Aamupala parvekkeella

Olen onnellinen asuessani kattojen tasalla kuudennessa kerroksessa. Ensimmäisen kerran kolmenkymmenenkuuden vuoden aikana olen huomannut, että täältä näkyy auringonlaskut. Aamuruskot olen tiennyt ja niitä kuvannutkin, mutta en niitäkään näin koillisesta. Kun yö oli lyhimmillään, auringon lasku ja nousu olivat hyvin lähellä toisiaan. Aurinko laski naapurikerrostalon vasemmalle kulmalle ja se nousi saman talon oikealta kulmalta. Tätä en ollut ennen kokenut. Juhannuksiani en ole kaupungissa viettänyt. Olen tottunut olemaan Keskikesän juhlassa veden äärellä, Saimaalla tai Näsijärvellä, siksi en ole tuota taivaan näytelmää täältä kuvannut ennen.

Ihmisen mieli on joustava. Se näköjään sopeutuu uusiin tilanteisiin vanhanakin. Köpöttelen tässä kotona, istun virkkaamassa päivät. Jalkapallo-otteluitakin olen alkanut seurata. Kirjoittamiseen saakka mieli ei yllä. Onneksi on tuo virkkaus ja etenkin Mandala Madness. Ruokia valmistan kellarin ja kaappien varastoista, niin että kaupassa käynnitkin ovat aika harvassa. Siivoa en, sen aika tulee joskus myöhemmin.

Odotan.

Voi räkä

Minkä illalla teen sen aamulla puran… Niinpä olenkin lopettanut iltavirkkuut, vaikka sormet eivät meinaa paikoillaan pysyä. Onhan niille tehtävää annettava ja mitäpä muuta kuin suun nautintoja tv-valon välkkeessä. Niin ne illat kuluvat syödessä, juodessa, elokuvia tai sarjoja katsoessa. Viime aikoina olen lisäksi saanut katsella hyväkuntoisten miesten juoksentelua viheriön päästä päähän ja laidasta laitaan. Seurasin jopa Jukolan viestiäkin ensimmäisen tunnin.

Aurinko paistaa vaihteeksi. Kohta on kesäpäivän tasaus, itse asiassa jo huomenna. (Eikun tänään) Siitä alkavat  päivät lyhentyä ja yöt pidentyä. Juhannus! Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun vietän sen kaupungissa. Siksi se tulee olemaan ihan samanlainen päivä kuin nämä kaikki muutkin. Päivät virkkaan ja illat katson telkkaa.

Räkä! Ihan järkyttävä flunssa iski jo viime viikolla. Luulin eilisen olleen pahin päivä, mutta tämä aamu on vielä pahempi. Kestäisin flunssan, mutta en kestä kipuja. Kun muutenkin koskee koko ajan, niin lisäksi tuli tämä päänsärky.

Vettä valuu silmistä – itkenkö? Ehkä. Pää on kuin Haminan kaupunki. Auringon valo särkee. Räkä tukkii kaikki kasvojen kanavat, vaikka joka rööri vuotaa.

Saamattomuutta kesäkuussa

Tekee ihmeen hyvää lukea koulutoverin kirjasta lapsuus- ja nuoruusmuistoja. En ole saanut aikaisemmin aloitettua, vaikka Timo Komulaisen kirja on ollut minulla jo keväästä asti yöpöydällä. Kuinka hyvin Timo muistaakaan ja kuinka elävästi kertookaan maalaiskylän elämästä 1950-luvulla. Hänen elämässään on monta yhtymäkohtaa omaani. Sama aika, sama kunta, nuoruudessa sama koulu ja toveriympyrät. Nuoruudessa en vielä ole, luen nyt lapsuusaikaa. Hänen havaintonsa ovat hyvin teräviä jo lapsuudesta asti. Ajankuva on hyvin selkeä, sen ilmaisusta voin ottaa oppia.

Kirjoitan itse eri tyylillä, mutta samasta ajasta. En ole omaa tekstiäni saanut otettua esiin ainakaan kuukauteen. Ehkä olisi joku päivä hyvä lukea yhteen pötköön, mitä olen saanut aikaan. Onko siinä mitään järkeä, tuleeko siitä romaani vai tuleeko mitään. Olen aika synkissä vesissä nyt enkä usko itseeni.

Tämä kesä menee kaupungissa. Koska liikkumiseni on huonoa, en liiku. Ajattelin, että se on hyväkin asia, jää aikaa käsitöille ja kirjoittamiselle. Olohuoneen pöytä on lankoja täynnä ja niitä käytän joka päivä, mitään valmista en ole saanut aikaan. Tietokonetta en edes avaa moneen päivään. Tabletti on tullut sen tilalle. Koneella on romaaniluonnos. Varmuuskopiointia suorittanut ulkoinen kovalevy hajosi ja pitäisi hankkia uusi. En saa hankittua.

Uudesta kauniista saunastani iloitsen. Pystykiuas antaa pehmeät ja ihanat löylyt. Keittiöremontti olisi voinut alkaa jo heinäkuussa. En halunnutkaan sitä vielä, vaikka kirjoitimme jo sopimuksen. Olen liian saamaton keittiötä tyhjentämään, sitä paitsi minun on oltava valmiina, jos sattuisin saamaan nopeasti lonkkaleikkausajan.

Ehkä saan uutta pontta omiinkin puuhiin lukiessani toverini kirjaa. Ja ylipäänsä lukiessa. Sitäkään en saanut tehtyä pitkään aikaan.

 

ENTÄ NYT?

En tehdessäni ymmärtänytkään, kuinka suuren ponnistuksen tein riemuylioppilasjuhlan kanssa. Yhtä tyhjä on takkini kuin kirjan valmistuttua. Tunne on kuin pienten lasten äidillä, kun yht’äkkiä saakin nukkua kokonaiset yöt. Väsymys ei tunnu yöheräilevää lasta hoitaessa, vaan jälkiviiveellä.

Vähitellen alan saada energiaani takaisin. Olen jo leiponut ja pessyt pyykkiä. Talon kevättalkootkin vedin. Odotan mökille lähtöä, sen aika on ensi viikkoisen ruusukahvi – tilaisuuden jälkeen. Mökillä odottaa siivousprojekti. Siellä voin tehdä omaan tahtiini. Yksin olo tuo myös helpotusta.

Joskus harrastin ristipistoja (kuva). Ne olivat minulle hyvin mieluisia kuten monet muutkin erilaiset käsityöt. Nyt en pysty tarttumaan pienimpäänkään käsityöhön. Pienen tytön villatakin osat ovat valmiit, yhdistämiseen ja viimeistelyyn en saa motivoitua itseäni. Kohta se ei enää edes mahtuisi Aislalle. Isoäidin neliöitä on tekeillä, ainakaan puoleentoista kuukauteen en ole niihin tarttunut.

Oi mikä ihana tuoksu tuleekaan liinavaatteisiin, kun ne saavat liehua raikkaassa tuulessa.