Kirjoittamisen autuus

En enää souda en huopaa. Jäin paikalleni, en lähtenyt. Tunnen nämä kuolleet kaverini yhä paremmin. Vielä täytyy ponnistella faktojen vähentämiseksi. Ajoittain pääsen flow-tilaan kirjoittaessani. Välillä epäilen, voiko olla noin kuin kirjoitan. Ajattelen, että ehkä ihminen ei kuitenkaan muutu niin paljon kuin ympärillä hyörivä yhteiskunta…. Olen kuunnellut paljon historiallisia romaaneja. Niissä ihmisten väliset tunteet ja suhteet ovat aivan tunnistettavia tänäkin päivänä.

Parasta on se, että kirjoitus on alkanut sujua. Lukuisina kesinä olen jättänyt nämä ihmiseni ja viettänyt kesää sinänsä ihanissa ja rentouttavissa tunnelmissa Saimaan rannalla. Siellä en ole koskaan päässyt kirjoittamisen makuun. Alkeellisessa pikkumökissä puuhat ovat hyvin erilaisia, kun ei ole sähköäkään. Syksyisin onkin ollut suuri ponnistus päästä taas alkuun.

Olen käyttänyt paljon aikaa isäni tarinan muokkaamiseen fiktiivisempään suuntaan. Olen myös ottanut äitini tarinan vastaavaan käsittelyyn. Sain ahaa-oivalluksen, että yhdistän vanhempieni tarinat samaan kirjaan, se on ollut jo vuosia sitten alkuperäinen ajatukseni. Aikaisemmin sain paljon palautetta, että pitäisi keskittyä yhteen asiaan, yhteen ihmiseen tms. eikä rönsyillä sinne tänne. Historiallisissa romaaneissa juonikulku menee usein läpi sukupolvien. Miksi ei siis minunkin vanhempieni saagassa….

Mielenkiinnolla seuraan mitä tästä tulee..

Helsingin olympialaiset

Miten hän saattoi unohtaa minut kotiin, vaikka lupasi stadiontornin juurella kaksi vuotta sitten, että pääsen mukaan.

Onneksi isi nyt muisti. Posti on tuonut Paavo Nurmi -kortin ”Olisi sinunkin pitänyt olla täällä mukana”. Odotan joka päivä, että hän hakee minut. Olen 7-vuotias. Kirjoitan kirjeen ja kysyn, milloin hän tulee hakemaan. Vastaus tulee neljän päivän päästä stadion-kortilla. Isi kiittää kirjeestä, mutta ei mainitse sanallakaan, että tulisi hakemaan.

Mökötän, kun isi tulee kotiin olympialaisista. Runsaat tuliaiset lieventävät pettymystäni. Etenkin valkoinen huivi, jonka isi antaa minulle. Levitän huivin lattialle ja katson kuvia. Siinä on punapohjaisia leijonavaakunoita, stadiontornin kuvia ja osallistujamaiden värikkäitä lippuja.

Kuulen, kun isi naureskelee tuttavaperheen miehelle, että stadionin katsomossa hänestä seuraavalla penkkirivillä istui venäläisiä naisia, eikä niillä ollut alushousuja hameen alla. Ihmettelen, miten isi on sellaisenkin huomannut.

Otteita kirjastani Sairaalan iloiset lapset (2018)

7.7.  77 vuotta

Heräsin liian aikaisin, olisin halunnut nukkua pidempään, mutta unta ei riittänyt. Ehkä valo vaikutti. Olen kesän tultua nukkunut välillä aamutunnit lentokoneessa käyttämäni silmälaput silmillä. Toisaalta pidän varhaisista aamuista, koska silloin päivässäni on enemmän tunteja.

Laitoin kahvin tippumaan ja koiran kuppiin muruja. Käärin hiukseni papiljoteille. Niiden vaikutus on hyvin lyhyt, koska en halua käyttää hiuslakkaa. Hyvä jos päivän pysyvät pehmeämpinä kuin suoraan pesun jäljiltä.

