Pääsiäinen

Riemullista pääsiäistä

Pääsiäinen oli pyhä silloin ennen vanhaan, kun olin lapsi ja nuori. Se oli hiljainen juhla, jota vietimme perheen kesken. Vasta toisena pääsiäispäivänä otimme yhteyttä toisiin perheisiin. Vietimme joulun aikaa sillä tavalla samoin, että vasta tapaninpäivänä menimme kylään. Näissä molemmissa juhlissa olivat myös omat ruokaherkkunsa. Meillä ne olivat samoja vuodesta toiseen.

Äiti oli valmistanut mämmiä pääsiäiseksi. Herkuttelimme sillä kerman ja sokerin kanssa. Koko perhe maalasi ison kasan omien kanojemme munia, jotka äiti oli keittänyt sipulivedessä ruskeiksi. Taiteellisia munia sai syödä, jos raaski. Muita erityisiä ruokia en muista pääsiäiseltä. Pajunkissaoksat ja vihertävät koivun oksat koristivat pöytiämme.

Pääsiäinen on nyttemmin maallistunut. Mikään ei ole enää pyhää. Harras olo on ilmeisesti kovin tylsää. Ravintolat ja elokuvateatterit tarjoavat joka päivä huvitusta pitkästymiseen. Ihmiset pääsevät kauppaan kaikkina pyhäpäivinä myös pääsiäisen aikaan. Silloin kun kauppa vapautui sunnuntaipäivien aukiololle, päätin elää kuten ennenkin toisin sanottuna ilman sunnuntaiostoksia. Olen lipsunut tuosta päätöksestä tänä vuonna. Olen yllättynyt, kuinka paljon ihmiset käyvät pyhäisin ostoksilla.

Minunkin pääsiäiseni on maallistunut. Kauppaan en kuitenkaan aikonut mennä.

Olen pessyt kahden päivän aikana parvekelasit sekä keittiön ja olohuoneen ikkunat. Tein lisäksi isomman muutoksen olohuoneessa. Muutos alkoi siitä, etten päässyt ikkunoiden luokse. Olin kerännyt niiden eteen ja koko huoneeseen järkyttävän määrän tavaroita. Vaihdoin järjestyksen toisinpäin. Sen seurauksena minulla on lattiatilaa vaikka tanssit järjestäisin. Tämä ei ollut niin yksinkertainen prosessi kuin miltä se tuossa kuulostaa. Sain purettua ylimääräisiä johtokasoja, siirtelin kirpputorille joutavat tavarat toiseen huoneeseen, joistakin pääsin jopa eroon.

Ehkä joutavat tavarat päätyvät lopulta kaatopaikalle… en motivoidu nyt kirpparipöydän vuokraukseen. Siinäkin on kova homma, kun ensin hinnoittelet, teet pöydän, hoidat sitä, hävität loput. Vuosi sitten minulla oli pöytä kolme viikkoa. Myin reilut 120 tuotetta. Pöytävuokrien jälkeen minulle jäi viisikymppiä. Tavara kiertää, mutta kannattaako se? Ei ainakaan rahallisesti. Ehkä siinä pitää miettiä muitakin arvoja. Toisen roska on toisen aarre.

Seuraavaksi aion käydä kirjahyllyjen kimppuun. Sormeni jo syyhyävät.


KANOJEN HOITOA

Menin äidin perässä kanalaan. Puhtaiden purujen tuoksussa tuli heti turvallinen olo. Roikkalamppu antoi keskelle huonetta kellertävän valokeilan ja lämmitti muuten ulkoilman kanssa saman lämpöistä tilaa. Purujen peittämällä lattialla piti liikkua hitaasti, etteivät kanat säikähtäneet. Takaikkunan edessä olevalla orrella istui neljä lintua pörheänä. Yksi kana lennähti pesästä lattialle ja yksi oli menossa luukusta ulos kotkottaen. Työnsin käteni pesään ja hamusin ympäri.

  • Äiti katso, täällä on muna! Tämä on ihan lämmin ja ihana.

Pidin löytöä nyrkissäni, jota raotin vähän äidille.

  • Kana on tainnut ihan äsken munia sen, äiti sanoi. – Laitapa se tuohon koriin varovaisesti.

Koitin toista pesää.

  • Täällä on kaksi munaa.
  • Annapa äidille toinen.

Äiti kävi läpi ylärivin pesät ja minä alarivin. Saimme kokonaisen pajukorillisen munia. Kurkistelin kanojen luukusta ulos tarhaan sillä aikaa, kun äiti siivosi puruja. Kanat kuljeskelivat pihamaalla ja joku lähti tulemaan rappuja ylös. Niillä oli ihan omat pienet rappuset.

  • Mennään käymään kaivolla, äiti sanoi. – Haetaan kanoille vettä.

Kaivon päällä oli kolmion mallinen pikkuinen punainen talo. Äiti aukaisi haan, joka oli niin ylhäällä, että en ylettänyt siihen.

