Maanantaiaamuna

Kahden päivän kirjoituspaaston jälkeen on ihmeen selkeä olo. Nautin aurinkoaamusta, suljen silti sälekaihtimen. Olen tottunut hämärään. Tämä alkoi kaihileikkauksen jälkeen, kun kaikki kirkkaus koski silmiin. Silloin oli talvi, ja hanget moninkertaistivat valosäteilyn. Nykyisin muistan käyttää aurinkolaseja ulkona. Jos tarkemmin muistelen, niin entiset lasit olivatkin tummenevat. Tämä on parempi. Huomaan hämärän ja kirkkaan eron.

Aikaisemmin minulle oli olemassa vain yksi radiokanava. Yle Radio Suomi. Yhä useammin käännän Yle Yhdelle. Niin tänäänkin. Tämän kanavan musiikki on alkanut kuulostaa miellyttävämmältä. Nytkin Aamusoitto on aivan loistava. Se rauhoittaa. Kuuntelen Ykköseltä myös puheohjelmia, esim. Sari Valton ohjelmia. Muistojen bulevardilla kuljeskelen aamuisin. Ne eivät ole joka aamu yhtä hyviä.

Kirjoittaminen on ollut tämän kesän tärkein tehtäväni. Olen saanut tehdä sitä ihan rauhassa, siitä olen tyytyväinen. Ainoat esteet ovat ilmestyneet omasta päästäni. Erityisesti tänään koen itseni vapaaksi tehdä mitä haluan, vaikka minua askarruttaakin, fakta/fiktio. Autofiktio kertoisi omasta elämästä. Tämä ei kerro minun elämästäni, mutta pohjautuu faktoihin. Kuinka saisin tästä luettavan?

Jaakko heittää tänään kylmän kiven enkä ole edes aloittanut vielä uintia.

Kirjoittamisen autuus

En enää souda en huopaa. Jäin paikalleni, en lähtenyt. Tunnen nämä kuolleet kaverini yhä paremmin. Vielä täytyy ponnistella faktojen vähentämiseksi. Ajoittain pääsen flow-tilaan kirjoittaessani. Välillä epäilen, voiko olla noin kuin kirjoitan. Ajattelen, että ehkä ihminen ei kuitenkaan muutu niin paljon kuin ympärillä hyörivä yhteiskunta…. Olen kuunnellut paljon historiallisia romaaneja. Niissä ihmisten väliset tunteet ja suhteet ovat aivan tunnistettavia tänäkin päivänä.

Parasta on se, että kirjoitus on alkanut sujua. Lukuisina kesinä olen jättänyt nämä ihmiseni ja viettänyt kesää sinänsä ihanissa ja rentouttavissa tunnelmissa Saimaan rannalla. Siellä en ole koskaan päässyt kirjoittamisen makuun. Alkeellisessa pikkumökissä puuhat ovat hyvin erilaisia, kun ei ole sähköäkään. Syksyisin onkin ollut suuri ponnistus päästä taas alkuun.

Olen käyttänyt paljon aikaa isäni tarinan muokkaamiseen fiktiivisempään suuntaan. Olen myös ottanut äitini tarinan vastaavaan käsittelyyn. Sain ahaa-oivalluksen, että yhdistän vanhempieni tarinat samaan kirjaan, se on ollut jo vuosia sitten alkuperäinen ajatukseni. Aikaisemmin sain paljon palautetta, että pitäisi keskittyä yhteen asiaan, yhteen ihmiseen tms. eikä rönsyillä sinne tänne. Historiallisissa romaaneissa juonikulku menee usein läpi sukupolvien. Miksi ei siis minunkin vanhempieni saagassa….

Mielenkiinnolla seuraan mitä tästä tulee..

Helsingin olympialaiset

Miten hän saattoi unohtaa minut kotiin, vaikka lupasi stadiontornin juurella kaksi vuotta sitten, että pääsen mukaan.

Onneksi isi nyt muisti. Posti on tuonut Paavo Nurmi -kortin ”Olisi sinunkin pitänyt olla täällä mukana”. Odotan joka päivä, että hän hakee minut. Olen 7-vuotias. Kirjoitan kirjeen ja kysyn, milloin hän tulee hakemaan. Vastaus tulee neljän päivän päästä stadion-kortilla. Isi kiittää kirjeestä, mutta ei mainitse sanallakaan, että tulisi hakemaan.

Mökötän, kun isi tulee kotiin olympialaisista. Runsaat tuliaiset lieventävät pettymystäni. Etenkin valkoinen huivi, jonka isi antaa minulle. Levitän huivin lattialle ja katson kuvia. Siinä on punapohjaisia leijonavaakunoita, stadiontornin kuvia ja osallistujamaiden värikkäitä lippuja.

