Kevät keikkuen tulevi

Maisema on tänä aamuna valkoinen

On tässä sivupohjassa jotain erilaista. En saa enää lisättyä artikkelikuvaa sivupalkista. Se johtuu ehkä lohkoista, joita en halunnut opetella. Kirjoittaessa lohkojen käyttö kuitenkin yrityksen ja erehdyksen kautta onnistuu. Ilmeisesti.

Piikkikengät pitänee tänään ottaa uudelleen käyttöön. En halua kaatua liukkaalla tiellä, kun lähden päivän ”töihin”. Vedän paria liikuntaryhmää eläkeläisille vielä tänään ja ensi viikolla, sitten ryhmät jäävät kesälomalle. Onhan lopetus aika varhain, mutta opistoissa on sama tahti. Ryhmät loppuvat pääsiäiseen.

Sain eilen tehtyä yhden kirjoituksen, joka oli kaihertanut mieltäni enemmän kuin uskoinkaan. Sain sen lähtemään käsistäni eteenpäin ja tänään tunnen aivan erilaiset energiat. Vanhemmiten pienetkin asiat saattavat viedä tolaltaan. Nuorempana elämä oli kiihkeämpää ja pienet harmit sujahtivat kuin vesi sorsan selästä. Ehkä niistäkin on jäänyt joitain jälkiä alitajuntaan, koska unielämäni on hyvin vilkasta tällaisina vedenjakajaöinä.


Mainokset

Kaamoskiireitä

Pääsisinpä kotiin nainen miettii Nyssessä.

Kaamos on vahva. Se pystyy lyömään ihmisen maahan. Sielu supistuu hämäryyden myötä ja ihminen kutistuu. Joukko vaeltaa sumuisessa maisemassa mustissa vaatteissa päätä roikottaen. Kukaan ei reagoi toiseensa. Välillä riepoo tuuli, välillä pieksää sade. Sateenvarjon alle voi piiloutua.

Matkan loputtua hän juoksee porraskäytävään ja seisoo hississä kammoten, että joku muu ennättää samaan kopperoon. Hän sormeilee kotiavainta ja ennättää avata oven ennen kuin naapuri tulee ulos omastaan.

Nainen avaa tietokoneen, etsiytyy Someen. Ystävät ovat siellä. Puhelin ei soi enää koskaan, yhteydenotot ovat Facebookissa, Instagramissa, blogeissa. Nainen kirjoittaa sähköposteja enemmän kuin oikeita kirjeitä tai kortteja. Mistään ei jää enää mitään jälkeä. Kaikki katoaa, kun hän kuolee.

Hän kirjoittaa kirjoja, että jäisi joku jälki. Hän työskentelee kaamoksen ajan aamusta iltaan. Kun päivät pitenevät, kirja on valmis tai ei. Jos ei, niin kirja jää kesäksi odottamaan seuraavaa kaamosta.

CATS

Olipa kerran rotta, joka halusi olla kissa…

Kolmekymmentä vilkasta kissaa, ai niin ja yksi rotta (Risto Korhonen) yhtä aikaa suht pienellä Tampereen Teatterin näyttämöllä ja kymmenen hengen orkesteri jossain verhoissa. Reilut kaksi tuntia tanssin, musiikin, akrobatian ja sirkustelun ilotulitusta. Oi mitä tanssinumeroita ja millaista taituruutta milloin milläkin välineellä. Miksi en ottanut lapsenlapsia mukaan?

Telkkarissa näkemäni, ikuisesti mieleeni jääneen esityksen perusteella en oivaltanut, että lapsikin saisi Catsista jotain. Muistan, että tv-esityksessä minua kosketti taitavien maskeerausten lisäksi Elaine Pagen ”Memories”.

Ihme ja kumma! Samoin kävi eilen näkemässäni näyttämöversiossa. Kissat olivat maskeissaan, asuissaan sekä taitavissa liikkeissään ja hypyissään niin kissoja ja rähjäinen, pitkähäntäinen, isokorvainen rotta aivan rakastettava. Grizabellan (Ritva Jalonen) Memories pysäytti kissatkin eikä kyyneliltä voinut välttyä katsomossakaan, kun Grizabella vajosi kuolleena maahan ja nousi näyttävästi taivaisiin.

