Kässäriä ja joulua

Olin viikon tyttären koiria ja poikia hoitamassa toisella paikkakunnalla. Minulla oli päivisin aikaa käydä tekstiäni läpi. Vaihdoin kaikki nimet. Enpä tiedä, mitä merkitystä sillä on. Ehkä se, että jos joku on tunnistavinaan itsensä ja on kiukkuinen kirjoituksistani, niin voin kertoa, ettei kysymys ole hänestä.

Tänään en voinut olla tarttumatta taas kässäriin. Nyt sovittelin teksteihini otsikoita. Saa nähdä miten se vaikuttaa siihen. Ehkä ihan positiivisesti.

Huomenna saan vielä toiselta lukijaltani palautteen. Tosin käsikirjoituksen se vaihe, jota hän kommentoi, on jo ohi. Mutta kaikki palaute on tärkeää.

Olisi jo korkea aika miettiä joulua. Kauppalistan tein jouluruokien valmistamista varten tarvittavista tuotteista. Muuta en ole tehnyt. Kortitkin jäävät lähettämättä.

Joulu tulla jolkottaa, sitä ei estä mikään. Sehän on ihan vapaaehtoista, miten sen antaa vaikuttaa päivien kulkuun. Ruokia aion valmistaa tyttären luona pidettävälle jouluaterialle. Niitäkään ei kauhean paljon liian aikaisin voi valmistaa. Minulla ei ole ollut tapana pakastaa laatikoita.

Lapsuuden joulu

– Oot sie nähny joulupukkia?

– En. Oot sie?

Kuiskutukset lainehtivat lapsijoukossa kuin huopatossujen suhina linoleumilattialla.

– Ei pukkia oo olemassa, Masa kajautti kovalla äänellä ja nauroi päälle.

– Älä narraa.

– Ompasse olemassa.

Kaikki alkoivat puhua ääneen. Jotkut äidit pistivät sormen suun eteen ja suhisivat, toiset pidättelivät hymyä. Vatsanpohjassa kutitti, kun ajattelinkin joulupukkia ja tonttua. Tämä aatto olisi erityinen.

– Hiljaa lapset, talonmies komensi ja vilkaisi vihaisen näköisenä pahimpia metelöitsijöitä.

Katsoin ulos isosta sairaalan ikkunasta. En kestänyt, kun isä aina komensi kaikkia kovalla äänellään. Lumihiutaleet leijuivat keveästi sinertyvässä illassa. Hyasintit ja joulutontut koristivat ikkunalautaa.

Tuberkuloosiparantolan henkilökunta perheineen seisoi ison ruokasalin lasiovien takana toisen kerroksen portaikossa. Valkoiset rusetit keikkuivat tyttöjen hiuksissa, pojilla oli harmaa tai kirjava slipoveri kauluspaidan päällä. Äidit olivat nukkuneet edellisen yön papiljotit päässä. Solmio tai rusetti juhlistivat isien olemusta. Potilaat seisoivat portaissa, vähän erillään meistä terveistä. Heilläkin oli siviilivaatteet päällä ja hiukset suittuna. After Shave ja Brylcreem tuoksuivat.

Kaikki hiljenivät, kun salissa alkoi tapahtua. Tarjoilijattaret asettuivat riviin. Heillä oli mustan leningin päällä pitsisomisteiset valkoiset esiliinat ja päässä valkoinen pitsihilkka. Sairaalan pääemäntä Siiri käveli tomerasti salin poikki lasiovia kohti.

Vanhemmat ottivat pienempiä lapsiaan kädestä.

– Kävellään rauhallisesti paikoilleen, kukaan ei lähde juoksemaan, isä sanoi ponnekkaasti.

Jouluruokien aromit ja kuusipuun haju sekoittuivat pöydissä palavien kynttilöiden tuoksuun. Reunimmaiset kynttilät lepattelivat, kun kuljimme ohi.

Ylilääkärin perhe ja sairaalapastori asettuivat ensimmäiseen pöytään käytävän vasemmalle puolelle, näyttämön ja pianon lähelle. Jokainen löysi paikkansa, lähes saman kuin edellisenä vuonna. Samaan pöytään mahtui useampikin perhe. Minä istuin isän ja äidin välissä.

Valkoiset pöytäliinat peittivät pitkät pöydät. Havut ja kolmihaaraiset punaiset kynttilänjalat toivat joulun tunnelmaa ja tuoksuja. Salin korkeaan kattoon ylettyvän joulukuusen latvassa oli valaistu tähti ja oksilla hopeanauhoja. Näyttämön tummansinisellä verholla kimalteli hopeisia tähtiä Otavan muodossa.

Kun potilaatkin olivat asettuneet paikoilleen, ylilääkäri kilisti juomalasia ja nousi ylös. Puheensorina hiljeni.

– Hyvää iltaa Tiuruniemen väki. Toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi tälle perinteiselle yhteiselle jouluaterialle. On mukava nähdä, että näin runsaslukuisina olette ottaneet kutsun vastaan. Toivotan kaikille hyvää joulua sekä Jumalan siunausta.