Kuulen, kun isi naureskelee tuttavaperheen miehelle, että stadionin katsomossa hänestä seuraavalla penkkirivillä istui venäläisiä naisia, eikä niillä ollut alushousuja hameen alla. Ihmettelen, miten isi on sellaisenkin huomannut.

Otteita kirjastani Sairaalan iloiset lapset (2018)

Eräänä tiistaiaamuna

Onpa ärsyttävää, että mainoksia on alkanut tunkeutua piikiikanmaailmaan. WordPress ehdottaa maksullista vaihtoehtoa, jolloin ne voisi estää.

En ole tähän mennessä maksanut tästä alustasta mitään. Enkä aio jatkossakaan maksaa. Ehkä minun pitää jälleen kerran vaihtaa alustaa. Vieläköhän Vuodatus toimii… Olen aina välillä vieraillut vanhoissa blogeissani Vuodatuksessa ja ne ovat kyllä näkyneet.

Kertokaapa ystävät hyvät, mitä pitäisi tehdä.

Soudan ja huopaan

Olen juuttunut seurustelemaan. Enkä osaa päästää irti.

Jotain muutakin pitäisi olla elämässä. Vai pitäisikö? Pitäisikö pakottaa itsensä vaikka vain toviksi irtautumaan.. erilleen tästä symbioosista?

Koska näin on hyvä, niin miksi pitäisi tehdä jotain muuta. Tavan vuoksi? Muiden ihmisten takia?

Entä itsekkyys? Onko se suurikin synti? Onko väärin tehdä sitä, mikä nyt tuntuu parhaalta ihan vaan itsensä takia? Soudan ja huopaan.

Pitäisi irtautua, lähteä… jättää tämä mukava seurustelu. Vastapuolelta en kysele, hän on hiljainen osapuoli eikä hänellä ole päätösvaltaa. Minulla on. Yritän rauhoittua, ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä.

7.7.  77 vuotta

Heräsin liian aikaisin, olisin halunnut nukkua pidempään, mutta unta ei riittänyt. Ehkä valo vaikutti. Olen kesän tultua nukkunut välillä aamutunnit lentokoneessa käyttämäni silmälaput silmillä. Toisaalta pidän varhaisista aamuista, koska silloin päivässäni on enemmän tunteja.

Laitoin kahvin tippumaan ja koiran kuppiin muruja. Käärin hiukseni papiljoteille. Niiden vaikutus on hyvin lyhyt, koska en halua käyttää hiuslakkaa. Hyvä jos päivän pysyvät pehmeämpinä kuin suoraan pesun jäljiltä.

Pyöräytin italialaisen silkkihuivin papiljottien päälle. Isäni on tuonut Isola Di Capri -huivin Rooman olympialaisista. Huivilla on ikää yli 60 vuotta eikä se ole lainkaan kärsinyt tästä kohtelusta. Huivi päässä tein pitkän lenkin Pepin kanssa ja totesin sään hyvin viileäksi.

Asuvalintaan varasin yhden tunnin. Kokeilin kaikenlaista. Hylkäsin kesäisemmät vaatteet vaihtelevan ja viileän sään takia, sadettakin oli luvattu. Kävellessäni ratikkapysäkille huomasin, että olin unohtanut sateenvarjon kotiin. En enää viitsinyt kääntyä.

Kuvasin Tampereen Keskustorin ihanaakin ihanammat kukka-asetelmat.

Tapasin Maikin ja Pertin Plevnan elokuvateatterin aulassa. Ihmettelin, kun ainuttakaan mainosta tästä leffasta ei näkynyt seinillä. Olisin halunnut ottaa kuvan päivitystä varten. Päivämme kohokohdaksi olin valinnut Elvis-elokuvan. Olin ostanut liput etukäteen kännykällä ja kännyssä ne myös näytettiin ovimiehelle. Ihmeellistä tämä nykyaika, ei tarvita paperitulostetta lainkaan.

Leffa kosketti, antoi meille uusia ajatuksia idolimme elämästä ja kohtalosta, jonka ajattelimme tuntevamme perinjuurin. Leffa pureutui Elviksen elämään syvällisemmin ja monipuolisemmin kuin olimme tietäneet ennestään. Näyttelijäsuoritukset olivat erinomaisia. Oliko Tom Hanks todella lihottanut itsensä? Pertti oli sitä mieltä, että se oli silmänkääntötemppu, meikkauksilla ja toppauksilla toteutettu. Elvistä esittänyt mies (nimettömämpi ilmeisesti, ainakin ennestään tuntematon minulle) oli erittäin uskottava roolissaan. Me uskoimme häneen. Me uskoimme Elvikseen. Saimme olla mukana upeissa konserteissa. Teimme myös Amerikan matkan ja vihdoinkin pääsimme Gracelandiin.