  • Tätä luukkua et saa koskaan avata yksin. Muistathan, miten kävi sille amerikkalaiselle tytölle, joka putosi kaivoon.
  • Sitä ei saatu pois ja se kuoli, vastasin.

Äiti oli näyttänyt minulle lehtiartikkelin ja tyttö oli minun kokoiseni. Isä leikkasi jutun lehdestä ja laittoi sen syntymäkirjani väliin. Halusin katsoa kuvaa aina uudelleen.

  • Tulepa katsomaan, kuinka syvä kaivo on.

Äiti piti minusta kiinni ja kurkistimme yhdessä alas.

  • En minä näe mitään, sanoin. – Siellä on ihan pimeää.
  • Nouse vähän suoremmaksi ja kurkistetaan uudelleen.

Silloin kaukana pohjalla veden pinta välähti.

  • Tuolta ei voisi ikinä päästä pois, sanoin.
  • Niinhän se on. Menepä vähän kauemmaksi, äiti nostaa vettä.

Hän otti kädellään kannen ulkopuolella olevasta kahvasta ja piti siitä kiinni, kun pudotti talon sisällä olevan hopean värisen ämpärin kaivoon. Veden loiskaus kuului himmeänä ja kaukaisena. Äiti veivasi kahvaa hitaasti ja laski vettä täynnä olevan ämpärin maahan.

  • Pidä kiinni punaisesta ämpäristä, kaadan siihen vettä.

Kävimme täyttämässä kanojen juoma-astiat tarhassa ja sain heitellä kauran jyviä maahan. Äiti haravoi lintujen kakat sieväksi keoksi haapojen juurelle. Kukko tepasteli ylväänä pihan perällä ja vahti vaimojaan, jotka nostelivat hauskasti ryppyisiä kananjalkojaan samalla, kun kaula meni eteen ja taakse.

Myöhemmin kesällä isä katkaisi kirveellä kanan kaulan. Pää putosi pölkyltä ja lintu lensi muutaman metrin ilmassa ilman päätä. Keräsin vihkon väliin niitä ihanan pehmeitä höyheniä, jotka lennähtelivät lattialle, kun äiti nylki kanan sormillaan.

RADIOMUISTOJA

17-vuotiaana Piikiikka rakasti musiikkia ja tanssia. Kuvassa hän istuu singlejä soittamassa. Kotiin oli hankittu putkiradio. Isä rakensi siihen levysoittimen, josta teki myöhemmin kannettavan. Se oli painava sininen laatikko, jota raahasin mukanani hipoissa. Alkuperäisiä levyjä on vielä jäljellä, mutta kannettavan levysoittimen hävitin, kun se ei ollut käyttökunnossa enää. Muistan kun äiti sanoi, että joskus vielä kadut, kun olet sen hävittänyt. En nyt tiedä, katuisinko. Olisinhan voinut siitä vaikka valokuvan ottaa, jos kuvaus olisi ollut silloin niin muotia kuin nykyään.

Uskoisin, että parantolassa oli keskusradio jo 1940-luvulla. Muistelen vanerista puupömpeliä ylhäällä nurkassa. Muistan, kuinka 1960-luvulla odotimme parantolan omia ”Puhelinlangat laulaa” — konsertteja, kun potilaat soittivat keskusradion kautta levyjä.

Isä osti kotiin Philips putkiradion 1950-luvulla. Se ei aivan mahtunut hänen puutyöhuoneella tekemäänsä kirjahyllyyn ja sille piti kaivertaa lisätilaa. Siinä kirjahyllyn alareunaan kaiverretulla hyllyllä se oli sitten tukevasti paikoillaan loppuun saakka seuraavan vuosituhannen puolelle. Vieläkin harmittaa, kun sairaalamuseon hoitaja lainasi radiomme Etelä-Karjalan radiomuseon näyttelyyn ja radio jäille sille tielleen. Pitäisiköhän alkaa taas etsiä sitä?

Silloin lapsena olin aivan varma, että radion sisällä majailee pieniä ihmisiä. Mistäs se ihmisten ääni muuten saattoi tulla. Kurkistelin kirjahyllyn taakse, siellä oli reiällinen pahvi. Reiät olivat sen verran pieniä, ettei niistä nähnyt mitään. Yritin avata pahvia, mutta se oli tiukasti kiinni. Pikku-ukkojen mysteeri jäi ratkaisematta.

Varhaisimmista radio-ohjelmista mieleen ovat jääneet Markus-sedän lastentunnit, urheilukilpailut ja kuunnelmat.

Olin viiden vanha, kun Markus-setä tuli Vuoksenniskalle pitämään lastentuntia. Isä vei minut sinne. Ihan oikeasti luulin, että pääsen laulamaan Markus-sedälle ja radioon. Salissa oli kova tungos, emmekä päässeet ihan eteen. Markus-setä istui näyttämöllä. Mikrofoni seisoi hänen edessään. Vieläkin muistan pettymyksen tunteen, kun minua ei kutsuttu laulamaan, vaikka olin kirjoittanut kirjeenkin.