Pyöräytin italialaisen silkkihuivin papiljottien päälle. Isäni on tuonut Isola Di Capri -huivin Rooman olympialaisista. Huivilla on ikää yli 60 vuotta eikä se ole lainkaan kärsinyt tästä kohtelusta. Huivi päässä tein pitkän lenkin Pepin kanssa ja totesin sään hyvin viileäksi.

Asuvalintaan varasin yhden tunnin. Kokeilin kaikenlaista. Hylkäsin kesäisemmät vaatteet vaihtelevan ja viileän sään takia, sadettakin oli luvattu. Kävellessäni ratikkapysäkille huomasin, että olin unohtanut sateenvarjon kotiin. En enää viitsinyt kääntyä.

Kuvasin Tampereen Keskustorin ihanaakin ihanammat kukka-asetelmat.

Tapasin Maikin ja Pertin Plevnan elokuvateatterin aulassa. Ihmettelin, kun ainuttakaan mainosta tästä leffasta ei näkynyt seinillä. Olisin halunnut ottaa kuvan päivitystä varten. Päivämme kohokohdaksi olin valinnut Elvis-elokuvan. Olin ostanut liput etukäteen kännykällä ja kännyssä ne myös näytettiin ovimiehelle. Ihmeellistä tämä nykyaika, ei tarvita paperitulostetta lainkaan.

Leffa kosketti, antoi meille uusia ajatuksia idolimme elämästä ja kohtalosta, jonka ajattelimme tuntevamme perinjuurin. Leffa pureutui Elviksen elämään syvällisemmin ja monipuolisemmin kuin olimme tietäneet ennestään. Näyttelijäsuoritukset olivat erinomaisia. Oliko Tom Hanks todella lihottanut itsensä? Pertti oli sitä mieltä, että se oli silmänkääntötemppu, meikkauksilla ja toppauksilla toteutettu. Elvistä esittänyt mies (nimettömämpi ilmeisesti, ainakin ennestään tuntematon minulle) oli erittäin uskottava roolissaan. Me uskoimme häneen. Me uskoimme Elvikseen. Saimme olla mukana upeissa konserteissa. Teimme myös Amerikan matkan ja vihdoinkin pääsimme Gracelandiin.

Oli alkanut sataa, kun tulimme ulos. Vastapäisen Finlaysonin oven takaa löysimme italialaisen ravintolan. Pizzoja syödessä kertasimme elokuvaa ja muistelimme, missä olimme silloin, kun tieto Elviksen kuolemasta tavoitti. Muistelimme muitakin katastrofeja. Diana, World Trade Center, Estonia.

Elokuussa 1977 olin ryhmätyökurssilla Hattulan kartanon päärakennuksessa. Istuimme auringonpaisteisella nurmikolla lounasta sulattelemassa. Kurssin vetäjä Ritu astui sisältä portaille ja huusi tullessaan ”Elvis on kuollut”.

Elokuvailta

Nukahdit eilen illalla myöhemmin ja nukuit vähemmän. Tarkkaile, vaikuttaako tämä mielialaasi päivän aikana. Yritä tänään nukkua hieman enemmän, jotta univelkaa ei kerry, kertoi National Sleep Foundation tänä aamuna.

Todella nukuin yhtä tuntia vähemmän kuin yleensä. Viime yönä vain 7 h 10 min. Siihen, että menin myöhemmin levolle, vaikutti elokuva, joka päättyi puolen yön jälkeen. Nukuin varsin mainiosti rankasta aiheesta huolimatta. Katsoin eilen kaksi elokuvaa.

The Zookeeper’s wife kertoi tositarinan Varsovan Ghetosta pelastetuista juutalaisista ja natsien hirmuteoista. Kunniattomat paskiaiset kertoi samoista ajoista rankemman fiktion keinoin.

Olen aikaisemmin katsonut ainakin osia näistä kummastakin. Eilen näkemäni syvensi kumpaakin elokuvaa. Ehkä voisin katsoa molemmat vielä kolmannenkin kerran. Varsinkin jälkimmäisessä elokuvassa oli oleellista nähdä se ensimmäisistä minuuteista saakka. Zookeeper ’s wife olin katsonut sieltä täältä ja nyt nämä molemmat avautuivat uudella tavalla.

