…sataa sataa sarvet kastuu…

Oikeastaan on aika ihanaa, että tänään sataa. Ajattelen, ettei minun tarvitse lähteä edes lenkille. Useana päivänä viikossa olen tehnyt viiden kilometrin lenkin. Se on ihanaa äänikirjaa kuunnellen. Mutta aikaa menee vieläkin toista tuntia. Älkää hätäilkö, kyllä se tästä kevään tullen…

Olen viime aikoina päivittänyt piikiikanmaailmaa älypuhelimella ja ehkä joskus tabletilla. Nyt halusin kirjoittaa läppärillä. Ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Sain aivohierontaa miettiessäni, miksi toistuvasti tulen sivulleni vierailijana. Pikkuhiljaa mieleeni muistui, että tällä uudemmalla läppärillä en tosiaankaan ole edes käynyt täällä, saati kirjautunut sisään. Aikaisempi kone oli mac, nyt on windows. Mutta miksi tämä kaikki on niin outoa taas…? Pitäisi kai useammin kirjoitella.

Tietokoneen käyttöni postauksiin ja yhteydenpitoihin on vähentynyt digitaalisten vempainten myötä. Ovathan ne käteviä ja sinänsä tietokoneita nekin. Isompia kirjoitushommiani en kyllä siirrä digitaalisiin laitteisiin. Blogi taitaa olla lähempänä kirjoittamista kuin yhteydenpitoa. Oma vika pienille lukijamäärille on tietysti se, että päivitän niin harvoin eikä ole paljon sanottavaakaan. Facebookiin saan tuoreet palautteet, samoin Instaan. Niitä selaan joka päivä.

Kuinka on sinun laitasi, lukijani?

Tiistaina Suomessa

Olipa komea naisrivi, kun kuusi Suomen hallituksen ministeriä ja pääministeri pitivät eilen tiedotustilaisuuden. Jokainen jo tietää tänään, mitä se merkitsee tälle yhteiskunnalle ja ihmisille.

Tässä yhteydessä me Australiasta palanneet jouduimme karanteeniin kahdeksi viikoksi. Nyt minulla on aikaa kirjoittaa lisää. Viimeiset päivät jäivät kertomatta ja haluan täydentää kertomusta niin, että matkaan tulee loppukin.

Blogini jatkuu. Sitä ei ole tarkoitus lopettaa, vaikka Australian matka ehkä päättyykin.

Vanhat poikaystävät

Ensimmäinen blogiystäväni SusuPetal Tanssivan Harmaan Pantterin ajoilta (alk. 2005) on julkaissut tekstejään vuosilta 2006-2016. Kirjassa on runoja, proosarunoja ja proosaa monipuoliselta ja lahjakkaalta kirjailija/käsityöläis/valokuvaus/maalaus -taiteilijalta.

Oi niitä aikoja! kun aamuisin ensi töikseni avasin SusuPetalin blogin ja huokailin hänen reippaita kantaaottavia tekstejään. Tämä kirja tuntuu raikkaalta tuulahdukselta eikä millään muotoa vanhan toistolta, vaikka tematiikka on pysynyt osittain samana ja teksti on tunnistettavaa SusuPetalin tyyliä. Minä-kertoja on ehkä nyt enemmän paikalla.

Teksteissä ei kaunistella eikä kumarrella ketään, ne ovat karskin rehellisiä ja paljastavia. SusuPetal huomioi terävästi ympäristöään ja tökkii sanoillaan kuten mainiossa, hienosti havainnoidussa proosarunossa Keittokatos, jossa ensin iloitaan porukalla ja lopuksi pidetään vain ikävää, kun tässä taloyhtiössä ei perkele naureta, ei lauleta. Tekstit ovat elämänmakuisia ja hyvin kirjoitettuja: Iloa, surua, sarkasmia, empatiaa kansikuvan mukaisesti, kun vanhat poikaystävät makaavat jo hautausmailla ja punalakkinen odottaa suukkoa punaisilta huulilta. Runot liikkuvat muuallakin kuin kirjailijan päässä: Sierra Nevadassa, Juttutuvassa, Turussa ja erämaassa junalla, linja-autolla ja kävellen toinen toistaan tuntien.

