Isä kirja elää

Olen jo ennen kesää tuskaillut tässä blogissa veljeni täystyrmäystä painattamastani isä-kirjasta.

Yllättäen mökillä veljeni vapautti kirjan pannasta, hän sanoi anna kenelle haluat.

Keskustelin siskoni kanssa. Olimme yhtä mieltä, että kirjassa on paljon sellaista materiaalia, joka ei yleisemmin kiinnostaisi.

Aloitin jo mökillä muutostyöt merkitsemällä niitä käsin kirjaan. Vaihdoin mm kertojaa. Kotona olen jatkanut työskentelyä koneella enemmän historiallisen romaanin suuntaan.

Toivon, että ennemmin tai myöhemmin saan kirjan julkaistua. Mitään paineita en tästä ota. Teen pikkuhiljaa… muiden kirjoitustöitteni lomassa.

Kevät ja helpotuksen huokaus

Ihana näky odotti eilen piha-aidalla, kun saavuin renkaiden vaihdosta. Pyrstön viipottelija lehahti läheisen auton katolle, pyöritteli ja kallisteli päätään. Huomasin toisen, kun se lehahti läheiseen koivuun. Taisin keskeyttää pesäpaikan etsinnän…

Kylmää on, tosi kylmää. Yöksi nostan tomaatin taimet sisälle. Västäräkin mukana sain lupauksen kesästä… kyllä se sieltä tulee.. ja wappuhan on perinteisesti viileä..

Eräänä päivänä juhlin jo varovaisesti ystäväni kanssa uutta kirjaani. Hän vaikuttui, kuinka ison työn olin tehnyt. Luin hänelle joitakin otteita, katselimme valokuvia. Tiedän työni määrän ja olen ylpeä, että se kaikki on nyt kansissa. En kuitenkaan osannut oikein iloita, koska veljeni on kieltänyt kirjan.

Kauniista neilikkakimpusta ja ystäväni sanoista rohkaistuneena ajoin seuraavana päivänä lähes seitsemänkymmenen kilometrin matkan veljeni luokse talvirenkailla. Hän sai minulta ensimmäisen valmiin kirjan. En vakuuttunut, että hän lukisi sen. Pystyimme jo lähestymään arkaa asiaa, mikä häntä närästi käsikirjoituksessa.

Kertojan ääni! Minä olen nainen ja olen yrittänyt kirjoittaa isäni äänellä. Veli sanoi, ettei mies ajattele ja toimi niinkuin kirjoitan, ja etten voi ymmärtää sitä, koska olen nainen. Vihdoinkin nauroimme asialle!! Näinhän se tietysti onkin, etten voi ymmärtää enkä osata.

Yllätyin, että vaimo sai luvan lukea kirjan. Käly ei tunne isäämme eikä tiedä hänen elämästään kuulemma mitään. Odotan mielenkiinnolla, kuinka hän kokee kirjan.

Olisiko juhlan aika

Parin päivän ajan olen tunnustellut kirjan aiheuttamia tunteitani. Olen antanut itselleni aikaa enkä ole revitellyt tietoa uudesta kirjastani.

Luin kirjan alusta loppuun. Minua kiusaa viimeistelemättömyys, kustannustoimittajan puute. Koen, että kirja on vieläkin keskeneräinen. On kuitenkin oltava armollinen itselleen: olen tehnyt parhaani. Muutamat henkilöt siskoni ja veljeni lisäksi lukivat käsikirjoituksen. Sain ristiriitaista palautetta, toisilta vain hyväksyntää. Viime kädessä olen itse vastuussa työni tuotoksesta, sehän on selvä.

Valokuvien laatu ei häirinnyt minua niin paljon kuin ensi kerran selatessa. Sen kuitenkin opin, ettei kuvia kannata laittaa liian pieninä. Tulos on huono.

Huomaan, että pikkuhiljaa alan olla ylpeä tuotoksestani. Ehkä rohkenen myös juhlia sitä.

Ole itsellesi armollinen

Voi, voi. Monen monta vaihetta on ilmennyt edellisen postauksen jälkeen. Tarkastuksesta sain virhelistauksen, enimmäkseen se koski fontteja. Oikein tällainen aloittelijan virhe: en ollut tsekannut, että koko työ on samalla fontilla. Näin voi käydä, kun ei luo Wordiin tyyliä…

Kannen kanssa tuli odottamattomia ongelmia. Pdf ei suostunut laittamaan kannen pohjaväriä koko painatusalueelle. Sitä ei saatu millään korjattua ja lopulta jätin kannen ilman pohjaväriä.

