Hyvää ja huonoa

Kymmenen päivän poissaolo normaalista elämästä aiheuttaa arvaamattomat seuraukset. Yksi tutkimusaika meni ohi, siitä tulee sakko. Saan myös ylinopeussakot. Kotikaupunkini nopeusrajoitukset olivat kaikonneet mielestäni ja salama välähti. Turhat rahanmenot harmittavat suunnattomasti.

Meillä sisaruksilla oli hurja remonttisessio toisella puolen Suomea, kun pintaremontoimme äitimme entistä asuntoa. Emme ennättäneet edes mökillä käydä, se olisi ollut päivän reissu. Fyysinen rasitus oli kova kaikilla. Aivan täysin uvahdin vasta sitten, kun saavuin kotiin keskiviikkona. Sen illan tehtävänä oli lukea useita torstain kirjoituskurssille laadittuja tekstejä. En pystynyt edes aloittamaan lukemista, istuin vain telkkarin ääressä koko illan ja syödä mussutin.

Eilinen meni vielä väsymyksen piikkiin, mutta mukavaakin tapahtui. Aamulla ennätin lukea toisten tekstit ennen työväenopistoon menoa. Omista kirjoitelmistani sain positiiviset ja kannustavat palautteet. Tapani käsitellä sukuhistoriaa meni loistavasti läpi. Jännitin sitä aika paljon etukäteen. Nyt tiedän, että voin jatkaa isoa työtäni samaan malliin. Helpotuksen huokaus on suunnaton.

Muistojen bulevardi


Suoraan sanoen olen kyllästynyt Radio Suomen päivittäiseen musiikkitarjontaan. En jaksa enää kuunnella nykyiskelmiä, ne ovat keskenään niin samanlaista puuroa, että ne suorastaan jo häiritsevät kuuloelimiä. Ilon pilkahduksena Yle ykköseltä lähetetään aamuisin Muistojen bulevardia. Radio on minulla aika monta tuntia päivässä päällä, tykkään taustamusiikista ja uutisia kuuntelen. Puheohjelmat häiritsevät kirjoitushommiani. Usein suljen radion ja annan korvieni levätä. Minulla ei ole kotona puhekaveria ja menee päiviä, ettei puhelinkaan soi.

Ostin äskettäin uuden levysoittimen, kun vanha lakkasi ihan yllättäen toimimasta. Siinä oli joku sähkövika, jota ei olisi kannattanut edes korjauttaa. Minulla on mukava kokoelma vanhoja vinyylejä nuoruuteni musiikeista ja niitä olen nyt soitellut. Isot viihdeorkesterit olivat jossain vaiheessa suosikkejani. Glenn Miller, Living Strings, George Melachrino ovat vieläkin korvaa miellyttävää taustamusiikkia.

Elviksen Greatest Hits ja elokuvamusiikit kuuden levyn kokoelmana, Ray Charles, Mahalia Jackson, Duke Ellington, Temptations ja monet muut voin nyt kuunnella tunnelman mukaan. Ihanaa!

Kyllä ihminen voi olla onnellinen pienistä asioista.

Yökyöpelöintiä ja unia

Kuukausi on sujahtanut vikkelään. Oikeasti on jo toista kuukautta edellisestä kirjoituksestani. Nyt on yö, olen pyöriskellyt sängyssäni unettomana, lukenut kirjaa, pyöriskellyt taas eikä uni ota tullakseen. Noustessani mielessä ei ollut blogi, mutta sama se – kirjoitan nyt tätä, kun en untakaan saa.

Unimaailmani on vilkasta. Sukuasioista kirjoittaminen nostaa alitajunnasta kuolleet sukulaiset. He ovat unissani eläviä eivätkä edes näytä kuolleilta. Olen nähnyt myös aivan uudenlaisia unia. Aprikoin, miksi näen sellaisia. Viimeisin oli karhu-uni ja sitä ennen käärmeuni. Molemmat eläimet ovat olleet erittäin suuria ja lempeitä enkä ole pelännyt heitä ollenkaan. Lämminihoinen, paksu ja iso käärme kiemurteli jaloissani, aukaisi suunsa ja loksautti hampaansa pohkeeseeni kevyesti ja lempeästi. Jälkeenpäin se lepuutti leukaansa reidelläni ja hymyili minulle. Tunsin hänen lämpönsä säärieni ympärillä. Kuljin metsässä, kun äkisti tunsin, että joku seisoo takanani. Pyörähdin. Se oli valtavan iso karhu. Mietin hetken mitä minun pitääkään tehdä, kun näen karhun. Koska en pelännyt sitä, hymyilin sille. Karhu lähestyi minua ja painoi poskensa poskeeni. Sitten hän katsoi takanaan tulevia kolmea pientä karhunpoikasta.