TOIVUMMEKO

Kuinka monta sukupolvea pitää mennä ennenkuin niin suuren kuilun yli voi ojentaa kätensä kuin veli veljelle. Toivummeko ikinä?

Olin jo aikaisemmin lukenut Heidi Köngäksen Sandran. Nyt kuuntelin sen äänikirjana. Kansalaissodan tapahtumat porautuivat korvistani syvemmälle sieluuni kuin lukiessa. Samoista asioista ovat kirjoittaneet toisetkin. Mieleeni tulevat lukukokemuksina Väinö Linna ja Anneli Kanto.

Aivan käsittämättömiä julmuuksia ihmiset ovat tehneet toisilleen. Eikö tämä sama toistu myöhemmissäkin isoissa sodissa. Kauhea järjetön viha ja pelko toista ihmistä tai ihmisryhmiä kohtaan.

Aina, aina ja aina… eikö se lopu koskaan. Kuinka tästä voi toipua? Kuinka voi ojentaa kätensä toista kohti lempeästi ja ymmärtävästi näkemättä vihollista.

Uneton

Se kun herää yöllä eikä saa enää unta. Laittaa Tulenkantaja -palkinnon saaneen Natasha Rasi-Koskisen REC-äänikirjan päälle ja toivoo, että nukahtaisi siihen niin kuin edellisenäkin yönä ja aamulla selaisi kirjan siihen kohtaan, johon se jäisi ennen nukahtamista.

Metron alle ehkä jäänyt tyttö alkoikin kaivaa mieltä ja kuuntelin herkeämättä myös REC – STOP – REC – PAUSE – STOP koko litanian. Näkemiin unet.

Tunnin kuluttua vaihdoin kirjaa. Laura Honkasalon ”Kaapin henki, tavaravaivaisen tunnustuksia” ei ollut sen nukuttavampi.

Vain nämä kaksi olivat äänikirjakirjastossani tällä kertaa. Nousin ylös ja jatkoin conmarituksen kuuntelemista.

Jo aikaisemmin aloittaessani Honkasalon kirjaa unilukemisena totesin, ettei se ole unikirja… silloin kuten nytkin aloin suunnitella, kuinka hävittäisin turhia tavaroitani. Jospa hankkisin 100 litran muovisäkkejä ja tyhjentäisin hyllyjä katsomatta mitä säkkiin laitan. Voisin tehdä samoin myös kirpputorikasalleni. Kylläpä olinkin rohkea, mutta vain ajatuksissani. Ehkä olen vähän edistynyt, kun voin edes ajatella totaalihävitystä. Olen joutunut tähän mennessä harkitsemaan jokaisen esineen, tavaran ja paperin kohdalla, voisiko tätä vielä käyttää, voisiko kierrättää.

Nyt mietin, voisinko viedä kaatopaikalle ongelmatavaroilla täytetyn pahvilaatikon jonkun toisen selvitettäväksi.

Pääsiäinen

Riemullista pääsiäistä

Pääsiäinen oli pyhä silloin ennen vanhaan, kun olin lapsi ja nuori. Se oli hiljainen juhla, jota vietimme perheen kesken. Vasta toisena pääsiäispäivänä otimme yhteyttä toisiin perheisiin. Vietimme joulun aikaa sillä tavalla samoin, että vasta tapaninpäivänä menimme kylään. Näissä molemmissa juhlissa olivat myös omat ruokaherkkunsa. Meillä ne olivat samoja vuodesta toiseen.

Äiti oli valmistanut mämmiä pääsiäiseksi. Herkuttelimme sillä kerman ja sokerin kanssa. Koko perhe maalasi ison kasan omien kanojemme munia, jotka äiti oli keittänyt sipulivedessä ruskeiksi. Taiteellisia munia sai syödä, jos raaski. Muita erityisiä ruokia en muista pääsiäiseltä. Pajunkissaoksat ja vihertävät koivun oksat koristivat pöytiämme.

