Monster’s Ball

Uusia Oscareita odotellessa katsoin yllämainitun elokuvan televisiosta perjantaina. Halle Berry oli ensimmäinen tummaihoinen, joka pokkasi Oscarin tämän teoksen naispääosasta vuonna 2001. Mieleni ei pääse irti tästä katsomiskokemuksesta. Pelkään, etten pysty kirjoittamaan syvällistä kokemustani auki.

Billy Bob Thornton miespääosassa oli myös hyytävän hyvä. Näiden kahden keskinäinen kemia oli katsojallekin pakahduttavaa. Usein elokuvien katselu kohdaltani loppuu rakastelukohtauksiin. Tässä filmissä se oli niin hyvin motivoitua eikä alleviivattua, että sitä sieti katsoa. Ehkä olen aikaisemman katseluni lopettanut juuri tuohon, koska jollain tasolla muistan katsoneeni tätä aikaisemminkin. Äiti ja poika ovat painuneet muistiini ja jatko oli tuntemattomampaa. Muisti tekee kyllä kepposiaankin.

Parhaat elokuvakokemukset tulevat valkokankaalta katsomon pimeydessä. Nyt sain voimakkaan kokemuksen omalla sohvallani, kun kukaan ja mikään ei häirinnyt katsomista. Viimeinen kohtaus oli äärimmäisen riipaiseva. Kaksi oman kestämättömän surullisen kohtalonsa kokeneet istuvat portailla hiljaisina. Eletyt elämät ovat läsnä tuossa hetkessä. Loppu jää avoimeksi. Tästä hetkestä tarina voi mennä kahteen suuntaan. Ratkaisu jää katsojalle.


Mainokset