Oli alkanut sataa, kun tulimme ulos. Vastapäisen Finlaysonin oven takaa löysimme italialaisen ravintolan. Pizzoja syödessä kertasimme elokuvaa ja muistelimme, missä olimme silloin, kun tieto Elviksen kuolemasta tavoitti. Muistelimme muitakin katastrofeja. Diana, World Trade Center, Estonia.

Elokuussa 1977 olin ryhmätyökurssilla Hattulan kartanon päärakennuksessa. Istuimme auringonpaisteisella nurmikolla lounasta sulattelemassa. Kurssin vetäjä Ritu astui sisältä portaille ja huusi tullessaan ”Elvis on kuollut”.

Monet synttärit olen viettänyt elämäni aikana. Isoimpina 50 ja 60-vuotis juhlat.

Kun täytin 50, juhlimme samalla äitiäni, jonka 80-vuotis synttärit olivat lähellä. Hervannan Kupolissa pidetyssä juhlassa esiintyi monenlaisia taiteilijoita, tanssijoita, runonlausujia yms. Estradi oli vapaa esiintyjille. Seremoniamestarina toimi näyttelijä Timo Kankainen. Loppuillasta hän hurmasi äitini ja yleisön esittämällä Lauri Viidan Alfhild. Lausuja Johanna Hannus loitsi siskoni yrteillä ja sanoilla. Sisko istui hänen edessään silmät suljettuina. Tanssitaiteilija, opettajani Nastaran esitti eksoottisen tanssinsa ihailevalle yleisölle ja sai raikuvat suosionosoitukset. Saarijärven serkut yllättivät uskomattoman ihanalla kuvaelmalla Junnun laulusta ”Saimaan saaressa pikkuinen torppa” ja olivathan pienet joutsenetkin mukana, miehet tutuissaan. Nämä muistuvat mieleen päällimmäisinä.

Kun täytin 60, olin varannut juhlia varten Suikkalan tanssilavan Ruokolahdella. Samana päivänä ennen juhlan alkua me Tiuruniemen parantolan lapset ja nuoret tapasimme samassa paikassa, he olivat tietenkin kutsutut myös juhliini. Veljeni oli seremoniamestarina. Lapsenlapseni ystävänsä kera sirkustaiteili trapetsilla. Kirjoittajaystäväni lausui onnittelurunon ja ohjasi yhden senioritanssin vapaaehtoisille (!) osallistujille. Televisiossa ja Pietarissakin esiintynyt tanssiryhmämme Sahrany herätti itämaisilla tansseillaan kummastusta ja ihastusta katsojissa, jotka eivät tienneet tästä puolestani. Muutakin ohjelmaa oli, tässä vain päällimmäisinä muistuneet. Ohjelmaosuus päättyi pikkuserkkuni Juha Vartiaisen ja Variaatio-orkesterin säestämiin lavatansseihin. Vielä niidenkin loputtua jatkoimme pienellä porukalla läpi kylmän yön, soittelimme Baddingia ja yritimme nukkua kovilla penkeillä.

Nyt on 7.7. Ja täytän 77. Luvut, jotka eivät enää toistu. Papiljotit on päässä, asu pitää vielä miettiä. Elvis-elokuva ja jälkipuintia ystävieni Maikin ja Pertin kanssa.

Yön viileys viipyy viel’

Kaksikymmentäviisi kertoo mittari. Samanlämpöinen on aamun viileys kuin vesi läheisellä uimarannalla Suolijärvessä. Tällaisen lukeman olen pystynyt säilyttämään asunnossakin viime päiviin saakka. Mutta en enää. Asteen pari lämpö nousee päivän aikana. Odotan vapahduttavaa ukkoskuuroa.

Elementtitalon seinät ovat taatusti lämmenneet viime päivien läkähdyttävässä helteessä. Silti sisällä on helpompi olla. Ulkona läkähdyn läköttävässä liikkumattomassa lämmössä, enää ei apua tuo kadun varjoinen puoli eikä metsäkään. Alkaa ahdistaa, en saa henkeä, päässä jyskyttää. Koiran kieli roikkuu maahan, se yrittää pinnistellä eteenpäin, haluaisi jäädä makaamaan. Vedän sitä perässäni. Hengitys tihenee. Nostan uupuneen koiran syliini. Porraskäytävässä helpottaa, kuumuus on jäänyt lukitun ulko-oven taakse.