“MARKUSSETÄ KILTI MINÄ KUN TULEN KÄYMÄÄN SIELÄ NIIN MINÄ LAULAN PIMPULI PAMPULI PAIMENPOIKA SEMMOISEN LAULUN

ONKOS MARKUSSETÄ KÄYNYT TÄÄLLÄ TIURUNIEMESÄ

MINÄ KUUNTELEN JOKA TORSTAI LASTENTUNNIN JA MINÄ OLEN 5 VUOTA

MINÄ OLEN KOVASTI LASKENUT MÄKEÄ JA MINUN SISKONI ON 1 VUOTTA JA 2 KUUKAUTA

TERVEISET NYT TÄÄLTÄ TIURUNIEMESTÄ PIRJO SINIKKA”

Kansakoululaiset kuuntelivat päivittäin valtakunnallisia kouluradiolähetyksiä. Koulun keskusradion kautta tuli kello 10.10 – 10.45 erilaisia kuulokuvia ja seikkailukertomuksia, jotka jatkuivat päivästä toiseen. Ehkä ei sentään Pekka Lipposen ja Kalle Kustaa Korkin seikkailut, vaikka sen mielelläni näihin muistoihin liittäisin.

Siitäpä tulikin mieleeni, kun kymmenvuotiaana pääsin seurakunnan leirille Sappulanniemeen. Lipunnostossa emme Marjan kanssa voineet keskittyä ollenkaan varsinaiseen asiaan. Leiriläiset olivat ryhmittyneet lipputangon ympärille kaareen. Supisin Marjan korvaan: ”Kalle Kustaa Korkki, muniansa sorkki, munat meni rikki, Kalle-Kustaa itki.” Me vain kikattelimme, vaikka olisi pitänyt hartaana seurata lipun nostoa ja laulaa Siniristilippua.

Lauantainen Kankkulan Kaivolla oli mukavaa kuunneltavaa. Etenkin tykkäsin siitä papukaijasta, Kankkulan vanhan isännän narisevalle äänelle naurettiin kippurassa. Niilo Tarvajärven sunnuntaisen Tervetuloa Aamukahville -lähetyksen ääreen hiljentyi koko perhe. Uutislähetysten ajan piti olla hiljaa. Iltahartauksia meillä myös kuunneltiin etenkin silloin kun äidin isä tai isän äiti oleilivat meillä. Isä oli vähän uskonnollinen, körtti alkujaan, kuunteli mielellään Sanaa ja hoilasi virsien mukana tippa silmässä.

Puolipäivän kellojen soittoa ja Päivän sanaa en jaksanut kuunnella. Pimputus kesti ainakin yhden minuutin ja Päivän sanat olivat uskonnollisia tai filosofisia. Väliaikamerkkiä saatettiin soittaa useita minuutteja ohjelmien välissä. Pim-pim-pim-pimmmm-pim.

Carl-Erik Creutz puhui niin vaikuttavalla äänellä ja huolellisesti, että hänen kuulutuksiinsa ei koskaan kyllästynyt, toinen miellyttävä-ääninen kuuluttaja oli Kaisu Puuska-Joki.

Urheilukilpailujen tunteileva selostaja Pekka Tiilikainen sai kuulijat innostumaan ja kyynelehtimään radion ääressä. Pekka Tiilikaisen ääni murtui, kun hän selosti vuonna 1951 presidentti marsalkka Mannerheimin hautajaisia. Tiilikainen purskahti itkuun kuten meidän isäkin.

Paavo Noponen oli toinen hyvä urheilutoimittaja, ehkä vielä persoonallisemmin ja maalailevammin sanakääntein hän selosti kilpailuja. Noposen ääni nousi ja särkyikin välillä tunteen palosta. Isä eläytyi täysillä ja kyynelehti radion ääressä suomalaisten onnistumisia. Lapsilla oli ruutuvihkot, joihin isä oli valmiiksi piirtänyt sarakkeet. Niihin piti kirjoittaa väliaikatietoja ja näin isä sai lapsetkin seuraamaan herkeämättä kilpailun kulkua.

Lasten lauluja esitti Kippari Kvartetti. Mikki-Hiiren meriseikkailu oli jännittävä ja Pieni sammakko kurnutteli veessä… Kauko Käyhkön komea basso oli jännittävä ja vähän pelottavakin.

Kevyttä musiikkia radiossa esitettiin vain vähän jos ollenkaan. Tärkeä ohjelma nuorelle olikin Lauantain toivotut levyt, joka tuli kello 17–18 ja alkoi aina vakavalla musiikilla. Pikkuhiljaa tunnin kuluessa musiikki keveni, oli operettisävelmiä ja vastaavaa kevyempää musiikkia. Iskelmiä tuli muutama kappale ohjelman lopussa. Ja voi, että niitä odotettiin. Korkeintaan puoli tuntia oli kevyemmän musiikin osuus.