Kaikki muut virheet oli korjattu, mutta fonttivalitukseen ei auttanut mikään… tähän aamuun mennessä paino selvitti, että jotkut välilyönnit aiheuttivat virheilmoituksia. Niitä ei tarvinnut korjata ja kirja on viimeinkin työn alla. HUOH.

On se jännää, miten mieli toimii: pidin kaikkia ongelmia omana vikanani. Petyin syvästi itseeni, etten osannut, etten ollutkaan täydellinen. Mutta: Vanhemmiten tähän on ollut pakko sopeutua ja oppia antamaan anteeksi itselleen.

Tilaussekoilua

Opiston kirjoitusryhmän viimeinen etätunti torstaina laittoi minun kirjaprojektiini vipinää.

Sovimme ryhmän kanssa, että menemme porukalla vielä syömään ja juhlistamaan kahta kurssillamme valmistunutta kirjaa, joiden julkkareita ei ole pidetty koronarajoituksien takia.

Minun kirjani oli valmiina koneella kuten aikaisemmassa postauksessa kirjoitin. Ehkä olisi mahdollista saada se painetuksi tapaamiseemme mennessä.

Täytin painotalon tilauslomakkeen netissä ja lähetin käsikirjoituksen. Huomasin paluupostin vahvistuksesta, että haluamani erikoiskoko oli hieman muuttunut. En antanut sen vaikuttaa, koska oli kysymys vain milleistä ja korkeintaan puolesta sentistä.

Selasin vielä lähettämääni kässäriä ja kauhukseni huomasin, että viimeinen sisällysluettelon päivitys oli jäänyt tekemättä. Siitä oli virheilmoitus käsikirjoituksessa, jonka olin jo laittanut menemään. Stressiä… Laitoin heti painoon sähköpostin korjaustarpeesta.

Paino oli jo lähettänyt minulle tiedot kannen mitoista ja aloin muokata aikaisemmin tekemääni kansitiedostoa annettuihin mittoihin, samalla odotin vastausta käsikirjoituksen korjaukseen. Paino ilmoitti, että voin lähettää kässärin uudestaan, vanha on poistettu.

Siinä työskennellessäni ymmärsin, mikä vaikutus väärillä mitoilla oli kirjaan. Tutkin tilaukseni peruutusmahdollisuutta. Työn peruutus maksaisi 15 euroa eikä mainittu, saisinko takaisin jo maksamani tilausmaksun. Stressitaso nousi.

Kirjoitin jälleen sähköpostia ja ihmettelin antamieni mittojen muutosta. Onneksi olin jo alkuvuodesta ollut puhelinyhteydessä painoon ja saanut vahvistuksen, että haluamani erikoiskoko oli mahdollinen. Mainitsin siitä sähköpostissa ja loppuun kirjoitin, että yksi vanha mummo täällä yrittää itsekseen touhuta, ja etten halua englannin kielellä hoitaa asioita.

Olin kuin tulisilla hiilillä. Muutamien piinaavien tuntien jälkeen sain sähköpostivahvistuksen, että he ovat peruuttaneet tilaukseni maksutta ja palauttavat rahani. Samalla he pyysivät tekemään tilaukseni uudelleen haluamillani mitoilla.

Lähetin eilen korjatun käsikirjoituksen. Vastauksessa sain ilmoituksen, että lähetykseni tarkastetaan tänään klo 11 maissa. Onneksi on viikonloppu aikaa työstää kansi oikeisiin mittoihin. Ja minä olen saanut suomenkielellä toimivan henkilön puh.numeron. Materiaalin pitää olla perillä maanantaina klo 13 mennessä.

Nähtäväksi jää, saanko valmiit teokset kirjoitusryhmän kokoontumiseen mennessä… olisi kiva juhlia kirjani julkkareita toisten kanssa.

Kohti romaania

Keskityin isäni tarinaan kuten edellisessä kirjapostauksessani kirjoitin. Faktaa ja fiktiota somassa sovussa omasta mielestäni.

Mutta. Ei siitä tullut kuitenkaan sellaista elämäntarinaa, että voisin painattaa sitä myyntiin. Se ei mennyt läpi veljeni kritiikistä, hän ei hyväksynyt tällaista satukirjaa julkisesti jaettavaksi, vaikka tapahtumista on yli 60 vuotta. Lisäsin valokuvatkin. Käsikirjoitus näyttää hyvältä koneellani.

Ei se sinänsä haittaa, etten voi painattaa kaunista kirjaa kuin meille kolmelle eläkeläiselle. Aloinkin jo työstää tarinasta romaania julkisempaan käyttöön.