Kiitos SusuPetal mainiosta kirjasta.

Paluu juurille

Blogielämäni alkoi kaksitoista vuotta sitten marraskuussa. En ole koskaan lopullisesti luopunut, mutta SOME on vetänyt aktiviteetit toisille alustoille. Vanhat blogini ovat edelleen olemassa. Tanssiva harmaa pantteri sekä Viimeiset tanssit. Merkittävää oli myös se, että löysin erään vanhan salaisen blogini. Mikään ei häviä mitä Nettiin laitat, mietin silloin.

Noita vanhoja blogejani en ole enää päivittänyt, mutta olen erityisen tyytyväinen, että THP:n päiväkirjamerkinnät ovat olemassa. Niille saattaa olla käyttöä tulevaisuudessa.

Kirjaprojekti edistyi ennen kesää sellaiseen vaiheeseen, että saatoin viedä tekstit siskolleni luettavaksi. Kesän jälkeen työstin hänen huomioitaan käsikirjoitukseen. Lokakuussa olin Luovan kirjoittamisen kurssilla ja sieltä sain voimia viimeisimpään ponnistukseen. Kaksi kuukautta joka aamu aukaisin tekstin ja työstin sitä eteenpäin, kirjoitin uutta ja etsin johtolankaa.

Nyt kässäri on lukuvaiheessa ihanilla kirjoitustovereilla, jotka lupautuivat siihen työhön. Olen alkanut selvittää painotaloja. Mihinkään en ole vielä ottanut yhteyttä, mutta synopsiksen olen jo luonnostellut, sekin on tarkastettavana.

 

Hyvää huomenta

Huomasin juuri – ikäänkuin en olisi ennen huomannut – että pääsen iPadilla kirjoittamaan tänne. Enimmäkseen olen netissä kännykällä, vaikka laitteita on useampia. Tässä on käynyt sama kehitys kuin valokuvauksessa. Kuvaus on siirtynyt kännykkään.

Olen alkanut ottaa mukaani kamerakameroita ja muistella uudelleen, miten niitä käytetään.

Sama typistynyt kehitys näkyy täällä blogissakin. Kirjoittelen kuulumisia aika ajoin Facebookiin ja tämä foorumi jää käyttämättä.

Olen julkaissut runokirjan ”Mandalaa ja punontaa”. Se on viime aikainen saavutus. Kirjaa saa ostaa Mediapinta Oy:stä ja minulta. Minulta saa myös edellistä kirjaani ”Bostonin Punainen Hehku”, joka sisältää novelleja, kertomuksia ja runoja, jota teetin lisää. Nyt saat molemmat kirjat tarjoushintaan 40 eur. Hinta sisältää lähetyskulut.

Lapsuusmuistokirjan kanssa kipuilen edelleen. Materiaali alkaa  olla kasassa. Nyt on muokkaus- ja korjausvaihe. Harmi vain, että on muutakin hommaa kuin kirjoittaminen. Se ei ole päässyt muodostumaan päätyöksi.

Yksitoista vuotta nettipäiväkirjaa

Marraskuussa 2005 keksin hienon bloginimen Tanssiva Harmaa Pantteri. Siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän pitänyt nettipäiväkirjoja, joita minulla on ollut useampia. Viime aikoina olen päivittänyt vain tätä WordPress -päiväkirjaa. Kaikki edelliset ovat olleet ja ovat edelleenkin Vuodatuksessa.

Yksitoista vuotta sitten olin aktiivinen. Kirjoitin varmaankin joka päivä. Se oli hienoa aikaa, etenkin kun alkoi tulla ”tuttuja”. Yhdessä vaiheessa vastasin vain valokuvahaasteisiin. Harrastin valokuvausta, nyt se on enempi räpsintää älypyhelimella. Kaikki käy niin nopeaan. Kun puhelimesta lähettää kuvan Facebookiin, niin pian jo saa kommentteja.

Vaikka en nyt viime aikoina kovin aktiivisesti ole päiväkirjaa pitänytkään, niin kirjoitan niin monena päivänä kuin voin. Kirjoitan kirjaani ja korjaan siihen tulevia vanhoja tekstejä. Välillä tuntuu, että rämmin suossa. Välillä päämäärä on kirkkaana mielessä.