Ei

Kai tämä WordPress toimii vielä samalla tavalla kuin ennenkin. Tätä on kehitetty niin, että pitäisi avata erilaisia lohkoja. En nyt jaksa perehtyä niihin lohkoihin, kirjoittelen kuten tähänkin saakka.

Huomaan nauttivani siitä, että on paljon tekemistä. Täysi kalenteri ensin ahdistaa, kun päällisin puolin näyttää siltä, että aikani ei riitä siihen kaikkeen, mihin olen lupautunut. Sitten kun alan toimittaa niitä asioita, joita viikolle on kertynyt, huomaankin ennättäväni vallan hyvin. Ilman, että tarvitsee karsia mistään. Itse asiassa pysyn paljon virkeämpänä, kun päivät ovat täynnä. Asioiden pitää kuitenkin olla sellaisia, etteivät ne rasita, niiden pitää itse asiassa olla mukavia. Oikeasti haluan tehdä sitä kaikkea, mihin lupaudun. En enää lähde mukaan mihin vain. Osaan sanoa myös ei.


Hyvää uutta vuotta 2019

Taas on opeteltava uusi vuosiluku: 2019. Muutaman kerran olen tänään jo kirjoittanut vanhan vuosiluvun. Onhan tässä taas kokonainen vuosi aikaa opetella.

Ensimmäinen tehtäväni on kirjoittaa uuteen kalenteriin jo viime vuoden sovitut jutut. Onneksi säännöllinen elämä alkaa vastaa Loppiaisen jälkeen. On hyvää aikaa kirjoitella muutakin. Pääasiallisesti uutta kirjaa…

Reipasta vuotta kaikille lukijoilleni!

…kun joulukiireet helpottavat…

Aatonaattona 2018

Levottomia unia olen nähnyt viime öinä. Stressiäkö? Nousen yöllä sille yhdelle asialle ja pian olenkin jo täysin hereillä, vaikka yritän pitää silmiäni kiinni. Viime yönä valvoin neljästä lähtien. Tällä kertaa virkistyin siihen, että naapurit juhlivat, ovet paukkuivat, puheet olivat äänekkäitä kuten känniläisillä aina ja hissi kulki ylös-alas-ylös-alas. On sekin, että jouluaamu alkaa humalassa. Voi surku. Ei sentäs surmattu alakoululaista kuten tänään on tapahtunut jossain päin Suomea kotioloissa. Se on järkyttävä uutinen.

Nousin neljän jälkeen sängystä ja luin sohvatuolilla istuen iltalukemisena pitämääni kirjaa kymmeniä sivuja. Joskus viiden maissa palasin kokeilemaan unta ja vähitellen äänet häipyivät mielestäni. Nukuin kymmeneen ilman pahoja unia.

Olin suunnitellut jatkavani kirjoitushommia heti tänä päivänä. Tein pitkän metsälenkin, söin myöhäisen aamupalan ja avasin tekstin kirjoitusohjelmaan. En ollenkaan pystynyt keskittymään siihen … ehkä sitten huomisaamuna. Tutkin sentäs joitain tietoja sukukirjasta, jotka olivat jääneet painamaan mieltä.

Kokoa itsesi!

Pakkaanko lahjat, valmistanko joulupöydän, tuonko syömiset parvekkeelta lämpiämään, voinko istua vain ja antaa ajan kulua. Ajatukset sinkoilevat sieluni laidasta laitaan. Suunnittelemattomuus sekoittaa pääni ja minut.

Huoneeseen leviää herkullinen imelletyn perunalaatikon tuoksu. Keitän kahvit, istahdan alas ja puran epätietoisuuden tuskan ihmisten ilmoille. Koko sotku alkoi siitä, kun menin parvekkeelle. Tarkoitukseni oli hakea karjalanpiirakoita huoneen lämpöön. En ollut orientoitunut muuhun, vain niihin piirakoihin. Alkoi ahdistaa, kun huomasin pullat ja kakun parvekkeella. Hetkeä aikaisemmin olin ajatellut, mitähän tarjoan jälkiruoaksi. Siinähän ne jälkkärit olivat nenäni edessä. Jotenkin tämän kirjoittaminen selkiytti minut, osansa lienee kahvillakin.