Pääsiäinen on nyttemmin maallistunut. Mikään ei ole enää pyhää. Harras olo on ilmeisesti kovin tylsää. Ravintolat ja elokuvateatterit tarjoavat joka päivä huvitusta pitkästymiseen. Ihmiset pääsevät kauppaan kaikkina pyhäpäivinä myös pääsiäisen aikaan. Silloin kun kauppa vapautui sunnuntaipäivien aukiololle, päätin elää kuten ennenkin toisin sanottuna ilman sunnuntaiostoksia. Olen lipsunut tuosta päätöksestä tänä vuonna. Olen yllättynyt, kuinka paljon ihmiset käyvät pyhäisin ostoksilla.

Minunkin pääsiäiseni on maallistunut. Kauppaan en kuitenkaan aikonut mennä.

Olen pessyt kahden päivän aikana parvekelasit sekä keittiön ja olohuoneen ikkunat. Tein lisäksi isomman muutoksen olohuoneessa. Muutos alkoi siitä, etten päässyt ikkunoiden luokse. Olin kerännyt niiden eteen ja koko huoneeseen järkyttävän määrän tavaroita. Vaihdoin järjestyksen toisinpäin. Sen seurauksena minulla on lattiatilaa vaikka tanssit järjestäisin. Tämä ei ollut niin yksinkertainen prosessi kuin miltä se tuossa kuulostaa. Sain purettua ylimääräisiä johtokasoja, siirtelin kirpputorille joutavat tavarat toiseen huoneeseen, joistakin pääsin jopa eroon.

Ehkä joutavat tavarat päätyvät lopulta kaatopaikalle… en motivoidu nyt kirpparipöydän vuokraukseen. Siinäkin on kova homma, kun ensin hinnoittelet, teet pöydän, hoidat sitä, hävität loput. Vuosi sitten minulla oli pöytä kolme viikkoa. Myin reilut 120 tuotetta. Pöytävuokrien jälkeen minulle jäi viisikymppiä. Tavara kiertää, mutta kannattaako se? Ei ainakaan rahallisesti. Ehkä siinä pitää miettiä muitakin arvoja. Toisen roska on toisen aarre.

Seuraavaksi aion käydä kirjahyllyjen kimppuun. Sormeni jo syyhyävät.


Kevät

Pyhäjärvi ja taivas samaa väriä

Eräänä aamuna heräät ja on kevät. Auringon valoa ja lämpöä on tiedossa moneksi päiväksi ja pölyä. Sitä on etenkin ikkunoissa, jokaisessa kirjassa ja hyllyssä. Vaikka olen nyt saanut toimimaan hävitysoperaation, niin pölyn kimppuun en ole päässyt. Onneksi maapallo kääntyy niin, ettei aurinko paista kotiini kuin aamupäivällä.

Aistin huhtikuun kevättä Pariisissa melkein tasan 28 vuotta sitten. Olin ymmärtänyt, että oikean kevään voi kokea vain Pariisissa. Sää kuitenkin yllätti. Ei ollutkaan kovin ihanaa kuljeskella kylmissään kevyissä kevätasuissa, jotka olin ommellut juuri tätä matkaa varten. Sitten hoksasin laittaa vaatteideni alle yöpuvun mustat nilkkaresoriset puuvillaneulehousut, kun muuta lämmintä ei ollut mukana. Myönnän kyllä, että hävetti kulkea moisessa varustuksessa muotitietoisten pariisittarien joukossa. Myöhemmin naureskelin, että olin tuolloin aikaani edellä.

Satoja vuosia vanha Notre Dame oli yksi vierailuni must kohde. Kiipesimme jopa puuportaita vintin kautta näköalatasanteelle siskon kanssa. Nyt en ollut uskoa silmiäni, kun katsoin uutisia tulipalosta, joka riehui katedraalissa. Jotenkin lohdullista on se, että rakennus ei ihan poroksi palanut ja raunioille rakennetaan uusi Notre Dame.