1950 -luvun iskelmätähtiä olivat Vieno Kekkonen, Laila Kinnunen, Brita Koivunen ja Annikki Tähti. Miehistä mieleen tulee Tapio Rautavaara, Georg Malmsten ja tangotähti Olavi Virta, Henry Theel oli myös suosittu. Laulujen sanoja kirjoitettiin sinisiin vihkoihin. Jos joskus saatiin rahaa, ostettiin Iskelmä- ja Toivelaulu -vihkoja, joista sanoja opeteltiin lisää. Kuunnellessa oli tärkeää laulaa itse mukana. Georg Otsin Saarenmaan valssi soi radiossa tuon tuosta, samoin kuin Annikki Tähden Monrepos. Brita Koivusen Suklaasydän opeteltiin ulkoa samoin kuin Vieno Kekkosen Sävel Rakkauden.

Italialaiset iskelmät valtasivat alaa 1950-luvulla. Muistan Laila Kinnusen Lazzarellan. Poika varjoiselta kujalta -laulun esitti ainakin Olavi Virta. Italialainen Umberto Marcato oli tosi suosittu ja kävi joskus Suomessakin.

Vuosi 1956 oli monella tapaa merkittävä, ei vain siksi, että aloitin oppikoulun.

Radiossa lähetettiin presidentinvaalit, joita kuunneltiin herkeämättä. Ehdokkaina olivat maalaisliittolainen pääministeri Urho Kekkonen ja sosiaalidemokraattien ehdokas K.A. Fagerholm. 15.2.1956 kuunneltiin jännittyneenä äänten laskua radion ääressä. Varapuhemies Väinö Leskinen luki äänestysliput ääneen. Ensin ne, joissa luki Kekkonen. Niitä oli 151. Kuului taputuksia. Sitten luettiin Fagerholmit ja niitä oli 149. Kekkonen julisti Kekkosen voittaneen. Fagerholmista tuli pääministeri.

Uuden presidentin kuusivuotiskausi alkoi 1.3.1956. Samana päivänä alkoi yleislakko, joka kesti yhdeksäntoista päivää. Lakko ei liittynyt presidentin valintaan, vaan kysymyksessä oli palkankorotusvaatimus elinkustannusten kohoamisen johdosta. Yleisradion ohjelmiin lakko ei vaikuttanut, mutta sen sijaan sanomalehdet lakkasivat ilmestymästä ja oltiin jonkinlaisessa uutispimennossa. Omia monisteitaan jakoivat molemmat osapuolet sekä työnantajat että työntekijäjärjestöt.

Yleislakon aikaan olin hiihtolomalla sukulaisten luona Saarijärvellä enkä päässyt sieltä pois, kun junat eivät kulkeneet. Isä tuli hakemaan minut pois Parantolan autolla.

Syyskuun lopulla 1956 Helsingissä esitettiin Bill Haley –elokuva Rock around the Clock. Se villitsi nuorison, olihan musiikki täysin erilaista, mitä Suomessa oli siihen mennessä kuultu. Nuoriso halusi sen tyylistä musiikkia lisää. Puskaradio kertoi Radio Luxemburgista. Minäkin etsin sen meidän Philipsistä. Välillä se kuului aika hyvin, mutta välillä lähetys rahisi eikä asema pysynyt paikallaan.

Sitten Itämerellä alkoi seilata laiva, jossa toimi merirosvoradio Nord. Se toi musiikkiradion Pohjolaan. Vanhemmat eivät olleet innoissaan uusista tyylisuuntauksista, vaikka äiti tekikin minulle ajanmukaisen pönkkähameen helmassa olevine vanteineen. Patellavyö ja BB-kuvioinen paitapusero täydensivät asukokonaisuuden.

Paavo Noponen kertoi uudesta Amerikan ihmeestä Suomen radiossa vuonna 1956: ”Kiihkeät rumpusoolot kaikuvat, ja kaiken tämän keskellä karjuu tai uikuttaa Elvis Presley väännellen väkivaltaisesti itseään ja ääntään…”

Elvis Presleyn innoittamassa rock’n roll -laulukilpailussa Helsingin Työväentalolla keväällä 1957 haettiin ”Suomen Elvis Presley –tyyppiä”. Elviksen musiikki oli kapinallisen nuorison, niin myös minun, lempimusiikkia. Kun Elvis 1958 tuli Saksaan käydäkseen kaksivuotisen armeijan, oltiin varmoja, että hänen uransa on ohi. Suosikista, Ajan Sävelestä ja Elokuva-Aitasta luettiin uutisia Elviksestä ja leikattiin komean nuoren sotilaan kuvia muistovihkoon.

Rockmusiikki räjäytti nuorison tajunnan niin, että enää ei haluttu kuunnella suomalaisia iskelmiä eikä etenkään tangoja tai balladeja. Taas opeteltiin sanoja, nyt englantilaisia, vaikka minäkään en edes ymmärtänyt, mitä niissä sanottiin. Vuonna 1959 Suomen ensimmäiseksi viralliseksi rock-kuninkaaksi valittiin Rock-Jerry eli Kaj Järnström.

Vihdoin vuonna 1963 Yleisradion päättäjät taipuivat kuuntelijoiden tahtoon ja radion ULA-verkossa alettiin lähettää Sävelradiota. Ensin kuusi tuntia päivässä, saman vuoden aikana tuntimäärää lisättiin kaksikin kertaa. Samana vuonna alkoi Beatles-huuma.