Nyt tiedän mitä teen. Annan perunalaatikon muhia uunissa, otan kaapin ylähyllyltä suuren pyöreän tarjoilulautasen ja teen siihen jälkiruoka-asetelman.

Nuotiolla veden rajassa

Aika lisääntyi. Eikä siihen sen kummempaa tarvittu kuin päätös siirtää matkalle lähtöä. Päätöksen teki veljeni – en minä. Lähdemme yhtä matkaa. Veli ei kuulostanut ilahtuvan siitä, että haluan viedä kaksi 140 senttistä penkkilautaa mukana. Enpä ole mitannut, mahtuvatko ne autooni. Pirttikaluston hävitin ja nämä säästin nuotion ympärille laitettaviksi. Meillä ei ole grilliä.

Kylläpä odotankin niitä rauhallisia iltoja tuleen tuijottaen, kun edessä aukeaa laaja Saimaan selkä kuin meri ja taivas jatkuu äärettömiin. Illan puna värittää vastakkaisen rannan ja puiden yläpuolelle kohoavan sairaalan, jossa olemme viettäneet lapsuutemme.

Useissa eri vuosien valokuvissa istumme siinä toppatakeissa, pipot päässä juhannusaattoiltaa viettämässä. Kymmeniä vuosia nuorempana istuimme kivillä, pojilla oli kitarat ja laulu raikui rannalla. Nyt haluan istua mukavammin. Kitaransoitto sopii tunnelmaan vieläkin.

Pilvinen päivä

Lunta satelee hiljalleen. Aurinko on taivaan peittävän pilviverhon takana. Laittaisin kuvan, jos osaisin liittää puhelimestani. Saisinkohan sen OneDrivestä. Onnistuihan se.  Eikä ollut edes vaikeaa. OneDrive on aika mainio. Se tallentaa Windows-puhelimeni kuvat suitsaitsukkelaan. En ole selvittänyt tämän pilvipalvelun kaikkia mahdollisuuksia enkä osaa käyttää sitä sujuvasti.

Tämän WordPressin kanssa on vähän sama juttu. Olen jumiutunut tähän muotoon, jonka alunperin otin käyttöön. Nyt tekisi mieli muokata ulkoasua. Se vaatii perehtymistä. Jospa joskus….

Nyt menen saunaan. Hauskaa päivää. Have a nice day!

 

Sain pimeimmän ajan sujumaan kirjan parissa

Otin eilen käsityön esiin pitkästä aikaa. Mandala Madnessin toinen peitto on ollut kohta vuoden tekeillä. Mutta sillä ei olekaan deadlinea. Teen kun kerkiän. Eilen kerkesin. Muutama pitkä kerros vielä ja sitten se on valmis. Teen sen neliöksi, edellinen on ympyrä. Pitäneeköhän aloittaa vielä kolmaskin? Lankoja olisi kyllä. Vai tekisinkö välillä tumppuja ja sukkia.

On tämä eläkeläisen elämä oikeastaan aika ihanaa. Jos jotain et saa tehtyä tänään, voit tehdä sen toisena päivänä. Ainoa este on oma mieli. Asioiden on annettava olla, ei niistä kannata stressaantua. Se ei kyllä ole helppoa, kun on sellainen tekeväinen ihminen – ollut ainakin.

Nyt pää humisee, korvat soi ja limaa nousee. Lepopäivä siis tämäkin.

Sain pimeimmän ajan sujumaan kirjan parissa. Se oli kaamokseni pelastus. En minä päivän valoa tarvitse kirjoittaessa enkä kirjoittaessa ajattele, onko päivä pimeä vai valoisa. Uloslähtö ei stressaa hippuakaan, kun on hämärää, sumuista, ja pimeää.