Tienhaarassa

Joidenkin kiihkeiden kirjoituspäivien jälkeen olen tullut siihen kohtaan, josta kirjani ”Sairaalan iloiset lapset” alkaa. Kirjoitin kirjani minä -muodossa enkä suoranaisesti voi käyttää niitä tekstejäni isän tarinassa, vaikka kirjoitinkin hänestä aika paljon. Mietin eilen, että toimisiko se, jos vaihtaisin kertojaksi itseni. Tänä aamuna ajattelen selkeästi, että isän tarinassa isän näkökulma toimii sittenkin paremmin.

Tässä kohtaa isäni elämää on jäljellä enää 20 vuotta. Oikeastaan olen aika innostunutkin kirjoittamaan näistä viimeisistä vuosista. Tiedän ainakin kokemuksen pohjalta enemmän kuin tähän saakka kirjoittamistani vuosista, jotka perustuvat dokumentteihin ja valokuviin.

Isä ei varsinaisesti ole kertonut minulle elämästään, hänen elämänsä puhukoon puolestaan.

Välietappi

Eilen opettelin tekemään sisällysluettelon kirjoitelmastani. Siinäpä kuluikin monta tuntia.

Tulostin ja korjasin. Tulostin ja korjasin. Vihdoin sain tyydyttävän version tehdyksi. Sisällysluettelon pituus on kolme ja puoli sivua.

Luettelosta oli helppo päättää ja tulostaa ne parisenkymmentä sivua, jotka vien torstaina kurssikavereideni luettavaksi.

Nyt tajuan, että olisin tarvinnut sisällysluettelon jo silloin, kun lähetin tekstejä serkkuni ja toisen serkkuni tyttären luettaviksi. Heille lähetin 59 sivua käsikirjoituksen alusta. En tajunnut, että sisällysluettelo selkiyttää näin paljon enkä edes ajatellut silloin sen tekemistä. Onneksi se vaaditaan kirjoituskurssille.

Tekstien luettaminen toisilla on osa kirjan saattamista julkaisukuntoon ja se on välietappikin. Olen nyt päässyt siihen kohtaan, jossa en tiedä, jatkanko vai en. Oliko se tässä..

Odotan vielä yhtä kaukolainauskirjaa, josta ehkä lisämausteita kirjaani.

Vihdoinkin!

Eilen se alkoi. Työn alla olevan kirjan kirjoittaminen. On päästävä alkamaan seitsemältä aamulla, viimeistään puoli kahdeksan. Silloin se tapahtuu. Ei mitään sijaistoimintoja, ei rentouttavaa värityskirjaa, ei ristikoita eikä käsitöitä. Word kuvaruudulle ja materiaalit käden ulottuville. Tänään jatkoin ja teen sitä niin monta päivää kuin hyvältä tuntuu. Ulkona kävelen pieniä lenkkejä teksti mielessäni ja kamera kädessäni. Olin valmistanut itseäni henkisesti tämän päiväiselle kauppareissulle tänään. Enpä lähdekään, kun tarkistin jääkaapin ja pakastimen syötävät. Yhden erilaisen homman teen: siivoan keittiön.

Voi olla, että vähään aikaan en kirjoita tänne. Ehkä kirjoitan, ehkä en.

…kun joulukiireet helpottavat…

Aatonaattona 2018

Levottomia unia olen nähnyt viime öinä. Stressiäkö? Nousen yöllä sille yhdelle asialle ja pian olenkin jo täysin hereillä, vaikka yritän pitää silmiäni kiinni. Viime yönä valvoin neljästä lähtien. Tällä kertaa virkistyin siihen, että naapurit juhlivat, ovet paukkuivat, puheet olivat äänekkäitä kuten känniläisillä aina ja hissi kulki ylös-alas-ylös-alas. On sekin, että jouluaamu alkaa humalassa. Voi surku. Ei sentäs surmattu alakoululaista kuten tänään on tapahtunut jossain päin Suomea kotioloissa. Se on järkyttävä uutinen.

Nousin neljän jälkeen sängystä ja luin sohvatuolilla istuen iltalukemisena pitämääni kirjaa kymmeniä sivuja. Joskus viiden maissa palasin kokeilemaan unta ja vähitellen äänet häipyivät mielestäni. Nukuin kymmeneen ilman pahoja unia.

Olin suunnitellut jatkavani kirjoitushommia heti tänä päivänä. Tein pitkän metsälenkin, söin myöhäisen aamupalan ja avasin tekstin kirjoitusohjelmaan. En ollenkaan pystynyt keskittymään siihen … ehkä sitten huomisaamuna. Tutkin sentäs joitain tietoja sukukirjasta, jotka olivat jääneet painamaan mieltä.