Taidan mennä yrittämään unta. Kello on jo puoli kolme ja olen valvonut kolme tuntia, tosin ne alku-unet olivat harmillisesti vain tunnin, puolitoista.

Väliaika

Täytyy vähän avautua. Olen joutunut solmukohtaan kirjoitustyöni kanssa. Tulostin tähän mennessä koneelle kirjoittamani materiaalin. Eilen aloitin noin sadan sivun järjestämisen ja tästä on jatkettava vielä tarkempiin kokonaisuuksiin. Silloin ehkä saan selville, onko minulla tarpeeksi taustatietoa niistä asioista, joista haluan kirjoittaa. Tämä materiaali yltää kesään 1939 ja se alkaa jostain 1800-luvun puolivälistä.

Pääasiallinen tarkoitukseni on kirjoittaa vanhemmistani, heidän tapaamisestaan ja yhteisestä elämästään. Halusin kirjaan lisätietoa heidän lähtökohdistaan ja päätin alkaa selvittää heidän sukutaustojaan. Siihen minulle eivät riittäneet pelkät sukukirjojen vuosiluvut. En ole sukututkija, joten etsiminen on ollut omanlaistaan hakuammuntaa. Kirjoitusprosessin aikana mieleeni on noussut kysymyksiä, joihin olen yrittänyt etsiä vastauksia erilaisista tietolähteistä. Aukkoja täyttelen kirjailijan vapaudella, omalla mielikuvituksellani.

Kuinka tästä eteenpäin. Aion pilkkoa tekstini pienemmiksi palasiksi, ehkä ihan konkreettisesti leikkaa/liimaa tekniikalla ja mietiskellä sitä kautta, onko yksityiskohtia ja tietoa tarpeeksi ja miten pitäisi edetä näistä vanhoista ajoista kohti vanhempieni yhteistä elämää.

Hyvää uutta vuotta 2019

Taas on opeteltava uusi vuosiluku: 2019. Muutaman kerran olen tänään jo kirjoittanut vanhan vuosiluvun. Onhan tässä taas kokonainen vuosi aikaa opetella.

Ensimmäinen tehtäväni on kirjoittaa uuteen kalenteriin jo viime vuoden sovitut jutut. Onneksi säännöllinen elämä alkaa vastaa Loppiaisen jälkeen. On hyvää aikaa kirjoitella muutakin. Pääasiallisesti uutta kirjaa…

Reipasta vuotta kaikille lukijoilleni!

Vihdoinkin!

Eilen se alkoi. Työn alla olevan kirjan kirjoittaminen. On päästävä alkamaan seitsemältä aamulla, viimeistään puoli kahdeksan. Silloin se tapahtuu. Ei mitään sijaistoimintoja, ei rentouttavaa värityskirjaa, ei ristikoita eikä käsitöitä. Word kuvaruudulle ja materiaalit käden ulottuville. Tänään jatkoin ja teen sitä niin monta päivää kuin hyvältä tuntuu. Ulkona kävelen pieniä lenkkejä teksti mielessäni ja kamera kädessäni. Olin valmistanut itseäni henkisesti tämän päiväiselle kauppareissulle tänään. Enpä lähdekään, kun tarkistin jääkaapin ja pakastimen syötävät. Yhden erilaisen homman teen: siivoan keittiön.

Voi olla, että vähään aikaan en kirjoita tänne. Ehkä kirjoitan, ehkä en.

…kun joulukiireet helpottavat…

Aatonaattona 2018

Levottomia unia olen nähnyt viime öinä. Stressiäkö? Nousen yöllä sille yhdelle asialle ja pian olenkin jo täysin hereillä, vaikka yritän pitää silmiäni kiinni. Viime yönä valvoin neljästä lähtien. Tällä kertaa virkistyin siihen, että naapurit juhlivat, ovet paukkuivat, puheet olivat äänekkäitä kuten känniläisillä aina ja hissi kulki ylös-alas-ylös-alas. On sekin, että jouluaamu alkaa humalassa. Voi surku. Ei sentäs surmattu alakoululaista kuten tänään on tapahtunut jossain päin Suomea kotioloissa. Se on järkyttävä uutinen.

Nousin neljän jälkeen sängystä ja luin sohvatuolilla istuen iltalukemisena pitämääni kirjaa kymmeniä sivuja. Joskus viiden maissa palasin kokeilemaan unta ja vähitellen äänet häipyivät mielestäni. Nukuin kymmeneen ilman pahoja unia.

Olin suunnitellut jatkavani kirjoitushommia heti tänä päivänä. Tein pitkän metsälenkin, söin myöhäisen aamupalan ja avasin tekstin kirjoitusohjelmaan. En ollenkaan pystynyt keskittymään siihen … ehkä sitten huomisaamuna. Tutkin sentäs joitain tietoja sukukirjasta, jotka olivat jääneet painamaan mieltä.