Cats menee vielä muutaman kerran Tampereen Teatterissa. Ellet ole nähnyt sitä, niin mene ihmeessä katsomaan!

Musiikki: Andrew Lloyd Webber

Teksti: T.S. Eliot, suomennos Jukka Virtanen

Artikkelikuvaan halusin ottaa oikean kissan, jo taivaisiin kohonneen Kisumisuni.

Ensimmäinen viikko saaressa

Kerron nyt lyhyesti, että olen Saimaan saaressa. Kotona suunnittelin päivittäväni blogia joka päivä. Mutta tämä on ensimmäinen kirjoitus, vaikka olen ollut täällä jo viikon. Joka päivälle on ollut aika paljon hommia, kun täytyy ottaa olosuhteet haltuun. Siivoamista on paljon, kun tämä on kesän ensimmäinen reissu. Siitepölyä, nokea yms. joka paikassa. Sauna on remontissa, joten peseytyminen on järven varassa. Vesi on kohtalaisen kylmää…

Säät ovat suosineet. Paitsi eilen. Satoi vihdoinkin, vappuna kai edellisen kerran. Sade ja tuuli viilensivät lämpötilan neljääntoista ja yö oli kylmä. Tänään on taas ihan mukava kesäkeli, ei liian kuuma siitä pitää tuuli huolen.

Gaudeamus igitur muinoin

WP_20180602_09_47_30_Pro (2)Päiväkirjani 53 vuotta sitten:

”Seitsemänkymmentä uutuuttaan hohtavaa valkolakkia. Ihmiset kulkevat kuin vuorta – yhden huipun saavutettuaan on seuraava vielä ylempänä ja sinne on päästävä. Jos saavuttaa päämääränsä, on se ollut liian alhainen. Rooman kirkossa – harmaassa kivikirkossa – sanat Quo vadis? Quo vadis? Minne menet. Jokaisessa lähdössä on hiven kuolemaa. Haikeutta, huikaisevaa onnea. Julistan teidät ylioppilaiksi. Gaudeamus igitur… Kaunista – ruusumeri punainen hitunen keltaista. Mieli niin autuas, niin haikea. Samppanjaa ja onnelliset jalat.”

Valokuvahommia

Voi mikä helpotus näkyvyyteen! Nostin isomman kuvaruudun eteeni. Olen tihrustanut pienen läppärini kuvaruutua ja olen kärsinyt joka päivä. Mutta en näköjään tarpeeksi. Nyt kun alan työstää viittäsataa valokuvaa, jotka otin eilisessä tanssinäytöksessä, otin tämän isomman ruudun taas käyttöön. Oi miten helpottavaa joka tavalla. Näkyvyys parani huomattavasti. Työasentokin on parempi, kun ei tarvitse tihrustaa pienestä näytöstä.

Simat pullotin äsken. Kahdeksan litraa, en osaa pienempää määrää tehdäkään.

Romurallia

Kirjan tiimoilta on ollut huisketta ja hulinaa. Menot senkun jatkuvat. Nyt työllistää vappu ja miehen 80-vuotispäivät. Sima on valmistumassa. Munkit on paistettava viikonloppuna, perunasalaatti valmistettava maanantaina ja heti vapun jälkeen on alettava puuhata gluteenittomia kastettavia.

Pikkuhiljaa alkaa myös selvitä, mitä voisin pyytää kierrätyksen tai kirpparin hakemaan tästä sotkuisesta kämpästä. Poika kävi eilen tyhjentämässä yhden huoneen, jossa hänen huushollinsa oli säilytyksessä parisen vuotta. Pääsen sitäkin huonetta tyhjentämään ja kalustamaan.

Olen täyttänyt kirjan jättämän tyhjyyden romurallilla.