Isäni kuoli pääsiäisenä 1966. Hän oli Korvenkylän Seurojentalolla pidetyn painikilpailun sihteerinä ja istui näyttämöllä pöydän takana. 14 -vuotias veljeni oli katsomassa kilpailuja ja näki isän luhistumisen. Ambulanssi tuli pian. Mutta isä menehtyi sepelvaltimotautiin 54-vuotiaana matkalla sairaalaan. Kuuntelimme kotona siskon kanssa Sävelradiota. Seuratoverit painipaikalta tulivat kukkapuskan kanssa kertomaan, mitä oli tapahtunut. Samalla he toivat veljemme kotiin. Säikähdimme ja suljimme radion, kun tuli vakavailmeisiä miehiä sisään. Haimme äidin osastolta töistä. Kun sanansaattajat olivat poistuneet, äiti meni takaisin töihin ja me jatkoimme Sävelradion kuuntelua.

1950-luvulla radio ei soittanut taustamusiikkia joka paikassa niin kuin nykyisin. Ohjelmia pysähdyttiin kuuntelemaan. Muut toimet lopetettiin, kun radiosta tuli mielenkiintoista ohjelmaa. Radio suljettiin, kun ohjelma loppui.

Lähteet

  • Ylen Elävä arkisto
  • Iloinen 1950-luku. Purkkaa, sotakorvauksia ja unelmia (Gummerus 2003)
  • Muistojen 60-luku (Gummerus 2012)

RIIHILEHTO

Toisella kymmenellä olin eräänä kesänä sukuloimassa Mahlulla. Suoma asui siellä maalaistalossa äitinsä, isänsä ja pikkuveljensä kanssa. Suoma oli minua vanhempi. Ihailin hänen sielukkaita kasvojaan ja luonnonkiharoitaan. Muutenkin häntä ihailin, olinhan itse vielä tyttönen ja hän neito.

Menimme Suoman kanssa vattupusikkoon, vaikka marjastaminen ei kiinnostanut minua. Omaan suuhun oli mukava poimia, mutta ei koppaan tai mukiin. Suoma meni yhä syvemmälle vatukkoon. Inhosin piikkejä ja pelkäsin vattumatoja. Olisin halunnut lähteä, mutta en tiennyt, mihin pitäisi mennä. ”Istu siihen kivelle odottamaan” Suoma sanoi ”ei tässä enää kauan mene.” Ja hän vain poimi ja poimi. Oli kuuma päivä.

Myöhemmin kävelimme pitkospuita pitkin soiden ja rämeiden poikki Riihilehdolle, jossa asui äitiemme erakoitunut vanhapoikaeno Alpe. Lapsena ei Alpella ollut yksinäistä, kun sisarusparvea oli kolmetoista. Puolet sisaruksista olivat muuttaneet vuosisadan vaihteessa Amerikkaan.

”Riihilehto oli iso talo. Tupakin niin suuri, että hevonen veti usein rekensä suoraan pirttiin”, kertoo sukukirja.

Harmaa hirsitalo seisoi mäennyppylällä koivujen keskellä.  Päivänkakkarat, kissankellot ja monenlaiset heinät kukkivat runsaina talon pihassa. Astuimme laajaan tupaan, jossa oli vain yksi ikkuna. Ihmettelin, ettei tuvassa ollut lattiaa, pelkkää maata vain. ”Se on maalattia”, Suoma sanoi. Nurkan hämärässä erotin ison kivikasan. ”Sillä tupa lämmitetään tai on ainakin joskus lämmitetty”, Suoma selitti ”talvisaikaan Alpe piti hevosta tuvassa, ettei se joutuisi palelemaan kylmässä tallissa.”

Menimme vasemmasta takanurkasta valoisampaan ja värikkäämpään huoneeseen. Siellä oli lattiakin ja huonekaluja. Ikkunan edessä oli pöytä ja kaksi tuolia, seinän vieressä oli sänky.  Kärpäset pörräsivät. Pöydän yläpuolella roikkui kippurainen kärpäspaperi. Alpe ei paljon puhunut, mutta valmisti meille teetä ja tarjosi sitä likaisista kupeista sokerikorppujen kanssa. En uskaltanut juoda, korpun söin.

riihilehtokuvateksti

Kuvateksti.

Kuvassa Alpen isä ja sisko.

Lana kuten Lana Turner

Tässä rakennuksessa aloitin tamperelaisen työurani. Ensin katutasossa. Myöhemmin konttori siirtyi toiseen kerrokseen niinkuin minäkin muiden mukana. Naistenlahden voimalaitos oli edelleen työhuoneeni ikkunanäkymä.

Kenkätehdas Lanan perustaja herra Arkia oli ihastunut amerikkalaiseen filmitähteen Lana Turneriin. Tehtaan nimeksi ja maineikkaan tuotteen nimeksi tuli tämän ihastuksen johdosta Lana. Tehdas oli toki vanhempi kuin minun työurani Lanassa. En ollut aikaisemmin työskennellyt yksityisellä sektorilla enkä ollut koskaan edes käynyt tehtaassa.