Sairaalapastori luki jouluevankeliumin ja ylilääkärin rouva säesti pianolla yhteislaulun ”Enkeli taivaan”.

Ison keittiön heiluriovet aukesivat. Juhlavan näköiset tarjoilijattaret työnsivät ruokakärryjä pöytien päähän.

Isä sanoi pojille:

– Syökää pojat, syökää.

Masa maisteli maksapasteijaa. Untti siveli setsuurin päälle sinappia ja joi ison lasillisen sairaalassa pantua makeaa joulukaljaa. Isän lautasella oli silliä ja perunoita. Minä söin punaista rosollia, jonka päälle laitoin monta lusikallista vaaleanpunaista kermakastiketta.

Isä otti ison kasan lipeäkalaa ja laittoi sen päälle valkokastiketta, suolaa ja maustepippuria. Äiti antoi minulle ja Sopelle perattuja paloja. Isä söi ruotoineen. Katsoin, kun ruodot tulivat toisesta suupielestä ulos samalla, kun hän pureskeli.

Pojat kauhoivat makaronilaatikon päälle karjalanpaistia. Porkkana- ja lanttulaatikko höyrysivät. Sope ja Leeppo tykkäsivät imelletystä perunalaatikosta, minä en sitä edes maistanut. Keitetyt herneet olivat älyttömän hyviä. Kaikkien hartaasti odottamat kinkut olivat valmiiksi paloiteltuja. Palasen päälle oli ihan pakko sivellä keittiön omatekoista makeahkoa sinappia. Isä laittoi kinkkupalan setsuurin päälle ja joi piimää sen kanssa.

– Joulupukki lentää tuolla porojen kanssa, isä huikkasi, kun katsoi ikkunasta.

Jotkut juoksivat ikkunaan todetakseen, että pukki oli jo mennyt. Nyt alkoi todella jännittää. Mutta neljän kattauksen jouluateria ei ollut vielä lopussa.

Seuraavaksi tuotiin riisipuuroa ja sekametelisoppaa. Sope söi sokerin, kanelin ja maidon kanssa.

– Minulle tuli manteli, Joppe huusi toisesta pöydästä niin että kaikki kuulivat ja hörähtivät.

Vielä saatiin mehut, kahvit, lettipullaa, tiikerikakkua, joulutorttuja ja ruskeita pipareita. Untti tykkäsi tortuista ja söi niitä ainakin viisi mehun kanssa. Minä söin pullaa vaikka en olisi jaksanutkaan.

Joulupukin odotus oli kohonnut huippuunsa. Isäni, talonmies, oli monena vuonna hoitanut pukin tehtäviä. Lapset olivat alkaneet tunnistaa hänet äänestä ja usko pukkiin oli alkanut horjua. Silloin Tiuruun tilattiin ulkopuolinen pukki.

Imatran Teatterin näyttelijä, lähes kaksimetrinen Leo Lastumäki, oli upea ilmestys punaisissa tamineissaan ja valkoisessa kiharassa parrassa ja hiuksissa. Hänen äänensä oli möreä kuin kuuluisi tyhjästä tynnyristä. Kädessä hänellä oli kuhmurainen keppi ja selässä tuohikontti, jalassa valtavan isot, harmaat huopikkaat.

Lastumäki ei voinut tietää, missä asuivat ne perheet, joissa hänen piti käydä. Niinpä minut, talonmiehen kakara, puettiin teatterilta tuotuun tontun asuun ja meikattiin tunnistamattomaksi. Aina matkalla seuraavaan perheeseen kerroin pukille, millaisia lapsia siellä oli. Muuten olin mykkä tonttu Tomera. En saanut puhua, ettei minua tunnisteta.

Ensin kuljimme yläpihan kodeissa. Pukki koputteli ryhmykepillään ovea.

– Onko täällä kilttiä lapsia, hän huuteli sisään mennessään.

Tonttu Tomeran piti jäädä porraskäytävään odottamaan enkä päässyt seuraamaan toisten jouluiloa. Alapihoilla pääsin eteiseen asti, ettei tarvinnut pakkasessa seisoa.

– Se on tuo minun tonttuni niin ujo, ettei halua tulla pitemmälle ja mykkäkin se on, joulupukki selitti juhlan viettäjille, kun he pyysivät minua peremmälle.

Lapset ja aikuiset olivat pukeutuneet kauniisiin vaatteisiin, he lauloivat ”Joulupukki, joulupukki, valkoparta, vanha ukki…” Lapset jäivät paketteja aukomaan, kun pukki tuli eteiseen.

Perheen isä tuli perässä ja laittoi pullon pukin konttiin.

– Kiitos nyt käynnistä, tässä on vähän juhlajuomaa, hän hymyili ja taputteli pukkia selkään.

Oli kova pakkanen, taivas oli tummansininen. Lumikristallit kimaltelivat hangilla ja puissa kuun valossa. Tähtisumu oli yllämme ja keskellä taivasta tuikki Pohjantähti.

Tämän joulun jälkeen oli helppo uskoa joulupukkiin. Minut oli tunnistettu isän rukkasista, vaikka en tunnustanutkaan.