minulle elämästään, hänen elämänsä puhukoon puolestaan.

Kevät

Pyhäjärvi ja taivas samaa väriä

Eräänä aamuna heräät ja on kevät. Auringon valoa ja lämpöä on tiedossa moneksi päiväksi ja pölyä. Sitä on etenkin ikkunoissa, jokaisessa kirjassa ja hyllyssä. Vaikka olen nyt saanut toimimaan hävitysoperaation, niin pölyn kimppuun en ole päässyt. Onneksi maapallo kääntyy niin, ettei aurinko paista kotiini kuin aamupäivällä.

Aistin huhtikuun kevättä Pariisissa melkein tasan 28 vuotta sitten. Olin ymmärtänyt, että oikean kevään voi kokea vain Pariisissa. Sää kuitenkin yllätti. Ei ollutkaan kovin ihanaa kuljeskella kylmissään kevyissä kevätasuissa, jotka olin ommellut juuri tätä matkaa varten. Sitten hoksasin laittaa vaatteideni alle yöpuvun mustat nilkkaresoriset puuvillaneulehousut, kun muuta lämmintä ei ollut mukana. Myönnän kyllä, että hävetti kulkea moisessa varustuksessa muotitietoisten pariisittarien joukossa. Myöhemmin naureskelin, että olin tuolloin aikaani edellä.

Satoja vuosia vanha Notre Dame oli yksi vierailuni must kohde. Kiipesimme jopa puuportaita vintin kautta näköalatasanteelle siskon kanssa. Nyt en ollut uskoa silmiäni, kun katsoin uutisia tulipalosta, joka riehui katedraalissa. Jotenkin lohdullista on se, että rakennus ei ihan poroksi palanut ja raunioille rakennetaan uusi Notre Dame.

Taidan olla museokamaa

Löysin vanhan raameihin laitetun valokuvan, joka oli liimautunut keskeltään lasiin. Kiertävä valokuvaaja on tallentanut äitini lapsuuden perheen 1920 -luvulla. Teetin kopiot sisaruksilleni ja serkuilleni. Annoin kuvan veljelleni eikä hän tuntenut, keitä siinä oli.

Eräänä iltana isän puoleisen serkkuni tytär vieraili luonani. Näytin hänelle valokuvia, karttoja ja kertomuksia yhteisistä juuristamme, joista hänen tietonsa vaikuttivat olevan puutteellisemmat kuin minun. Iltamme ei meinannut loppua millään, koska historia vei meidät mennessään. Näytin hänelle yhteisen esiäitimme hartauskirjat, virsikirjat, perheraamatun ja keittokirjan, jotka ovat kirjahyllyni aarteita. Valokuva-albumit ja kartat kertovat omalta osaltaan yhteisen sukumme historiaa.

Viime viikolla ilmoittauduin irtisanomiskokemuksien keruuseen. Eilen kävin työväenmuseo Werstaalla haastattelussa tapauksestani vuodelta 1986, kun kenkätehdas Lana lopetti toimintansa. (Kuvassa on Lanan kenkä)

Lapsuudestani kertovan kirjani ”Sairaalan iloiset lapset” jälkeen minulle avautui kaksi polkua seuraavaa kirjaa varten. Lapsuuden jälkeinen oman elämäni aika tai isän ja äidin tarina ja heidän historiansa. Muutama viikko sitten istuin nojatuolissa tekemättä mitään, mikä on aika poikkeuksellista minulle. Siinä lorvaillessani sain selkeän vision, että minun tehtäväni on kertoa historiaa ja tarinat, jotka katoavat mukanani, jos en niistä kirjoita. Ainakin itselleni nämä vanhat jutut ovat kiinnostavampia ja niistä löytyy tarinoiden aiheita. Itse on liian lähellä omia kokemuksia ja etäännyttäminen on haastavaa.

Tänä keväänä olen koonnut taustatietoja, tehnyt sukupuita ja aloittanut kirjoittamaan tarinoita vanhoista ajoista. Tyhjennysprojektini tuli väliin ja aloitan kesän jälkeen uudella innolla siitä aiheesta.

Nyt odottelen pakkaustouhuissani huomista siirtymistä Saimaan syleilyyn.

 

Nuotiolla veden rajassa

Aika lisääntyi. Eikä siihen sen kummempaa tarvittu kuin päätös siirtää matkalle lähtöä. Päätöksen teki veljeni – en minä. Lähdemme yhtä matkaa. Veli ei kuulostanut ilahtuvan siitä, että haluan viedä kaksi 140 senttistä penkkilautaa mukana. Enpä ole mitannut, mahtuvatko ne autooni. Pirttikaluston hävitin ja nämä säästin nuotion ympärille laitettaviksi. Meillä ei ole grilliä.