Aloitin Kenkätehdas Lana Rentto Oy:ssä konttorin esimiehenä toukokuussa 1973, kilometritehtaalle jouduin kolmetoista vuotta myöhemmin, kun tehdas lopetettiin. Tämän päivän taloudellisen tilanteen kurjimuksessa olen monta kertaa muistellut, mistä 1990-luvun lama alkoi ja kuinka se vaikutti elämääni.

Suomalaisilla kenkätehtailla alkoi mennä huonosti jo 1980 -luvun puolivälissä (Lana lopetettiin 1986). Kenkä- tekstiili- ja konepajateollisuus olivat kärsijöitä Neuvostoliiton kanssa käydyn bilateraalikaupan loppumisesta. Monella tuotantolaitoksella olivat kaikki marjat samassa korissa…   Lana harjoitti vientikauppaa länsimaihin. Rentto Oy piti tätä tulosyksikköään eräänlaisena lippulaivana muodikkaille jalkineille. Oltiin kilpasilla Palmrothin kanssa muodikkuuden saralla. Hyvinkäällä oleva Kenkätehdas Rentto valmisti Reko-merkkisiä miesten kenkiä ja krouvimpaa naisten saapasta, joiden vienti suuntautui Neuvostoliittoon. Naapurit tarvitsivat jalkineita ja suomalaiset kenkätehtaat olivat täystyöllistettyjä.

Lana oli länsivientiä varten, mutta sitten muuttui suunta ja Lanassakin alettiin tehdä jalkineita itäiselle naapurille. Ehkä Rentto Oy tarvitsi lisää kapasiteettia siihen suuntaan tapahtuvaan kauppaan. Sitä en muista. Mutta syöksykierre alkoi Neuvostoliiton kaupan tyrehtymisestä.

Miten lama vaikutti minun elämääni. Halusimme perheeni kanssa muuttaa hervantalaisesta kolmiosta hervantalaiseen rivitaloasuntoon. Olimme sopineet kaupat uudisrakennukseen tulevasta asunnosta, käsiraha oli maksettu. Sitten vaan kerrostaloasunto myyntiin. Asuntokauppa hyytyi noihin aikoihin totaalisesti. Useat jäivät tässä tilanteessa kahden asunnon loukkuun, sitä emme vielä tienneet, kun jouduimme ilmoittamaan rakennuttajalle Hakalle, ettei kukaan käy edes asuntonäyttelyissä. Hakan asuntomyyjä löysi rivitaloasunnollemme hyvin pian ostajan. Peruimme kaupat ja huokasimme helpotuksesta: saimme käsirahankin takaisin. Tässä samassa kerrostalokolmiossa asustelemme edelleen.

Isoja työpaikkoja lopetettiin. Toimistoalan työttömiä oli paljon. Uudesta työpaikasta ei voinut edes haaveilla. Lanassa ei oltu käytetty tietotekniikkaa, joka tänä päivänä on monelle varmaan hyvin vieras asia. Siitä, mitä tehtiin ennen tietokoneita, voisin kertoa jossain toisessa tarinassa. Olin kauppaopistossa Lappeenrannassa ottanut vapaaehtoiseksi aineeksi ATK:n, mutta ohjelmointi opeista ei ollut kovin paljon hyötyä, kun pöytätietokoneita valmiine sovelluksineen alkoi tulla Suomeen.

Olin Työvoimatoimiston vuoden kestävällä työllistämiskurssilla valmistumassa ATK-sovellusneuvojaksi, kun kurssin loppuvaiheessa alkoi tulla Windows -koneita. Meillä ei sellaisia vielä opetuksessa käytetty. Yhteydet olivat omalta pöydältä keskusyksikköön, jota kautta esim. tulostettiin. Toimittiin DOS:issa.

Työharjoittelun loputtua jäin ATK-töihin harjoittelupaikkaani tilitoimistoon, jossa edelleen toimittiin keskusyksikön kautta.

 

http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/talous/1990-luvun-laman-paasyy-erikoinen-idankauppa/

Odottamaton tunne: PELKO

Mökin seinässä lukee isoilla kirjaimilla M U R D E R peilikuvana. Käännähdän nopeasti. Toisella seinällä on sama sana oikein päin, sen alle on piirretty tippuvia veripisaroita. Hellan kansi, arina ja luukut on viety, pesässä vain tuhkat. Kaikki on kelvannut, olisitte vieneet tuhkatkin! Ikkunalasi on säpäleinä lattialla. Sähkömittari roikkuu, ei ole irronnut.

Olen kevätkäynnillä maamökillä. Me sisarukset emme ole äidin kuoleman jälkeen jaksaneet Kaunolasta huolehtia. Kanalarakennus on jo lahonnut ja tämä pikkumökkikin on huonossa kunnossa. Hirsissä asuu kuoriaisia, iso pihlaja on kaatunut mökin päälle ja kattotiiliä on pudonnut. Mutta viinimarjapensaat tuovat satoa. Niitä olen käynyt poimimassa vuosittain. Satoa olen saanut etenkin sen jälkeen, kun varkaat jättivät pensaat rauhaan.