Väliaika

Täytyy vähän avautua. Olen joutunut solmukohtaan kirjoitustyöni kanssa. Tulostin tähän mennessä koneelle kirjoittamani materiaalin. Eilen aloitin noin sadan sivun järjestämisen ja tästä on jatkettava vielä tarkempiin kokonaisuuksiin. Silloin ehkä saan selville, onko minulla tarpeeksi taustatietoa niistä asioista, joista haluan kirjoittaa. Tämä materiaali yltää kesään 1939 ja se alkaa jostain 1800-luvun puolivälistä.

Pääasiallinen tarkoitukseni on kirjoittaa vanhemmistani, heidän tapaamisestaan ja yhteisestä elämästään. Halusin kirjaan lisätietoa heidän lähtökohdistaan ja päätin alkaa selvittää heidän sukutaustojaan. Siihen minulle eivät riittäneet pelkät sukukirjojen vuosiluvut. En ole sukututkija, joten etsiminen on ollut omanlaistaan hakuammuntaa. Kirjoitusprosessin aikana mieleeni on noussut kysymyksiä, joihin olen yrittänyt etsiä vastauksia erilaisista tietolähteistä. Aukkoja täyttelen kirjailijan vapaudella, omalla mielikuvituksellani.

Kuinka tästä eteenpäin. Aion pilkkoa tekstini pienemmiksi palasiksi, ehkä ihan konkreettisesti leikkaa/liimaa tekniikalla ja mietiskellä sitä kautta, onko yksityiskohtia ja tietoa tarpeeksi ja miten pitäisi edetä näistä vanhoista ajoista kohti vanhempieni yhteistä elämää.

Taidan olla museokamaa

Löysin vanhan raameihin laitetun valokuvan, joka oli liimautunut keskeltään lasiin. Kiertävä valokuvaaja on tallentanut äitini lapsuuden perheen 1920 -luvulla. Teetin kopiot sisaruksilleni ja serkuilleni. Annoin kuvan veljelleni eikä hän tuntenut, keitä siinä oli.

Eräänä iltana isän puoleisen serkkuni tytär vieraili luonani. Näytin hänelle valokuvia, karttoja ja kertomuksia yhteisistä juuristamme, joista hänen tietonsa vaikuttivat olevan puutteellisemmat kuin minun. Iltamme ei meinannut loppua millään, koska historia vei meidät mennessään. Näytin hänelle yhteisen esiäitimme hartauskirjat, virsikirjat, perheraamatun ja keittokirjan, jotka ovat kirjahyllyni aarteita. Valokuva-albumit ja kartat kertovat omalta osaltaan yhteisen sukumme historiaa.

Viime viikolla ilmoittauduin irtisanomiskokemuksien keruuseen. Eilen kävin työväenmuseo Werstaalla haastattelussa tapauksestani vuodelta 1986, kun kenkätehdas Lana lopetti toimintansa. (Kuvassa on Lanan kenkä)

Lapsuudestani kertovan kirjani ”Sairaalan iloiset lapset” jälkeen minulle avautui kaksi polkua seuraavaa kirjaa varten. Lapsuuden jälkeinen oman elämäni aika tai isän ja äidin tarina ja heidän historiansa. Muutama viikko sitten istuin nojatuolissa tekemättä mitään, mikä on aika poikkeuksellista minulle. Siinä lorvaillessani sain selkeän vision, että minun tehtäväni on kertoa historiaa ja tarinat, jotka katoavat mukanani, jos en niistä kirjoita. Ainakin itselleni nämä vanhat jutut ovat kiinnostavampia ja niistä löytyy tarinoiden aiheita. Itse on liian lähellä omia kokemuksia ja etäännyttäminen on haastavaa.

Tänä keväänä olen koonnut taustatietoja, tehnyt sukupuita ja aloittanut kirjoittamaan tarinoita vanhoista ajoista. Tyhjennysprojektini tuli väliin ja aloitan kesän jälkeen uudella innolla siitä aiheesta.

Nyt odottelen pakkaustouhuissani huomista siirtymistä Saimaan syleilyyn.