Lintujen laulua ja muuta taivaallista

Facebook ja Instagram ovat some-kanavani. On kiusallista, että avaan niitä monta kertaa päivässä. Se on ihan älytöntä touhua. Tänä aamuna aurinko paistaa, kevät on parhaimmillaan. Kuuntelin radiosta lintujen laulukonserttiyön tunnelmia ja minulle tuli suuri ikävä metsään ja järven rannalle. En minä täällä kerrostaloasunnon sisällä kuule lintujen laulua kuin radiosta.

Olen viettänyt itse asiassa monta päivää sisällä. Kirjahyllyprojekti oli uskomattoman iso. Nyt mietin vielä, mitä teen poistettujen kanssa. Eilisen päivän tein kotiläksyjä yhdelle kirjoituskurssille ja tänään pitää tehdä toisen kurssin hommat. Oma iso kirjoitustyö on tauolla. Pelkään, että jääköhän se koko kesäksi tauolle. Siihen ei olisi varaa, jos aion saada kirjan valmiiksi.

Laitoin digijärjestelmäkameran akun lataukseen, vielä lataan toisenkin akun valmiiksi. Vaikka älypuhelimen kuvatkin ovat kohtalaisia, niin kameralla otetut ovat kyllä parempilaatuisia.

En aio viettää enää tätä päivää sisällä, vaan lähden metsään kuuntelemaan lintujen laulua ja kuvaamaan kesän tuloa.

Mukavaa sunnuntaita sinullekin.

Kevät keikkuen tulevi

Maisema on tänä aamuna valkoinen

On tässä sivupohjassa jotain erilaista. En saa enää lisättyä artikkelikuvaa sivupalkista. Se johtuu ehkä lohkoista, joita en halunnut opetella. Kirjoittaessa lohkojen käyttö kuitenkin yrityksen ja erehdyksen kautta onnistuu. Ilmeisesti.

Piikkikengät pitänee tänään ottaa uudelleen käyttöön. En halua kaatua liukkaalla tiellä, kun lähden päivän ”töihin”. Vedän paria liikuntaryhmää eläkeläisille vielä tänään ja ensi viikolla, sitten ryhmät jäävät kesälomalle. Onhan lopetus aika varhain, mutta opistoissa on sama tahti. Ryhmät loppuvat pääsiäiseen.

Sain eilen tehtyä yhden kirjoituksen, joka oli kaihertanut mieltäni enemmän kuin uskoinkaan. Sain sen lähtemään käsistäni eteenpäin ja tänään tunnen aivan erilaiset energiat. Vanhemmiten pienetkin asiat saattavat viedä tolaltaan. Nuorempana elämä oli kiihkeämpää ja pienet harmit sujahtivat kuin vesi sorsan selästä. Ehkä niistäkin on jäänyt joitain jälkiä alitajuntaan, koska unielämäni on hyvin vilkasta tällaisina vedenjakajaöinä.


Hyvä mieli Aleksis Kiven päivänä

”Makeasti oravainen makaa sammalvuoteellansa, sinnepä ei hallin hammas eikä metsämiehen ansa yltäne milloinkaan….”

Hyvää Aleksis Kiven päivää!

Jännitti lukea ääneen toisille, mutta se kannatti. Perjantain kirjallisessa tapaamisessa luin ensimmäiset kolme sivua uudesta tuotoksestani ja se sai hyvän vastaanoton. Voin hyvillä mielin jatkaa käsikirjoitusta samalla tyylillä kuin olen aloittanut.

Kiitos palautteesta kuuluu rakkaalle Lue ja Kirjoita -ryhmälle. Olemme kokoontuneet yli kaksikymmentä vuotta kirjallisuuden merkeissä ja yhä vain jatkamme tapaamisia kolme kertaa vuodessa. Luemme kaunokirjallisuutta ja kirjoitamme tekstejä.

 

 

Kirjoittaminen

”Kun luki ja katosi siihen lukemiseen. Se on kokemus, jonka saan kirjoittamisesta.” (Karl Ove Knausgård Hesarissa, mitä lukeminen oli hänelle lapsena)

Mietin, minkä pistoksen tarvitsen, että jaksan ottaa käsikirjoitukseni käsiteltäväksi. Pidän työtäni ihan turhana. Ei minua tarvitse lohdutella sen takia, vuodatan vain tämän asian tähän. En koskaan ole tullut tutuksi sen asian kanssa, että kirjoitan elämästäni, edes lapsuudestani. Siis sellaisena kuin se on ollut. Nyt olen sen vaiheen kuitenkin tehnyt ja käsikirjoitus pitäisi ottaa muokattavaksi suuremmaksi kokonaisuudeksi. Sitäkin olen jo tehnyt pitkälle. Luurangon ympärille pitäisi kehittää lihat ja puhaltaa olemus henkiin.

Nyt minusta pulppuaa niin monta muuta aihetta, että on vaikeuksia tehdä tuota, joka on kesken. Ohjaajani mielestä se olisi saatettava ensin loppuun, jotta saa tilaa uudelle.

On hyvä, että menin kurssille ja toisten pariin.

 

Heräämisen aika

Aina välillä elämässä tulee hetkiä, jolloin on tehtävä uusia valintoja. On asetettava itsensä alttiiksi muutoksille. On nähtävä uusia mahdollisuuksia.

Olen ollut kolossani jo kauan. Se on ollut yhtä aikaa kipeää ja parantavaa. Tänään en meinannut päästä sängystä ylös. Uni nappasi aina takaisin absurdiin maailmaan. Kaikki miehet ympärilläni pukeutuivat naisiksi ja minun piti sanoa, että ovatpa he ovat kauniita ja ihania. Itse en tiennyt kuka olin, en ainakaan heidän veroisensa. En liittynyt heidän joukkoonsa.

Kun keitin aamukahvini puoli yksitoista, olin vakuuttunut, että jatkan keskeytynyttä kirjoitustani. Tähän saakka olin sanonut itselleni, etten pysty – en jaksa. Leikattu lonkka ei anna kulkea niitä rappusia enkä ole vielä bussiinkaan mennyt. Nostin läppärin kannen ja hain työväenopiston kurssiluettelosta sopivan, aikomuksiani tukevan ryhmän. Se ei ollutkaan täysi, olin saanut kurssipaikan.

Seuraavaksi katsoin eläkeläisyhdistyksen harrastussivut. Siellä olen kolme-neljä vuotta vetänyt kahta liikuntaryhmää. Nimeni on edelleen siellä ehdollisena kuten olen pyytänytkin. Tänään en pysty päättämään, jatkanko ohjaajana vai sanonko, etten enää halua. Eläkkeelle jäätyäni olen kokenut itseni tosi, tosi vanhaksi. Olen halunnut olla vanhus ja annoin itselleni siihen luvan. Joitakin ikätovereitani tämä kauhistutti, he kun eivät itseään vanhaksi tunteneet. Tämän uuden lonkan myötä minulta on pudonnut vuosia. Sellainen tuntemus on tullut heti leikkauksen jälkeen. En olekaan enää kepillä köpöttelevä mummo, vaan uskon todellakin tanssivani vielä muutakin kuin senioritanssia.

Miksi tuollainen artikkelikuva. Olen ollut jo kauan jäisessä vankilassani, joka varsinkin viimeisen vuoden aikana on minut kuristanut. Nyt on heräämisen aika.