Tuberkuloosiparantolan ja mielisairaalan välisessä maastossa sijainneen tilan isä ja äiti ostivat 1940-luvulla, nykyään ei kumpaakaan erityissairaalaa enää ole olemassakaan. Maamökiksi sitä on kutsuttu siitä lähtien, kun vanhemmat hankkivat saarimökin 1960-luvulla.

Lapsuuden huolettomat ja ihanat kesäpäivät vietimme Kaunolassa eli maamökillä, jossa aurinko paistoi aina ja jos ei paistanut, niin kotiin oli lyhyt matka. Vain kipaisumatka metsän läpi vaarin tekemää polkua parantolalle, jossa asuimme. Mökillä oli turvallista ja hyvä olla koko perheen kesken. Äidin mansikkamaassa kasvoi makeita mansikoita ja kukkapenkeissä tuoksuivat kielot, narsissit ja iirikset sekä pellon laidassa sireenit. Ison omenapuun kukkahuntu oli isän jokakeväinen ylpeyden aihe. Leikkimökki, hiekkalaatikko, keinut. Se oli huoletonta onnen aikaa 1950-luvulla.

Oli isän kuoleman jälkeinen kesä 1966. Hänet oli haudattu pääsiäisenä. Olin 20-vuotias, sisko 16 ja veli 14. Äiti oli jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaksi.

Olin tullut pyörällä mökille. Aistini valpastuivat, kun portit olivat auki ja aittojen ovet selällään. Pysähdyin kuuntelemaan, silmäni pälyilivät levottomina. Näin samassa hetkessä kaiken: Hirventaljan tantereella, siihen lyödyt puukot ja kirveet, omenapuun oksilla talvivaatteet, posliininsirpaleet maassa, kattilat ja pannut viinimarjapensaissa. Käännyin rinta takoen takaisin ja poljin parantolalle. Tiesin, että äiti oli kotona.

Äiti soitti poliisille. Piti mennä arvioimaan tuhotyöt ja tehdä rikosilmoitus. ”Emme me sinne lähde ajamaan. Käykää arvioimassa tilanne ja soitelkaa takaisin.”

Kävelimme metsän läpi mökille peräkanaa, äiti ja kolme lasta. Äiti näytti etusormellaan, että hiljaa pitää olla. Äiti kurkisti varovaisesti yhteen aittaan ulkopuolella seisten. Siellä ei ollut mitään paikoillaan, matot olivat märkiä ja haju pistävä. Toisessa aitassa roikkui hirtetty nukke. Lakanoiden suikaleita lattioilla. Henkäisimme, mutta emme päästäneet ääntäkään. Kanalan ikkunat oli rikottu, mutta ovi oli suljettu ja ehjä. Kurkistelimme ikkunoista. Kaapit olivat auki, tavarat heitelty ympäri lattiaa. Lattialla tuprusi valkoista jauhoa. Seinissä näkyi punaisia viivoja. Muodostin huulillani sanan ”verta”.

Hiivimme hitaasti ja äänettömästi kaivolle. Kaivon kansi oli auki. Kurkkuani kuristi. Äidillä oli kädessä tuohikoppa ja siinä pieni partiokirves. Minä olin hänen perässään ja pienemmät vähän kauempana. Äiti kurkisti kaivoon. Hän viittasi minua katsomaan. Sydämeni alkoi takoa kuin tulisi kurkusta ulos. Meni tovi ennen kuin silmät tottuivat syvän kaivon pimeyteen. Näin siellä isän tekemiä puutarhatuoleja. Ne oli kuorrutettu valkoisella jauholla. Emme voineet puhua mitään.

Hiivimme kohti viimeistä rakennusta, pikkumökkiä. Se näytti koskemattomalta. Ikkunat olivat ehjät, kukkaverhot peittivät ne ja ovi oli kiinni. Kuului pieni hiljainen narahdus verannan laudalta, kun äiti astui sille. Painoin kädet suulleni ja vilkaisin sisaruksia. He seisoivat niityn laidassa käsi kädessä ja nyyhkivät. Laitoin etusormen suuni eteen, kipristin kulmiani ja he hiljenivät. Päässä kohisi ja tykytti, kun äiti veti oven auki. Hänellä oli pikkukirves kädessään. ”No niin, siellähän sinä olet”, hän sanoi kynnyksellä ja meni sisään. Menin äidin perässä pikkueteiseen ja näin lattialla makaavan alastoman miehen. Hän täytti koko pienen mökin lattian. Äiti kumartui ja kosketti miestä kädellään. ”Kuollut tämä on, vaikka vielä lämmin.”

