Meteli metsässä

Kuljen metsäpolulla koirani kanssa. Korvissani nappikuulokkeet kertovat kirjan tapahtumia. Äänimaisemani häiriintyy pahan kerran, kun järkyttävä meteli valtaa maiseman. Niitä lentää ylempänä ja alempana, ennätän havaita muutaman. Meteli kestää useita minuutteja ja kun luulen sen loppuneen, se alkaa uudelleen.

Hävittäjälaivue Hervannan yllä.

Myöhemmin kuvaan mustesienen kännykälläni, joka on saanut kovan kolauksen pudotessaan asfalttiin edellisenä päivänä. Saan mustemerkinnän sormeeni.

Frankie and Johnny kuun valossa

Sänky on keskeisenä elementtinä ihmissuhdedraamassa, jonka kävin eilen Maikin kanssa katsomassa Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Oli virkistävää katsoa välillä näytelmä, joka tapahtui sisäisesti ja syvällisesti kahden ihmisen välillä. Jokaisen repliikin sävy oli harkittu, osui kohteeseensa ja kuljetti tarinaa eteenpäin. Näytelmän oli ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen. Loistavat näyttelijät Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö pitivät katsojan otteessaan.

Tarina tapahtui viikonlopun aikana pienessä huoneistossa ehkä New Yorkissa 1980-luvun loppupuolella.

Ensimmäinen näytös sai minut melkein raivon valtaan, ilmeisesti eläydyin liikaa. Kiihkeän rakastelun jälkeisenä aamuna mies tunki jatkuvasti naisen iholle. Nainen yritti häätää miestä läheltään ja asunnostaan, mutta tämä vakuutti ikuista rakkauttaan ja naisen ihanuutta eikä suostunut lähtemään. Kohokohtia olivat kiroilutappelu ja naisen pukeutuminen ulkovaatteisiin näytöksen lopussa: hän lähtisi ulos omasta asunnostaan, mutta siitäkään ei sitten tullut mitään, hän hyppäsi takaisin sänkyyn. Väliaikaan mennessä olin täysin kyllästynyt siihen jankkaamiseen, koska en nähnyt tarinan etenevän. Ehkä olin liian hätäinen. En voinut esittää ihailevia lausuntoja kuten Maikki ja hänen siskonsa. Odotin toista näytöstä.

Seuraavan yön aikana auringonnousuun mennessä ihmiskohtalot tulivat eteemme kaikessa karuudessaan, ja tarina sai sen syvän merkityksen, joka sille kuului.

Täpötäyden katsomon suosionosoitukset jatkuivat ja jatkuivat.

Frankie & Johnny elokuvassa vuodelta 1991 pääosissa esiintyvät Michelle Pfeiffer ja Al Pacino.

UUSI KIRJA

Yhdessä vuodessa saimme koottua yhdeksän naisen fiktiivisiä kirjoituksia kirjaksi. Nimeksi valitsimme PYÖRTEITÄ, koska niissä nämä yli 80 eri nimistä naista olivat olleet elämässään.

PYÖRTEITÄ-antologia on nyt ennakkotilattavissa. Jos haluat tämän kirjan itsellesi, ota minuun yhteyttä esim. emaililla pike.aarnio@gmail.com

Elokuvissa

Perjantaina ”Suon villi laulu” (Where the crawdads sing) oli ensi-illassa elokuvateattereissa Tampereella. Niagaran esitysajat olivat ystävälleni ja minulle liian varhaiset. Valitsimme Finnkinon Plevnan.

Elokuvan tarina perustui Delia Owensin mainioon samannimiseen kirjaan. Me molemmat olimme tunteilleet kirjan parissa, kumpikin omalla tavallaan: ystäväni lukemalla, minä kuuntelemalla äänikirjan.

Kokemuksen perusteella tiesimme, että kirjojen ja elokuvien maailmat harvoin kertovat saman tarinan. Kirjan maailma oli lumonnut meidät molemmat, kumpikin oli päättänyt antaa leffalle mahdollisuuden lumota omalla tavallaan. Kirjoitan omasta kokemuksestani.

Elokuvan alku oli kuin vaaleanpunainen karkki, merkityksetöntä höttöä. Näyttelijät täydellisen kauniita ja komeita. Olinko tullut katsomaan eroottista rakkauselokuvaa? Kaipasin tarinaa ja jännitettä. Tätä en menisi vapaaehtoisesti katsomaan, jos etukäteen tietäisin. Siinä kuitenkin istuin, leffa-ateria sylissäni.

Alun pettymyksen jälkeen tunnelma muuttui ja tarina alkoi. Keskiössä olivat edelleen rakkaus ja intohimo.

Vähän kursorisesti käsiteltiin joitakin asioita, hypättiin äkkiä aikakaudesta toiseen, kun taas murhaoikeudenkäyntiin panostettiin paljon aikaa, eipä silti puolustajaa esittänyt näyttelijä oli äärimmäisen hyvä. Muutenkin näyttelijätyö oli erinomaista. Ehkä ei kuitenkaan Oscar-palkinnon veroista.

En voi olla vertaamatta elokuvaa kirjaan. Kirjan tunnelma oli niin kiehtova ja kuvaus niin kaunista, että leffa jäi kauas sen luomasta maailmasta. Henkilötkään eivät olleet sellaisia millaisen kuvan olin heistä luonut. Ehkä lähimmäs mielikuvaani pääsi murhattu nuorukainen, hän oli niin inhoittava kuin olin kuvitellutkin.

Olimme ystäväni kanssa katsoneet Elvis-leffan ja se voitti kyllä vertailussamme tämän.

Hymyilimme, kun huomasimme kukkapurkkiin tökätyn sulan, kun kävelimme pois alueelta.