Kylläpä odotankin niitä rauhallisia iltoja tuleen tuijottaen, kun edessä aukeaa laaja Saimaan selkä kuin meri ja taivas jatkuu äärettömiin. Illan puna värittää vastakkaisen rannan ja puiden yläpuolelle kohoavan sairaalan, jossa olemme viettäneet lapsuutemme.

Useissa eri vuosien valokuvissa istumme siinä toppatakeissa, pipot päässä juhannusaattoiltaa viettämässä. Kymmeniä vuosia nuorempana istuimme kivillä, pojilla oli kitarat ja laulu raikui rannalla. Nyt haluan istua mukavammin. Kitaransoitto sopii tunnelmaan vieläkin.

Aku Ankka trauma

Olen alkanut purkaa arkistoja. Vihdoinkin olen siinä vaiheessa elämää, että pystyn pikkuhiljaa edistämään säilyttämieni papereiden ja tavaroiden hävittämistä. Mikä riesa ne tulisivatkaan olemaan jälkipolville. Eilisessä puhelussa kouluaikainen kaverini kutsui tätä kuolinsiivoukseksi. Hänkin on aloittelemassa.

Äitini teki kuolinsiivousta monta vuotta. Hän oli onneksi jättänyt dokumentteja, valokuvia ja muutakin tavaraa, vaikka mielestäni oli hävittänyt liikaakin. Olisin halunnut äidin säilyttävän kaikki isän kirjoittamat lehtiartikkelit. Ehkä äiti ei arvostanut sanomalehtiä tai ehkä isäni ei ollut säilyttänyt niitä. Tyhjentäessämme siskon kanssa äidin asuntoa päivittelimme tavaroiden määrää ja ihmettelimme, mitä hän oli muka hävittänyt. Onneksi sain hillittyä hävitysvimmamme ja siirsimme osan arkistoista omiin koteihimme.

Tiedän, että minun lapseni eivät ala arkistoja penkoa, vaan tilaavat siirtolavan pihaan ja heittävät kaiken pois. Niin he ovat ainakin sanoneet. Olen jättänyt jokaiselle lapselleni heidän omia koulumuistojaan, ne ovat vielä muovikasseissa ja hyllyillä. Äiti oli arkistonut meille jokaiselle kolmelle lapselle yhden ison pahvilaatikollisen muistoja. Löysimme jopa herbaariomme. Pahvilaatikkoaarrearkku oli suurenmoinen teko äidiltäni, joka muutti arkistojen kanssa sairaalan virkasuhdeasunnosta kerrostalokaksioon. Siellä hänellä oli onneksi iso varastotila. Oli ihana löytää laskentovihkoja, piirustuksia, kirjoituksia ja jokunen koulukirjakin pahvilaatikosta.

Kuolintyhjennykseni tai paremminkin elintilan raivaukseni etenee. Ensimmäinen hävityksen kohteeni olivat kirjaani liittyvät paperit. Sen olin päättänyt tehdä heti ensimmäiseksi, kun saan kirjan käsistäni. Kaksi muovikassillista tulostettuja papereita, muistiinpanoja, sanomalehtikopioita yms. tyhjensin kirjailijan kammiostani. Siitä alkoi prosessi, jonka syntymistä olen odottanut hyvän tovin. Ensin töytäisin vaate- ja kenkävarastoihin. Se prosessi ei ole vielä lopussa, mieheni huone on tyhjentämättä. Hän ei ole kahteen ja puoleen vuoteen asunut täällä, mutta on vielä hengissä. Hetken tuumailtuani päätin keskittyä omiin arkistoihini ennenkuin siirryn tuon toisen jemmarin tavaroihin.

Huomasin, että aloin siirrellä tavaroita paikasta toiseen. En vielä parempaan pystynyt. Ajattelin, että tämä ei kerta kaikkiaan vetele ja tartuin vaatehuoneen lehtiarkistoihin. Olen jo kolme päivää järjestänyt Aku Ankka -lehtiä neljältä vuosikymmeneltä numeroittain vuosipinoihin. Olen kirjoittanut päälle laput, mitä numeroita pinosta puuttuu tai mitä niissä on vv. 1971-2004. Olen nyt pystynyt heittämään sellaiset lehdet pois, jotka ovat kertakaikkisen risoja, nekin olivat arkistoituna. Lisäksi on taskareita, Roope-setä lukemistoja ja muita sarjakuvalehtiä. Seuraavaksi aion selvittää, olisiko joku kiinnostunut ottamaan nämä, ehkäpä vähän maksamaankin. Tai jos joku kierrätys- tai hyväntekeväisyyskirpputori ottaisi lehdet. Minun on tosi vaikea heittää näitä lehtiroskiin. Tälle vaikeudelle on olemassa selityskin: minulla on Aku Ankka -trauma.