Lähdimme juoksemaan parantolalle. ”Ei ole enää kiire”, sanoi äiti. Kävelimme kotiin. Äiti soitti Joutsenon poliisille. ”Ilmoitin aikaisemmin mökillä tehdystä tihutyöstä.” ”Aivan. Oletteko käyneet tarkastamassa vauriot ?” ”Ilmoitan nyt, että siellä on ruumis. Kuollut mies mökissä.” ”Jaahas, jaahas. Partioauto lähtee heti sinne.”

 

 

Kesäni Margareetan kanssa

Lapsuuden kesiin kuuluivat matkat serkkujen luo maalle Saarijärven Ranta-Hännilään, Salmelaan. Jo kotoa lähdettäessä isä sanoi, että ”Annikan pannu on aina kuumana”. Mitä lähemmäksi kohdetta päästiin, sitä useammin tuo lentävä lause kuultiin.

Matkat tehtiin meidän kantti-kertaa-kantti autolla Margareetalla. Se käynnistettiin kahvalla auton edestä. Vinkkarit olivat sellaiset, että ne nousivat ylös, ei ollut vilkkuvia kääntymisvaloja. Joskus isä näytti merkin kädellään avoimesta ikkunasta.

Joutsenosta Saarijärvelle menevällä hiekkatiellä oli useita taivasmäkiä. Etenkin Keski-Suomessa. Niissä isä pompautti takapenkkiläisiä. Uski-enon pää osui kerran auton kattoon niin, että siitä tuli verta. Kun taivasmäen päällä oli musta pilvi, isä sanoi, että ”Tuohon ylettäisi haravalla”

Kerran Esa-eno ajoi Margareettaa. Isä ei ollut silloin mukana. Vain lapset ja Tyyne-äiti. Eno oli varovainen kuski: hän ajoi aivan tien penkalla koko matkan ja hitaasti. Me lapset nukuimme petiksi tasoitetussa auton takaosassa. Yhden mäen alla penkka ei pitänyt ja auto kallistui ojaan. Säikähdin heti hereille, pienemmät eivät olleet moksiskaan. Ei siinä sen kummemmin käynyt. Esa ja Tyyne pistivät tupakaksi ja tuumailivat, mitä seuraavaksi. Esa kävi jossain maalaistalossa pyytämässä apua ja traktori kävi hinaamassa Margareetan ylös ojasta ja taas jatkettiin matkaa.

Kerran isä ajoi oikein tasaista tietä, jossa ei ollut paljon ojiakaan. Molemmilla puolilla oli mäntymetsää silmän kantamattomiin. Mustikan varpuja, sammalta, jokunen kivi tai kanto siellä täällä. Mutta kas! Mikä se tuolla menee. Auton pyörä pyöri ohitsemme. Pian Margareetan vasen takaosa kolahti maahan. Isä käveli tietä eteenpäin ja löysi renkaan tien poskesta. Istuimme mättäillä syömässä eväitä sillä aikaa, kun isä laittoi renkaan paikoilleen. Ja taas jatkettiin matkaa.

Saavuimme Saarijärven kirkolle. Isä-Ilmari pysäytti kaupan kohdalla ja haki Salmelan postit. Ainakin Sampo-lehti tuli, jos ei muuta.

Vatsaa alkoi kihelmöidä viimeistään siinä vaiheessa, kun ajoimme mäkeä alas Matosalmen lossille. Kurkistelimme auton ikkunoista, nouseeko rantasaunan tai tuvan piipusta savua tai kulkeeko joku pihassa tai onko Kurjenkalliolla joku onkimassa. Lossimatka oli jännittävä ja vähän pelottavakin. Isä meni autosta ulos juttelemaan lossarin kanssa ja antoi usein rahaakin hänelle. Meitä huolestutti, ennättääkö isä takaisin autoon ennen kuin lossi kolahtaa laituriin.

Peukalomäessä Margareetta nikotteli, mutta nousi kuin nousikin joka kesä tuon kippuraisen mäen. Mäen päällä oli Hilman mökki, joka kovilla ukonilmoilla joutui usein salamoiden kohteeksi. Kerran salama iski mökin takana olevaan mäntyyn, kuori sen ja kynsi ojan mökin nurkalle saakka. Silloin käytiin ihmettelemässä Hilman seinäkelloa, jonka punnukset olivat jäykistyneet salaman iskusta.

Salmelan niityllä kasvoi päivänkakkaroita niin paljon, ettei missään muualla, taivas oli sininen ja järven vesi lämpimämpää kuin Saimaassa. Monet päivät istuimme serkkujen kanssa Kurjenkalliolla narraamassa ahvenia. Saimme käydä nukkumaan tai valvoa yöt läpeensä, miten vaan huvitti. Haimme ruokakomerosta syötävää, kun tuli nälkä.

Uimme päivät pääksytysten. Lämmitimme keskenämme rantasaunan. Keräsimme isoja kukkakimppuja. Pelasimme korttia, kun vanhempien silmä vältti. Juoksentelimme paljain jaloin ja olimme kaiken kaikkiaan onnellisia. Saarijärven Salmelassa serkkujen luona sain kokea sellaista vapautta, jota  omassa sairaalaympäristössä ei ollut.